Siirry sisältöön

Johannes Brahms
21.10.2005 (Päivitetty 3.2.2020) / Murtomäki, Veijo

Johannes Brahms

Johannes Brahmsin (1833–97) pianomusiikin lähtökohtana ei ole Chopinin eleganssi eikä Lisztin orkestraalinen retoriikka, vaan Beethovenin puhtaaseen musiikilliseen ajatteluun perustuva askeettisempi linja ja Schumannin edustama poeettinen, ei-ohjelmallinen tunnelmallisuus ja klassismin arvostamisen ideologia. Brahmsin pianotekstuuri on melodisuudestaan huolimatta motiivisesti määriytynyttä ja lämpimän, bassovoittoisen soinnikasta; siinä on paljon murrettuja sointukuvioita ja vasemman käden sointusäestystä, kun taas asteikkokulkuja ja juoksutuksia on vähän. Lisäksi siinä esiintyy runsaasti linjojen kaksinnusta oktaaveissa, tersseissä ja seksteissä, minkä lisäksi kudoksesta löytyy usein polyrytmiikkaa ja kevyttä polyfoniaa (kaanoneita).

Brahmsin musiikille on ominaista romantiikan harmoninen rikkaus, jossa on kaikuja myös Wagnerin tuntemuksesta sekä emotionaalinen lämpö ja syvyys, mutta kuitenkin se on kokonaisolemukseltaan enemmän klassista kuin romanttista. Muoto kasvaa materiaalista sen loogisen muokkauksen ja varioinnin keinoin. Vaikka usein on tendenssimäisesti korostettu Brahmsin vastenmielisyyttä ohjelmamusiikkia ja Lisztin suuntaa kohtaan, kannattaa muistaa, että etenkin varhaisissa pianosävellyksissään Brahms oli Schumannin vaikutuksen alainen. Tämä näkyy eräiden teosten jopa ohjelmallisessa, vähintäänkin romanttis-karakterisoivassa luonteessa. Lisäksi Brahms oli tietoinen uussaksalaisen koulun harmonisista innovaatioista ja käytti niitä oman sentripetaalisen, keskushakuisen, tonaalisuutensa aineksena vastakohtana Lisztin ja etenkin Wagnerin sentrifugaaliselle, keskuspakoiselle tonaalisuudelle.

Brahmsin pianotuotanto – noin 20 piano-opusta sekä joukko opusnumeroimattomia teoksia ja sovituksia – valmistui neljässä lyhyessä periodissa: uran alkuvaiheessa sonaatit (1850-luvun alku), seuraavaksi muunnelmateokset (1860-luvun alku), uran keskivaiheilla opukset 76 ja 79 (1870-luvun loppu) ja viimeiseksi neljä opusta karakterikappaleita (1890-luvun alku).

Varhaisteokset: scherzo, sonaatit ja balladit

Alusta lähtien Brahmsin tarkoituksena oli etääntyä ajan suosimasta virtuoosi- ja salonkitraditiosta sekä keskittyä kunnianhimoisiin ja laajamuotoisiin sävellyksiin. Ensimmäinen julkaistu sävellys scherzo es-molli op. 4 (1851) esittelee jo Brahmsin omapäisen pianosäveltämisen piirteistöä, vaikka siinä onkin Chopinin vaikutusta: motiivisuuden, järeän satsin oktaaveineen ja sointuineen sekä rytmisen elävyyden. Muodoltaan scherzo on ABACA, jossa B- ja C-jaksot ovat trioja.

Brahmsin pysyvästä mieltymyksestä kansanomaisuuteen (Schubertin ja Straussin valssit, mustalaismelodiat) kielivät 16 valssia op. 39 (omistettu E. Hanslickille!, 1865) sekä Unkarilaiset tanssit, joita valmistui 21 kappaletta (1869/1880). Jälkimmäiset olivat alun perin nelikätisiä kappaleita, joista kymmenen ilmestyi kaksikätisinä säveltäjän sovittamina huippuvaikeina versioina (1872) – tosin molemmista on olemassa myös helponnetut versiot.

Brahms sävelsi kaikki kolme pianosonaattiaan (1852-53) nuorena eikä palannut (ihme kyllä) lajiin enää tuonnempana. Hän sävelsi sonaattien hitaat osat ensin ja perusti ne pääosin kansanmusiikkimateriaalille, mikä on oireellista: hän piti myöhemminkin kansanlaulua musiikin ideaalina ja sovitti kansanlauluja useaan otteeseen.

Sonaatti nro 1, C, op. 1 (1852-53) alkaa muistumalla Beethovenin Hammerklavier-sonaatista, hidas osa perustuu minnelauluun Verstohlen geht der Mond auf (Varkain kuu nousee).

Sonaatti nro 2, fis, op. 2 (1852) on syntyjärjestyksessä varhaisin Brahmsin julkaistuista sonaateista. Brahms pyrki sonaatissa luomaan temaattisia yhteyksiä osien välille. Andante con espressione -osan melodiaan sopivat minnelaulun Mir ist leide (Minun on surku) sanat.

Sonaatti nro 3

F-molli-sonaatti op. 5 (?-1853) on poikkeuksellinen sisältäessään viisi osaa: Scherzon (kolmas osa) molemmin puolin on hitaat osat, jotka ovat yhteydessä toisiinsa Des-duuri- / b-molli-sävellajien ja saman melodisen alun suhteen. Avausosan teemavaiheet (t. 1, 23, 39, 52) ovat kaikki saman teeman muunnoksia, ja käytännössä koko eteneminen on saman motiivin muokkausta. Musiikkia värjää triolirytminen “kohtaloaihe”, joka toistuu myös ensimmäisessä balladissa ja sinfoniassa nro 1 sekä kamariteoksissa.

Sonaatin Andante (toinen osa) on suuri rakkauskohtaus ja sisältää Sternau-sitaatin ”Der Abend dämmert, das Mondlicht scheint. / Da sind zwei Herzen in Liebe vereint / Und halten sich selig umfangen.” (Ilta hämärtyy ja kuunvalo loistaa. / Kaksi rakkauden yhdistämää sydäntä / syleilevät toisiaan autuaina.”). Osan koodamelodia perustuu kansanlauluun Junge Liebe (Nuori rakkaus).

Neljäs osa on surumarssimainen Intermezzo otsakkeella Rückblick (Katsahdus taakse).

Finaali toteuttaa beethoveniaanisen “pimeydestä valoon” -mallin, sillä f-molli kirkastuu Più mosso -koodassa F-duuriksi osan koraaliteeman avulla (t. 140).

Neljä balladia op. 10 (1854) liittyvät ydinromantiikan kirjallisiin lähtökohtiin: nro 1, d perustuu skottilaiseen, Herderin saksantamaan Edward-balladiin (vrt. Loewe) ja sen allegro-vaihetta leimaa jälleen ”kohtalorytmin” käyttö.

Muunnelmat

Brahms sävelsi viisi muunnelmasarjaa, joissa hän jatkoi Beethovenin karakterivariaation ja motiivimuuntelun linjaa lähtökohtanaan Diabelli-variaatiot. Itse Brahms käytti myöhemmin barokin ja klassismin ornamentaatiovariaatiosta poikkeavasta sävellystavastaan nimitystä “fantasiavariaatio”.

Muunnelmia Robert Schumannin teemasta op. 9 (1854) on Robert Schumannin teosten tavoin esimerkki Brahmsin kirjallis-persoonallisista lähtökohdista: jos Schumann signeerasi eräät teoksensa joko Eusebiuksen (“E”) tai Florestanin (“Fl”) säveltämiksi, Brahmsilla vastaavat tekijänimet olivat “B” (= Brahms) ja “Kr.” (= Kreisler). Brahms oli tässäkin suhteessa Schumannin seuraaja ja E. T. A. Hoffmannin luoman kuvitteellisen kapellimestari Johannes Kreislerin henkilöstä inspiroitunut taiteilija. Samaan teemaan, Robert Schumannin Bunte Blätter -sarjan op. 99 neljänteen osaan – oli Clara Schumann säveltänyt omat muunnelmansa 1853, joten Brahmsin teos kietoutuu musiikillis-biografisesti syvälle ja intiimisti Schumannien perheeseen ja ennen muuta Claraan. Brahmsilla kymmenes muunnelma sisältää lisäksi sitaatin Claran teoksesta Romance variée op. 3, kun taas 16. muunnelma lainaa Robertin teosta Impromptuja Clara Wieckin teemasta op. 5. Brahmsin teoksista löytyy myös muita Robert-muistumia tai -sitaatteja.

Muunnelmia ja fuuga Händelin teemasta op. 24 (1861) sisältää 25 mitä moninaisimmin teeman erilaisia osa-aspekteja vapaasti käsittelevää, melodista, rytmistä, harmonista tai rekisteraalista ulottuvuutta painottavaa variaatiota sekä kolossaalisen päätösfuugan, missä näkyy Brahmsin vanhan musiikin kaipuu ja pyrkimys vanhojen muotojen hyödyntämiseen. Kyse on Brahmsin onnistuneimpiin kuuluvasta sävellyksestä, jota hän itsekin piti “lempiteoksenaan” ja jota mm. Wagner ja Hanslick kehuivat. Beethovenin lisäksi mallina ovat toimineet Bachin Goldberg-variaatiot.

Muunnelmia Paganinin teemasta op. 35 (1863) on pääotsakkeeltaan Harjoituksia pianolle. Ne käsittävät kaksi kirjaa ja 28 muunnelmaa Paganinin a-molli-viulukapriisista nro 24. Muunnelmissa korostuvat soittotekniset asiat ja ne paljastavat Brahmsin omintakeisen virtuoosisuuden. Näissä Brahms seuraa Robert Schumannin ja Lisztin esimerkkiä. Clara Schumann piti teosta “noitamuunnelmina” niiden huiman vaikeuden takia. Muunnelmissa Brahms harjoittaa mm. terssejä, sekstejä, oktaaveja, käsien ristiinviemistä, laajoja kuvioita ja isoja hyppyjä.

Lisäksi Brahms sävelsi Muunnelmat omasta teemasta op. 21:1 (1857) ja Muunnelmat unkarilaisesta kansanlaulusta op. 21:2 (1860) sekä postuumisti (1927) julkaistun teoksen Teema muunnelmineen (1860), joka on jousiseksteton op. 18 toisen osan sovitus. Häneltä löytyy myös variaatioteoksia ja muita sävellyksiä pianolle nelikätisesti soitettaviksi.

Keskikauden karakterikappaleet

Nuori Johannes Brahms

Keskikaudesta lähtien Brahms sävelsi vain pienimuotoisia pianokappaleita nimikkeillä intermezzo, capriccio (= kapriisi), rapsodia, balladi ja romanssi. Rapsodia lienee tarkoittanut hänelle laajaa ja ilmaisultaan voimallista teostyyppiä, balladi samoin väkevää, mutta suppeampaa teosta. Capriccio-nimike viitannee lyhyehköihin, ulospäin suuntautuneisiin teoksiin, kun taas intermezzo ja romanssi ovat hitaahkoja ja mietiskeleviä kappaleita.

Näissä teoksissaan Brahms loi kenties 1800-luvun painavimmat pienimuotoiset pianokappaleet, joissa materiaalinen keskittäminen ja sävellystekninen mestaruus lyövät kättä sisäistyneelle ja intiimille tunneilmaisulle ilman sentimentaalisuuden vaaraa. Usein syksyisestä ilmapiiristään huolimatta ne eivät ole kuitenkaan konservatiivisia sävellyksiä, vaan yhdistävät ajan edistyksellisen harmonian hemaisevaan melodiikkaan ja rautaiseen motiivisuuteen. Useimmat kappaleista ovat ABA-muotoisia, joskin parillisia. Brahms on säveltänyt myös molempien periaatteiden – parillisen ja kehysmuotoisen – välimaastoon sijoittuvia kappaleita.

Klavierstücke op. 76 (Pianokappaleita, 1871/78) sisältää 4 kapriisia ja 4 intermezzoa. Soitetuimmat näistä ovat capriccio h, op. 76:2, ja intermezzo a, op. 76:7 (melkein kuin Tuolla metsämökissä). A-duuri-intermezzossa nro 6 kukkii jo Brahmsin myöhäistyyliä ennakoiva seestynyt ja ekonominen musiikkikieli.

Kaksi rapsodiaa op. 79 (1879) nro 1, h, ja nro 2, g, ovat laajimmat yksiosaiset pianoteokset scherzon ohella. Brahms palasi rapsodioissa hetkeksi suureen muotoon ja orkestraalisempaan pianonkäsittelyyn. H-molli-rapsodia on lajinimestään huolimatta selkeä ABA-muoto; B-vaiheessa Brahmsin melodiikka on kauneimmillaan. G-molli-rapsodia on sonaattimuotoinen kaksine teemoineen, jotka ovat dominanttisuhteessa, sekä läpivienteineen ja pitkine kertauksen valmisteluineen. Tosin Brahmsilla oli vaikeuksia otsakkeiden vakiinnuttamisessa, ja hän käytti rapsodioista aluksi capriccio-nimitystä. Seuraavassa näyte Brahmsin melko paksusta ja matalalle kirjoitetusta pianotyylistä h-molli-rapsodiassa:

Myöhäiset pianoteokset

Fantasioita op. 116 (1892) on myöhäiset piano-opukset avaavan ensimmäisen teosryhmän otsake, vaikka sen seitsemän osaa ovatkin kapriiseja ja intermezzoja. Ne muodostavat muita myöhäisopuksia yhtenäisemmän teosryhmän: avaus- ja päätösosat ovat capriccioita d-mollissa, ja intermezzot nro 4-6 muodostavat pienen sisäryhmän sävellajiensakin (E-e-E) puolesta, etenkin kun viides osa päättyy E-duuriin. Kapriisit nro 3 ja 7 perustuvat lisäksi samaan arpeggio-tekstuuriin. Kolmannen kapriisin keskiosa on yllättäen lähellä balladi- tai rapsodiakarakteria.

Kolme intermezzoa op. 117 (1892) on otsakkeena sikäli harvinainen, että kaikki sen osat tosiaankin ovat intermezzoja. Niistä nro 1, Es perustuu skotlantilaiseen kansanlauluun Schlaf sanft, mein Kind, schlaf sanft und schön! Mich dauert’s sehr, dich weinen seh. (”Uinu rauhaisasti, lapseni, uinu rauhaisasti ja mukavasti! Minua surettaa kovin nähdä sinun itkevän.”) Nro 3, cis, on yhdistetty Herderin kääntämään skottilaiseen runoon O weh! o weh, hinab ins Thal (Oi tuskaa! oi tuskaa, alas laaksoon).

Pianokappaleita op. 118 (1893) sisältää kuusi kappaletta, joista nro 2, A, on kaikkein suosituimpia Brahmsin pianoteoksia. Sen kolmisävelisestä kysymysmotiivista syntyy vaihtelevia hahmoja ja se saa erilaisia jatkoja; fis-mollissa aukeava B-vaihe sisältää Brahmsille tyypillisen ylä- ja väliäänen kaanondueton, ja B-vaiheen Fis-duurissa oleva ydin perustuu ylä- ja alaäänten kaanoniin jännittävästi liukuvan sekä vaikeasti analysoitavan kromaattisen harmonian kera.

Opuksen 188 kolmas kappale on jylhä g-molli-balladi, viides F-duuri-romanssi ja päätösnumero, es-molli-intermezzo on synkkä karakterikappale kaikkialle levittäytyvine Dies irae -aiheineen.

Pianokappaleita op. 119 (1893) on neljän kappaleen kokoelma. Niistä ensimmäinen, h-molli-intermezzo on Brahmsin eniten analysoituja teoksia. Se perustuu laskeviin tersseihin ja harmoniseen moniselitteisyyteen sekä lyhyen aikavälin kaanoniin melodian ja basson suhteessa. Intermezzo nro 3, C on hieno motiivin ja rytmin käsittelyssä, ja nro 4, Es on dramaattinen rapsodia.

Urkuteoksia

Brahms toivoi 1856 Clara Schumannin innostamana tulevansa urkuvirtuoosiksi voidakseen urkurina seurata Claraa tämän konserttimatkoilla. Hän sävelsi pian Robertin kuoleman jälkeen pari urkuteosta. Loput urkuteoksensa hän sävelsi uransa myöhäisvaiheessa. Brahmsin urkuteokset kuuluvat romantiikan hienoimpiin saavutuksiin soittimen kirjallisuudessa.

Melkein kaikki Brahmsin urkuteokset liittyvät Schumanneihin. Preludi ja fuuga a-molli (1856) on sävellyksistä varhaisin. Se oli barokkihenkisenä oiva syntymäpäivälahja Claralle, jonka lempimusiikkia Bach oli. Fuuga as-molli (1856) liittynee Robertin kohtalokkaaseen sairauteen. Samalla se on esimerkki Brahmsin kontrapunktiopinnoista ja säveltäjien yhteisestä Bach-ihailusta, sillä motiivi b-a-c-h sisältyy teeman kontrasubjektiin eri transpositioina. Preludi ja fuuga g-molli (1857) on urkuteoksista suosituin aktiivisen ilmeensä ja loistokkuutensa ansiosta; se lienee kirjoitettu Robertin muistolle. Brahms sävelsi seuraavaksi erillisen koraalialkusoiton O Traurigkeit, o Herzeleid (Oi murhetta, oi sydänsurua!, 1858), johon hän lisäsi kenties isänsä kuoleman jälkeen fuugan samasta koraaliteemasta 1873. Koraalialkusoiton lopusta voi löytää tuskaisan version “Clara-motiivista” (e-d-)c-b-a-gis-a.

Kun Clara Schumann kuoli 1896, Johannes järkyttyi eikä toipunut iskusta. Tilanteen seurauksena syntyi kokoelma Elf Choralvorspiele (11 koraalialkusoittoa op. posth.; julk. 1902 opuksena 122), jota voi verrata Bachin Orgelbüchleiniin. Kokoelma on riipaisevan kaunista surumusiikkia lähellä kuolemaa. Se sisältää kahdet versiot koraaleista O Welt, ich muß dich lassen (Oi maailma, mun täytyy sut jättää) ja Herzlich tut mich verlangen (Kovasti minut saa kaipaamaan).

Lähteet ja kirjallisuus

Höcker, Karla (1984).  Johannes Brahms: vapaa vaeltaja. Suomentanut Seppo Heikinheimo; runojen suomennokset Aila Gothóni. Hellasedition, Rajamäki.

Schoenberg, Harold C. 1987 [1963]. The Great Pianists. New York: Simon & Schuster.

Wieck, Friedrich 1993 [1853]. Kauniin soinnin jalo taide, suom. Tomi Mäkinen [orig. Clavier und Gesang. Didaktisches und Polemisches von Friedrich Wieck]. Helsinki: Sibelius-Akatemia.

Takaisin ylös