Vuosien 1882 ja 1918 välillä Suomessa sävellettiin puolen toistakymmentä konserttoa ja muutama konserttikappale ja muu teos soolosoittimelle ja orkesterille, säveltäjinä Sibelius, Melartin, Mielck, Palmgren, Furuhjelm, Aarre Merikanto, Pingoud, Linko ja Raitio. Soolosoitin on kaikissa viulu tai piano, joilla konserttokirjallisuudessa on eniten perinteitä klassismin, romantiikan ja uusromantiikan kaudelta.
Viulukonserttoja
Merkittävin konsertoista on Jean Sibeliuksen (1865–1957) viulukonserton d-molli op. 47 toinen, vuoden 1905 versio, jonka tšekkiläinen viulisti Karel Haliř ja Berliinin Filharmoninen Orkesteri Richard Straussin johdolla kantaesittivät Berliinissä 19.10.1905. Ensimmäinen versio oli valmistunut ja esitetty Helsingissä edellisenä vuonna, mutta Sibelius oli ottanut sen uudelleen muokattavaksi. Tärkein ero versioiden välillä on, että Sibelius karsi lopullisesta versiosta huomattavan määrän virtuoosisia aineksia, joita Flodin oli pitänyt myönnytyksenä sovinnaistaituruudelle.
Sibeliuksen konsertto on rakenteeltaan ja tekniikaltaan selkeä ja omaperäinen, toisaalta perinteellinen, toisaalta perinnettä uudistava. Ensimmäinen osa (Allegro moderato) alkaa Mendelssohnin konserton tapaan suoraan sooloviulun aiheella, joka ilmaantuu ennakolta matkaan lähetetyn säestyksen ylle jo neljännessä tahdissa. Klassiselle konsertolle tunnusomaista kaksoisesittelyä, kuten Beethovenin ja Brahmsin konsertoissa, ei ole. Pääaihe sisältää monia Sibeliuksen melodiikalle luonteenomaisia piirteitä: doorisen asteikon, pitkän alkusävelen, laskevan kvinttihypyn ja triolimelisman, Tuonelan joutsenen englannintorven aiheesta tuttuja aineksia, joiden lähtökohta on suomalaisessa kansanmusiikissa. Kuitenkaan kumpikaan aihe ei tee kansansävelmän vaikutelmaa. Kuten Kullervossa, Sibelius on myös tässä onnistunut yhdistämään yleisen ja paikallisen, eurooppalaisen ja suomalaisen uudeksi kokonaisuudeksi, jolla on vahva sibeliaaninen identiteetti.
Samoin kuin Mendelssohnin konsertossa soolosoittimen kuviointi kasvaa orgaanisesti pääaiheen aineksista. Seuraa virtuoosinen kadenssi (Largamente), ja sen jälkeen orkesteri alkaa heti esitellä uutta aineistoa sen sijaan, että huipentaisi edellisen jakson, kuten monissa 1800-luvun konsertoissa kadenssin jälkeen tapahtuu. Myös osan sivuaiheessa, joka ensin kehkeytyy fragmentein kunnes sooloviulu tarttuu siihen määrätietoisesti (Largamente), on kansansävelmistä tuttuja piirteitä, kuten suppea ambitus ja asteittainen liike. Niin on myös tuttiorkesterin esittelemässä lopputeemassa (Allegro molto), jota lisäksi hallitsevat itsepintaiset säveltoistot. Rakenteellisesti ainutlaatuinen ratkaisu osassa on kehittelyjakson korvaaminen laajalla kadenssilla (Moderato assai), jonka jälkeen pääaihe ilmaantuu uudessa sävellajissa, g-mollissa.
Toinen osa (Adagio di molto) alkaa puupuhaltimien rinnakkaistersseissä liikkuvan kromaattisen motiivin jälkeen fagottien ja käyrätorvikvartetin, sittemmin myös jousien säestämällä sooloviulun laajakaarisella, tummanpuhuvalla teemalla. Osa on olennaisesti monotemaattinen, sillä orkesterin esittelemä välitaitteen aihe, johon viulu tarttuu kaksiäänisesti, on peräisin aikaisemmasta materiaalista. Kolmas osa (Allegro) etenee pisteellisen rytmin liike-energian varassa pysähtymättä eteenpäin ja sisältää konserton pisimmälle viedyt taituriainekset, peruspiirteiltään Mendelssohn-tyylisen konserton Wieniawski- ja Vieuxtemps-aspektit. Näin Sibelius on käyttänyt 1800-luvun viulukonserton lajiperinteestä sekä sinfonisen että taiturikonserton piirteet. Tässä lienee myös hänen konserttonsa menestyksen salaisuus: luja rakenne, idiomaattisuus ja näyttävä ilmiasu.
Kirjallisuutta
Murtomäki, Veijo. Sibeliuksen viulukonsertto.
Mäkelä, Tomi 1995. The Sibelius Violin Concerto and Its Dramatic Virtuosity: A Comparative Study of Intratextural Interaction. Proceedings from the First International Jean Sibelius Conference Helsinki, August 1990. Helsinki: Sibelius Academy. Department of Composition and Music Theory, 118–133.
Salmenhaara, Erkki 1996. The Violin Concerto. The Sibelius Companion. Toim. Glenda Dawn Goss. Westport, Connecticut: Greenwood Press, 103–120.
Tiilikainen, Jukka 2004. The genesis of the Violin Concerto. The Cambridge Companion to Sibelius. Cambridge: Cambridge University Press, 66–80.
Virtanen, Timo. Viulukonserton op. 47 syntyvaiheita.
Väisänen, A.O. 1936. Sibelius ja kansanmusiikki. Kalevalaseuran vuosikirja 16, 276–288.
Erkki Melartinin perusvireeltään lyyrinen viulukonsertto op. 60 (1913) on myös d-mollissa. Ensimmäinen osa (Allegro moderato) alkaa Sibeliuksen (ja Mendelssohnin) konserton tapaan suoraan sooloviulun aiheella, joka on pikemminkin dekoratiivinen kuin sinfoninen. Dekoratiivinen aines saa runsaasti tilaa myös jatkossa, etenkin taiturillisissa soolokadensseissa. Osan lyyristä perussävyä ei hälvennä muutama dramaattinen orkesteritutti. Toinen osa (Andante assai tranquillo) on sävyltään pastoraalinen ja sisältää herkästi muotoillun teeman. Kolmas osa (Allegro molto vivace) alkaa orkesterin fanfaarein, jotka yllyttävät sooloviulun pienen epäröinnin jälkeen suomalaisen kansantanssin aineksia 1800-luvun virtuoosikonserton piirteisiin yhdistävään perpetuum mobile -liikkeeseen. Melartin muokkasi konserttonsa vuonna 1930 ”uuteen uskoon”.
Tyylillisesti samaan kansalliseen uusromantiikkaan kuuluu Aarre Merikannon ensimmäinen viulukonsertto g-molli op. 9 (1915), joka tanhuaiheineen kuvastaa silloisen maaseutuvaltaisen Suomen keskeistä musiikillista mielikuvamaailmaa.
Näiden kolmen konserton lisäksi viululle ja orkesterille sävellettiin konserton sukuisia kappaleita. Ernst Mielckin konserttikappale D-duuri op. 8 (1898) alkaa uneksivalla, laulavalla johdannolla (Andante cantabile), jota seuraavaa pääosaa Allegro vivace hallitsee masurkkarytminen aihe. Vuosina 1912–13 Jean Sibelius sävelsi kaksi intiimiä, hienostunutta serenadia viululle ja orkesterille, D-duuri ja g-molli, op. 69, ja niitä seurasivat vuosina 1917–18 kaksi humoreskia op. 87 (d-molli ja D-duuri) sekä neljä humoreskia op. 89 (g-molli, g-molli, Es-duuri ja g-molli), joita erotukseksi salonkityylisistä luonnekappaleista voisi luonnehtia konsertoiviksi.
Pianokonserttoja
Pianokonserttoja sävellettiin kultakauden aikana hieman viulukonserttoja enemmän. Ensimmäisenä ehätti tälläkin saralla Ernst Mielck, jonka pianokonsertto c-molli valmistui 1895. Tätä teosta ei liene esitetty ja sen partituurikin on säilynyt vain osittain, mutta sillä oli se merkitys, että sen nähtyään kuuluisa Max Bruch (1838–1920) otti Mielckin oppilaakseen. Seuravan teoksensa pianolle ja orkesterille Mielck nimesi hiukan vähätellen konserttikappaleeksi (op. 9, 1898), vaikka se muodollisesti vastaa täysin pianokonserttoa. Vähemmän vaativaan lajinimeen päätyminen saattoi ainakin osaksi johtua siitä, että Mielck käytti tässä teoksessa äitinsä kehotuksesta suomalaisia kansansävelmiä, joita hän kenties ei pitänyt konserton ylvääseen lajiin täysin sopivina.
Laajassa ensimmäisessä osassa (Allegro appassionato) sivuteemana on soma pelimannihenkinen polkka-aihe, ja hidas osa (Largo) pohjautuu kansansävelmään Käy neitoa kaksi. Nämä ihastuttivat kuulijoita kotimaassa, mutta eivät niinkään Berliinissä, jossa Mielckin konserttikappale sai nuivahkon vastaanoton. Teoksessa havaittiin Gaden ja Mendelssohnin vaikutusta, mutta pahinta oli – Berliinissähän elettiin tuolloin Richard Straussin sinfonisten runojen lumoissa – ettei se antanut yhtään periksi millekään modernimmalle suuntaukselle. Finaali (Allegro vivace), marssiaiheelle perustuva muunnelmaosa, ei muuttanut arviota, että päällimmäkseksi vaikutelmaksi konserttikappaleesta jäi raskasmielinen mollitunnelma ja väsyttävä homofonia. Eniten kiitosta sai teoksen orkestrointi, jota myös Flodin ja Bruch olivat pitäneet Mielckin vahvana puolena. Mielckin varhainen kuolema tuberkuloosin uhrina katkaisi lupaavan säveltäjäuran alkuunsa.
Pianokonserton lajin valtasi vuosisadan vaihteen jälkeen nopeasti omakseen Selim Palmgren (1878–1951), joka vuosien 1903 ja 1915 välillä kirjoitti kolme pianokonserttoa. Palmgren oli etevä pianisti, jonka musiikillisen maailmankuvan ääriviivan määrittelivät aikaisemmat pianisti-säveltäjät, erityisesti Schumann, Chopin ja Liszt, ja jos Palmgren jotakin aikalaistaan muistuttaa, niin lähinnä viisi vuotta vanhempaa Rahmaninovia.
Palmgrenin ensimmäinen pianokonsertto g-molli op. 13 (1904/05) on kolmiosainen (1. Un poco moderato – Allegro, 2. Allegro marziale, 3. Andante) mutta etenee tauoitta. Amerikkalainen tutkija Barbara Hong (1992) on pitänyt sitä nationalistisena sävellyksenä, jolla Palmgren osallistui maansa passiiviseen vastarintaan samalla tavoin kuin Sibelius monilla routavuosien aikaisilla teoksillaan. Hän arvelee suomalaiseen kansansävelmään pohjautuvan pääteeman doorisine asteikkoineen, asteittaisine liikkeineen, daktyylirytmeineen ja säveltoistoineen olleen ”salainen viesti” kuulijoille Bobrikovin murhan jälkeisenä vaikeana aikana. Samaa tulkintalinjaa jatkaen Hong uskoo, että sivuteemaankin saattaa sisältyä salainen viesti, sillä tämä kolmisointupohjainen duuriaihe on ruotsalaisen kansantanssin mukaelma ja tuo sen tähden konserttoon kielikysymyksen, joka sekin oli vuosisadan alussa suomalaisen yhteiskunnan kipukohtia. Kolmas konserton kansanomaisuuteen vaikuttava tekijä on modaalinen harmonia. Muodon kannalta teoksen esikuvana on mahdollisesti ollut Lisztin Es-duuri-konsertto, joka kuului Palmgrenin ohjelmistoon.
Palmgrenin toinen pianokonsertto cis-molli op. 33 (’Virta’, 1913) on sonaattimuotoa vapaasti soveltava yksiosainen fantasia, jonka keskeisenä melodisena materiaalina on Näkin polska, tunnetuin ruotsalaisista polska-sävelmistä. Kansanperinteessä Näkki on salaperäinen, viekotteleva vedenhaltija, joka houkuttelee uhrinsa ”aallon alle”. Tähän taruolentoon liittyy myös kaksi Sibeliuksen laulua, Under strandens granar op. 13:1 (Runeberg, 1892) ja Näcken op. 57:8 (Josephson, 1909), sekä Ernst Josephsonin kuuluisa maalaus Strömkarlen (1884). Palmgrenilla Näkki-aihe liittyy Kokemäenjokeen, jota ’Virta’ kuvaa vähän samaan tapaan kuin Smetanan ’Vltava’ Moldau-jokea. Näkin polskan lisäksi konsertolle on antanut ainesta Filip von Schantzin vuonna 1860 Ulvilassa muistiin merkitsemä kansanlaulu Yksin istun ja lauleskelen. Molemmille aiheille on yhteistä nouseva terssisarja.
Pianokonsertto nro 3 F-duuri op. 41 (’Metamorfooseja’, 1916) on rakenteeltaan johdanto ja teema muunnelmineen. Sen aiheiden pohjana on Palmgrenin Heikki Klemetiltä saama pohjalainen herännäisvirsi Se oikein ompi autuas. Kahden edeltäjänsä tavoin myös tämä konsertto näyttää rakenteellisessa suhteessa olevan velkaa Lisztille, ei kuitenkaan enää Es-duuri-konsertolle vaan pikemminkin Totentanzille (1849), jonka muunnelmatekniikka on saattanut olla Palmgrenin esikuvana.
Ernst Lingon (1889–1960) pianokonsertto nro 1 d-molli op. 4b (1916) on neliosainen Brahmsin B-duuri-konserton tapaan ja edustaa puhdasta kansallista uusromantiikkaa. Nuoren Väinö Raition (1891–1945) pianokonsertto c-molli op. 6 (1914) on hänen diplomityönsä. Aarre Merikannon (1893–1958) ja Ernest Pingoud’n (1887–1942) ensimmäiset pianokonsertot, edellisen fis-molli op. 3 (1913) ja jälkimmäisen op. 8 (1917), ovat myös varhaisia töitä, Merikannon ”romanttisen vuolas, lapsekkaan tuntehikas” (Maasalo 1969, 210), Pingoud’n muodollisesti omapäinen fantasia. Mielckin konserttikappaleen ohella toinen melkein-konsertto on Erik Furuhjelmin A modo di concerto es-molli (1911).
Kirjallisuutta
Hong, Barbara Blanchard 1992. The five piano concertos of Selim Palmgren: a Finnish nationalist meets the challenge of the twentieth century. Ann Arbor, MI: UMI.
Maasalo, Kai 1964–1969. Suomalaisia sävellyksiä I–II. Porvoo-Helsinki: WSOY.