Fanny Mendelssohn-Hensel ja Felix Mendelssohn
20.10.2005 (Päivitetty 8.5.2020) / Murtomäki, Veijo

Fanny Mendelssohn-Hensel (1805–47) oli Felix Mendelssohnin (1809–47) vanhin sisar. Sisaruksilla oli äärimmäisen läheiset suhteet niin musiikillisesti kuin psyykkisestikin: kun Fanny kuoli 14.5.1847 kesken kuoroharjoituksen, Felix seurasi perässä saman vuoden marraskuussa. He keksivät yhdessä ”sanattoman laulun” idean ja muodon, ja on vaikea sanoa, kumpi on lajin varsinainen luoja.

Fanny Mendelssohn-Hensel

 

Fanny julkaisi viimeisen elinvuotensa aikana muutaman piano-opuksen, jotka ovat lähellä Felixin vastaavia tuotteita:

• op. 2: Lieder für das Pianoforte
• op. 4–5: Six mélodies pour le piano
• op. 8: Vier Lieder ohne Worte ilmestyi vasta postuumisti

Useat melodisista kappaleista ovat pianistisesti osin vaativampiakin kuin Felixin vastaavat teokset, mutta toisaalta Fanny pitäytyi selkeämmin laulumelodian kaikkivoipaiseen läsnäoloon, jota usein arpeggio-säestykset tukevat. Laaja Notturno (1838) on hieno esimerkki hänen tästä tyylistään. Seuraavassa Sanaton laulu op. 8/4:

Laajamuotoisia teoksia

Fanny sävelsi kaikkiaan huomattavan tuotannon, noin 400 teosta, joista pääosa on pianoteoksia.

Suurten pianoteosten joukossa on hieno 13-osainen Das Jahr (Vuosi), 12 Charackterstücke für das Forte-Piano (12 luonnekappaletta pianolle, 1841). Se on ensimmäinen kuukausisävellys eli sisältää kuukaudet sekä jälkisoiton (Nachspiel). Osat ovat Tammikuu (Unelma), Helmikuu (Scherzo), Maaliskuu, Huhtikuu (Capriccioso), Toukokuu (Kevätlaulu), Kesäkuu (Serenadi), Heinäkuu (Serenadi), Elokuu, Syyskuu (Joella), Lokakuu, Marraskuu, Joulukuu, Jälkisoitto (Koraali).

Sarja perustuu omaelämäkerrallisiin kokemuksiin ja on eräänlainen päiväkirja perheen Italian-matkalta 1839-40. Muita Fannyn Italian inspiroimia pianoteoksia ovat Vier römische Klavierstücke (Neljä roomalaista pianoteosta), joiden joukossa on Abschied von Rom (Jäähyväiset Roomalle), toiselta nimeltään Ponte Molle / Pons Milvius (Milviuksen silta).

Fanny sävelsi myös kaksi “naisille soveltumatonta teosta”, pianosonaattia. Sonaatti c, Pathétique (1824) on temaattisesti yhtenäinen nuoruudenteos. Sonaatti g (1843) on keskeytymätön ja intohimoinen teos, jossa osat on silloitettu transitioin ja Felixinkin suosimalla attacca-menettelyllä; motto b-fis-g esiintyy kaikissa osissa. Osat yhdistyvät sävellajisuunnittelunsa puolesta: g-molli – h-molli – D-duuri – G-duuri. Sonaattia leimaa orkestraalinen ote tremoloiden ja oktaavien runsauden ansiosta.

Muita soitinteoksia

Fannyn tuotantoon kuuluvat myös mm. myöhäinen pianotrio, pianokvartetto (1823), jousikvartetto (1834), kantaatit Hiob (Job, 1831) ja Lobgesang (Ylistyslaulu, 1831), Oratorium nach Bildern der Bibel (Oratorio Raamatun kuvien mukaan, 1831), C-duuri-alkusoitto orkesterille (n. 1830) sekä kuoroteoksia.

Pianotrio D, op. 11 (1846, julk. 1850) on myöhäinen teos, neliosaisuudessaan Fannyn laajimpia sävellyksiä. Se on ilmeeltään kuohuvan intohimoinen ja jäi painamatta Fannyn elinaikana, koska Fannyn mukaan ”nainen voi julkaista lyhyitä mutta ei pitkiä kappaleita, ei ainakaan Saksassa, missä sellaista ei ole tapahtunut vielä koskaan. Kirjoittipa hän hyvin tai huonosti, kriitikot sanoisivat kumminkin aina, ettei hän hallitse suuria muotoja.” (Weissweiler 1992, 212.)

Fanny tosin liioittelee tässä, sillä Clara Schumann sai julkaistua myös laajamuotoisia teoksia, mm. pianokonserton 1837.

Felix Mendelssohn-Bartholdy

Felix Mendelssohn pianosäveltäjänä

Felix Mendelssohn oli melkoinen virtuoosi, Mozartin ja Saint-Saënsin kaltainen pianon ihmelapsi, joka osasi tehdä yleisöön vaikutuksen. Hänen ihmeteltävän soittotaitonsa ovat dokumentoineet kuvauksissaan mm. Ferdinand Hiller, Moscheles, R. Schumann, Berlioz ja Joseph Joachim.

Mendelssohnin tuotanto käsittää noin 150 pianoteosta, joista säveltäjä julkaisi noin puolet ja joista 25 ilmestyi postuumisti 1800-luvun aikana. Hänen pianomusiikkinsa vaatii sujuvaa tekniikkaa ja bravuuriakin, mutta tyyliltään se on pikemminkin eleganttia kuin meluisaa.

Sonaatit

Olematta varsinaisesti suuri sonaattisäveltäjä, jota romantiikasta ylipäätään on vaikea löytää, Mendelssohn sävelsi kahdeksan pianosonaattia, joista vähintään kolme on kelvollisia. Neljä varhaisinta sonaattia ovat vuodelta 1820. Ensimmäinen edustava sonaatti, g-molli-sonaatti op. posth. 105 (1821, julk. 1868) on ennen muuta herttainen: Clementi-tyyppiset monotemaattiset ääriosat reunustavat laulavaa Adagioa.

E-duuri-sonaatti op. 6 (1826) on suuri ja merkittävä sonaatti myöhäisen Beethovenin jalanjäljissä, samalla kun finaali seuraa Weberiä. Avausosassa ja muuallakin on Beethovenin opusten 1101 ja 109 kaikuja. Sonaatin toinen osa, Menuetto on sonaatin pääsävellajia sekuntia korkeammalla fis-mollissa. Kolmantena oleva Adagio-osa on puolestaan kirjoitettu suurelta osin tahtiviivoitta, resitatiivimaisesti ja fugatomaisesti; silta johtaa finaaliin, jossa toistuu avausosan aineistoa.

B-duuri-sonaatti op. posth. 106 (1827; julk. 1868) jäljittelee teemamuistumissaan ja osajärjestyksessään hivenen Hammerklavieria, jota Mendelssohn soitti konserteissaankin. Linkkiosa Allegro molto silloittaa kolmannen Andante-osan finaaliin, joka siteeraa syklisesti avausosan ja scherzon (2. osa) materiaalia. Beethoven-vaikutteet ovat muutoinkin tuntuvia Mendelssohnin 1820-luvun pianomusiikissa.

Muut suurimuotoiset teokset

Fantasia fis (Sonate écossaise; Skottilainen sonaatti) op. 28 (1828?/1833) on kolmiosainen sonaattifantasia Schubertin Wanderer-fantasian tapaan. Alkuperäisen Skotlantiin viittaavan otsakkeen säveltäjä veti pois, kun teos julkaistiin 1834. Sitä paitsi Mendelssohn vieraili Skotlannissa vasta 1829, joten emme tiedä teoksen taustasta mitään. Osat Andante, Allegro ja Presto soitetaan yhteen.

Kuusi preludia ja fuugaa op. 35 (1827-37) on yritys palauttaa ja säilyttää J. S. Bachin fuugasävellystraditio. Kokonaisuus on laadittu sävellajeista e, D, h, As, f ja B. Preludeilla on etydimäinen luonne; avauspreludi käyttää Thalbergin “kolmen käden tekniikkaa”, jossa melodia kulkee väliäänessä arpeggioiden ympäröimänä. Fuugat ovat toki kokoelman pääasia, ja Schumann kommentoi niitä osuvasti:

Sanalla sanoen fuugissa on paljon Sebastiania, ja ne voivat johtaa harhaan terävänäköisen arvioitsijan, jollei laulu, hieno hohde, auttaisi tunnistamaan uutta aikaa sekä siellä täällä Mendelssohnille ominaiset pienet vedot ilmiantaisi häntä satojen säveltäjien joukosta. Säveltäjä ei kirjoittanut niitä ajanvietteeksi, vaan sen vuoksi, että hän saisi pianonsoittajan jälleen tarkkaavaiseksi tuon vanhan mestarimuodon suhteen sekä totuttaisi hänet siihen, ja, että hän valitsisi sitä varten oikeat keinot, jotta hän välttäisi kaikkia noita epäonnekkaita, hyödyttömiä kudoksen keinotekoisuuksia ja jäljittelyitä sekä antaisi lauluäänen melodisuuden enemmän vallita, samalla kun kaikessa pysytään kiinni Bachin muodossa – kaikki tämä näyttäytyy hänelle tyypillisenä. (Schumann 1854, 100-101.)

Variations sérieuses op. 54, d (Vakavia muunnelmia, 1841) käsittää teeman ja 18 muunnelmaa siten, että viimeinen muunnelma on samalla kooda. Sarja on Mendelssohnin hienoimpia suurteoksia, joka kertoo Beethovenin mallin kunnioittamisesta ja seuraamisesta. Mendelssohn viittaa teoksellaan Beethovenin c-molli-muunnelmiin sekä f-molli-jousikvartettoon op. 95, lisänimeltään Serioso. Monin paikoin Mendelssohnin muunnelmissa laskeva kromaattinen basso liittyy lisäksi barokin ostinatomuunnelmiin. Variaatioissa 1-9 liikemäärä kasvaa, variaatio 10 on pysäyttävä fugato ja variaatio 11 sanaton laulu. Sen jälkeen seuraa uusi kiihdytysjakso, jonka vielä katkaisevat variaatiot 14-15.

Yksittäisiä teoksia

Erinäisten karakteriteosten lisäksi Mendelssohnilla on muutamia keskimittaisia teoksia, jotka ovat juurtuneet ohjelmistoon. Näistä 1827-30 syntyneet opukset 14-16 ovat laadukkaimpia.

Rondo capriccioso E, op. 14 (varhaisversio 1828; lopullinen 1830) on kenties suosituin Mendelssohnin pianokappale. Sen elämä alkoi etydinä lopullisen sävellyksen Presto-vaiheella, johon Mendelssohn lisäsi 1830 Andante-johdannon. Johdannon lopulla ilmantuu pahaenteinen Dies irae -motiivi kahdesti, pääjaksossa on Kesäyön unelman keijukaissävyä.

Fantasia E, The Last Rose of Summer (1827?; julk. 1830) perustuu irlantilaiseen lauluun, jonka tekivät 1800-luvulla suosituksi myös Beethoven, Moscheles ja Flotow. Kyse on vapaasta, monivaiheisesta teoksesta, jossa Presto- ja Andante-taitteet vuorottelevat ja jossa myös resitatiivilla on roolinsa.

Kolme fantasiaa tai kapriisia op. 16 (1829) syntyivät Walesissa. A-mollin ja -duurin kesken vuorotteleva ensimmäinen fantasia muistuttaa alussa Skotlantilaisen sinfonian avausta. Toinen numero, e-mollissa oleva scherzo, on jälleen keijukaismusiikkia, “musiikkia jota keijut voisivat soittaa trumpetinmuotoisilla kukilla”. Andantessa olevan kolmannen numeron otsake oli alun perin Am Bach (Purolla).

Kolme kapriisia op. 33 (1833-35) avautuvat numeroissa 1 ja 3 fantasiamaisella johdannolla, toisessa kappaleessa muutamalla soinnulla; näitä seuraa täysi sonaattimuotoinen vaihe. Schumann kirjoitti näistä suopeasti ja sai niistä myös vaikutteita.

Sanattomat laulut

Pienteoksista ja ylipäätään koko Mendelssohnin tuotannosta Sanattomat laulut ovat tärkeintä pianomusiikkia. Näissä Mendelssohn saavutti vaatimattomalla pianistis-teknisellä tasollakin – kaikki eivät ole kuitenkaan ihan helppoja – kestäviä arvoja ja kykeni säilyttämään musiikin ja sen käyttäjäkunnan välisen luottamussuhteen. Kyse on biedermeier-musiikista positiivisessa mielessä.

Lieder ohne Worte op. 19, 30, 38, 53, 62, 67, 85, 102 ovat syntyneet 1830-45. Kahdeksan kokoelmaa sisältävät kukin kuusi numeroa eli yhteensä 48 kappaletta. Niissä on useita eri alalajeja ja monet ovat suosionsa vuoksi saaneet lisänimiä, joskin vain viidellä on säveltäjän antama otsake.

Venetsialainen gondolilaulu (Venetianisches Gondellied) on otsakkeena kolmella kappaleella: opuksilla 19:6, 30:6 ja 62:5. Opus 38:6 on Duetto ja op. 53.5 Volkslied (Kansanlaulu). Lisäksi Mendelssohnilla oli työnimiä: Gondollied opukselle 53:3, Abendlied (Iltalaulu) opukselle 53:4 ja Reiterlied (Ratsastuslaulu) eräälle julkaisematta jääneelle Sanattomalle laululle. Neljä muuta otsaketta tulevat joko säveltäjältä tai hänen lähipiiristään: Jägerlied (Metsästäjän laulu) tai Jagdlied (Metsästyslaulu) op. 19:3; Trauermarsch (Surumarssi) op. 62:3; Frühlingslied (Kevätlaulu) op. 62:6 sekä Spinnerlied (Kehruulaulu) op. 67:4. Kappaleet jakautuvat soololauluihin, duettoihin ja homofonisiin lauluihin. Seuraavassa Venetsialainen gondolilaulu op. 30/6:

Kappaleet aiheuttivat jossain määrin ongelmia yleisölle ja esittäjille, jotka epäilivät, että pianoteoksissa oli ollut aluksi tekstit ja sitten ne olivat vain myöhemmin tulleet poistetuiksi. Mendelssohnin vastaus kuului (kirje 15. 10. 1842):

Jos kysyt minulta, mitä minä ajattelin kirjoittaessani sitä [Sanatonta laulua], sanoisin: juuri sitä laulua semmoisena kuin se on. Ja vaikka minulla olisi sattunut olemaan mielessäni tiettyjä sanoja yhdelle tai toiselle näistä lauluista, en haluaisi koskaan kertoa niitä kenellekään, sillä samat sanat eivät koskaan merkitse samoja asioita eri ihmisille. Vain laulu voi sanoa saman asian, voi nostattaa samoja tunteita yhdelle jos toisellekin henkilölle, tunteen, jota ei voi kuitenkaan ilmaista samoin sanoin. (Selden-Goth 1947, 313-314.)

Schumann ilmaisi asian runollisesti arviossaan:

Kukapa ei olisi istunut joskus hämärän hetkellä pianon ääressä ja keskellä fantisointia laulanut tiedostamattaan sen kuluessa hiljaisen melodian? Kun nyt sattumoisin käsillä voi sitoa yhteen säestyksen melodian kanssa ja jos sitä on nimenomaan Mendelssohn, siitä syntyvät kauneimmat laulut ilman sanoja. Vieläkin helpompaa olisi, jos varta vasten säveltäisi tekstin, sitten vetäisi sanat pois ja luovuttaisi syntyneen maailmalle, mutta silloin se ei olisi oikein, vaan jopa jonkin sortin petos – nimittäin näin täytyisi asettaa musiikillinen tunneselkeys koetukselle ja aiheuttaa runoilijalle, jonka sanat vaiennetaan, se, että hänen runoonsa laadittuun lauluun sommiteltaisiin uusi teksti. Jos jälkimmäinen tapaus [runo] sopisi yhteen vanhan kanssa, silloin olisi kyseessä todiste musiikillisen ilmaisuuden varmuudesta. (Schumann 1854, 166-167.)

Urkusäveltäjä Mendelssohn

Mendelssohn oli paitsi pianisti, myös eräs ensimmäisiä konsertoivia urkureita, sillä hän oli saanut jo teini-ikäisenä (1821–23) urkutunteja. Tiedetään, että hän soitti 23-vuotiaana ensimmäisen urkukonserttinsa Lontoossa; ohjelmistossa oli ainakin joitain J. S. Bachin urkuteoksia. Leipzigin Tuomas-kirkossa hän piti 1840 urkukonsertin Bach-muistomerkin pystyttämiseksi, jolloin ohjelmassa oli jälleen Bachia ja improvisaatio. Schumann kirjoitti esityksistä ylistävästi.

Mendelssohn laati myös itse merkittäviä urkusävellyksiä: kolme preludia ja fuugaa op. 37 (1833-37) ovat monessa suhteessa Bachin inspiroimia teoksia. Kuusi urkusonaattia op. 65 (1844-45) ovat perinteisen sonaatin sijaan löyhähköjä kokonaisuuksia, luonteeltaan ja muodoltaan pikemminkin sarjoja, joista neljässä esiintyy koraali ja peräti viidessä hyödynnetään fuugaa. Vain sonaatit numero 1 ja 4 noudattavat 3-4-osaisen sonaatin muotoa, ja ainoastaan kolme osaa sonaattien 16 osasta ovat sonaattimuotoisia.

 

Lähteet

Takaisin ylös