Siirry sisältöön

Romantiikan piano- ja urkusäveltäjiä suurten varjossa
21.10.2005 (Päivitetty 14.2.2020) / Murtomäki, Veijo

Gioachino Rossini

Gioachino Rossini (1792–1868) mielletään toki enemmän oopperasäveltäjäksi, mihin nähden on suuri yllätys havaita hänen olleen myös tuottelias pianosäveltäjä. Hänen myöhäinen 158 kappaleen kokoelmansa Péchés de vielleisse (Vanhuudensyntejä, 1857-68) sisältää yli sata pianoteosta, joiden ilkikuriset, liioitellun ohjelmalliset otsakkeet ja tekstivihjeet ovat kommentti romantiikan ilmaisupyrkimysten suuntaan. Seuraavassa Astmaattisen etydin (julk. 1880) alkua:

August Gottfried Ritter

August Gottfried Ritter (1811–85) toimi Merseburgin (1844-) ja Magdeburgin (1847-) katedraalien urkurina ja sävelsi neljä urkusonaattia, jotka sijoittuvat Mendelssohnin ja Lisztin väliin. Niille on tyypillistä Reubken tapaan saman temaattisen materiaalin kuljettaminen läpi sonaatin, kontrapunktin käyttö (sonaatit nro 3-4 päättyvät fuugaan) sekä taipumus monijaksoiseen ja -tempoiseen yksiosaisuuteen. Erityisesti sonaatti nro 3, a (1855) on edustava näyte hänen sävellystyylistään.

Ferdinand Hiller

Hiller musiikkihuoneessaan.

Hiller (1811–85) oli aikansa merkittävimpiä pianisteja, säveltäjiä, kapellimestareita ja pedagogeja. Hän opiskeli ensin Hummelin johdolla Weimarissa, solmi tuttavuuden Mendelssohnien kanssa (1822), oleskeli pianistina Pariisissa (1828–36), jossa hän tutustui keskeisiin muusikoihin (Rossini, Berlioz, Meyerbeer, Chopin, Liszt ym.) ja taiteilijoihin (Balzac, Hugo) ja jossa Chopin omisti hänelle nokturnot op. 15. Leipzigin Gewandhaus-konserttien (1843–4) jälkeen hän työskenteli Dresdenissä ja tutustui Wagneriin ja Schumanneihin. Hän toimi orkesterin- ja oopperanjohtajana mm. Kölnissä, Düsseldorfissa ja Pariisissa sekä Ala-Reinin musiikkijuhlien johdossa (1854–65).

Hillerin tuotantoon kuuluu 207 opusta: 6 oopperaa, 3 pianokonserttoa, 4 sinfoniaa, lauluja, oratorio, kamarimusiikkia sekä suuri määrä pianomusiikkia, mm. 3 pianosonaattia, joista kolmas op. 78 (1859) on hieno syklisessä sommittelussaan, sillä 1. osan aiheet palaavat scherzossa muuntuneina:

Tärkeä on 25 numeron etydikokoelma op. 15 (1834), jota Schumann sekä arvosti että arvosteli kirjoituksissaan. Seuraavassa etydien 2 ja 9 alut:

Stephen Heller

Stephen Heller (1814–88) oli unkarilaissyntyinen wieniläispianisti, joka kuului Chopinin, Lisztin ja Berliozin ryhmään. Hänen laaja, yli 160 opusta käsittävä pianotuotantonsa sisältää ajalle tyypilliset lajit: muunnelmia, etydeitä, karakterikappaleita, transkriptioita, neljä sonaattia (1829–77) sekä kolme sonatiinia (1878–79) ja tanssikappaleita. Seuraavassa Chopin- ja Schumann-vaikutteisen sonaatin nro 4 op. 143 (1877) osien alut ja päätössivu:

Hellerin pianosävellyksistä tunnetuimpia ovat etydikokoelmat op. 45–47 (1844), 85 preludista erityisesti 24 preludin kokoelma op. 81 (1853), kaksi kuuden kappaleen nidettä nimellä Spaziergänge eines Einsamen op. 78 ja 89 (Erään yksinäisen kävelyretkiä; 1851, 1856) sekä Notenbuch für Klein und Gross op. 138 (Nuottikirja pienelle ja suurelle, 1874).

Pastoraalisissa sarjoissa Blumen-Frucht- und Dornenstücke op. 82 (Kukka-, hedelmä ja okakappaleita, 1853) sekä Im Walde op. 86, 128 ja 136 (Metsässä; 1854, 1871, 1873) hän oli ajalle tyypillinen musiikillinen maisema- ja luontomaalari, jonka voi nähdä myös välittäjähahmona saksalaisen romantiikan ja ranskalaisen impressionismin kesken.

Stephen Heller: Najadi op82a sarjasta Blumen-Frucht- und Dornenstücke.

Theodor Kirchner

Theodor Kirchner (1823–1903) oli merkittävä saksalainen pianon romantikko Schumannin ja Brahmsin välissä, Franckin, Brucknerin ja Smetanan ikätoveri. Hän opiskeli Mendelssohnin johdolla ja kuului Schumannin piiriin. Hän oli myös Lisztin ja Wagnerin ihailema urkuri ja jopa Ringin harjoituspianisti. Tutustuttuaan Brahmsiin hänestä tuli uussaksalaisen koulun vastustaja. Kirchner toimi opettajan ja urkurin viroissa mm. Winterthurissa, Zürichissä, Meiningenissa, Leipzigissa ja Hampurissa.

Aikalaiset arvostivat Kirchneriä suuresti, mutta myöhemmin häntä on pidetty turhaan Schumann-epigonina samojen teoslajien suosimisen vuoksi (Albumblätter, Kinderszenen), vaikka hän sijoittuu pikemminkin Brahmsin opusten 116–119 tuntumaan. Robert Schumann piti Kirchnerin ensimmäisestä pianosarjasta Zehn Klavierstücke op. 2 (Kymmenen pianokappaletta, 1852), josta havaitsee sekä Chopinin että Schumannin vaikutuksen. Reger valitteli 1800-luvun lopussa Kirchnerin musiikin vähäistä suosiota. Hermann Kretzschmar kehui erityisesti Kirchnerin sarjaa Nachtbilder op. 25 (Yökuvia, 1877) niiden “ilmaisun sisäisyyden, lämmön ja totuuden” sekä “ajatusten monipuolisuuden ja rikkauden” vuoksi.

Kirchner sävelsi yli tuhat eri laajuus- ja vaikeusastetta edustavaa pianoteosta. Lisäksi hänen tuotantonsa sisältää jonkin verran urku-, laulu- ja kamarimusiikkia. Hänen pianomusiikilleen on ominaista tiivis temaattisuus, polyfonisuus, harmoninen rohkeus, kompleksi rytmiikka sekä intiimi luonne; häntä luonnehdittiin enemmän “vesiväri- kuin fresco- tai öljymaalariksi” (Max Kalbeck, 1904).

Kirchnerin pianomusiikki käsittää enimmäkseen karakterikappaleita ja syklisiä teoksia. Ne ryhmittyvät yleensä 8–10 kappaleen sarjoiksi, mutta opus 65 käsittää 60 preludia ja opus 71 peräti sata pientä harjoitusta. Clara Schumann soitti Kirchneriä säännöllisesti konserteissaan: etenkin hänelle omistettua sarjaa Präludien op. 9 (1859), joka sykähdyttää yhä runoudellaan, kuohuvuudellaan ja soinnullisella uskaliaisuudellaan, seuraavassa preludi op. 9 nro 13:

Clara Schumann soitti myös legendarunoelmia otsakkeella Legenden. Dichtungen für das Clavier op. 18 (1876) sekä Yökuvia op. 25. Vier Elegien op. 37 (Neljä elegiaa; 1878) ovat hämäryyden ja yksinäisyyden lauluja, mieleltään häilyvin säveltäjien omakuvia kenties. Idyllisen sijaan yöllis-kalmainen ja uhkaavakin “saksalainen” Nocturnes-kokoelma op. 87 (1889) on omistettu ranskalaispianisti Clothilde Kleebergille.

Carl Reinecke

Carl Reinecke

Carl Reinecke (1824-1910) oli monipuolinen saksalaisen musiikkielämän vaikuttajahahmo opettajana, pianistina ja kapellimestarina. Hänen elämäntyönsä keskittyi pääosin Leipzigiin: hän toimi Gewandhaus-orkesterin johtajana vuoteen 1895 sekä konservatorion opettajana vuodesta 1860 ja rehtorina vuodesta 1897. Mm. Grieg, Kretzschmar, Muck, Riemann, Sinding, Svendsen ja Weingartner olivat konservatorion kasvatteja.

Säveltäjänä Reinecke viljeli lähes kaikkia lajeja näyttämöteoksista, sinfonioista ja konsertoista (erityisesti huilulle, harpulle ja pianolle) kamari- ja pianomusiikkiin. Teoksista kuuluisimpia on Reinecken tyylille ominaisesti sulavaa melodiikkaa sisältävä sonaatti huilulle ja pianolle op. 167, Undine (1882). Mutta myös hänen pianosonaattinsa ja -sonatiininsa sekä etydinsä ovat kuluneet piano-opiskelijoiden monien sukupolvien käsissä. Erityisesti häntä on pidettävä kotimusiikin (Hausmusik) oivallisena edustajana.

Kate Loder

Kate Loder, myöh. Thompson (1825–1904) oli englantilainen musiikkiperheestä noussut pianistisäveltäjä, opiskeli Lontoon Kuninkaallisessa Musiikkiakatemiassa. Hän debytoi pianistisäveltäjä 1843 Mendelssohnin g-molli-pianokonserton esittäjänä, ja hänestä tuli 1844 ensimmäinen Kuninkaallisen akatemian harmonian opettaja. Avioliitto (1851) lopetti uran esiintyvänä pianistina.

Tuotantoon kuuluu ooppera, kamarimusiikkia (2 kvartettoa, viulusonaatti ja pianotrio) sekä pianomusiikkia. Pianomusiikista huomattavinta edustavat kaksi kirjaa ja yhteensä 24 etydiä (1852–53), jotka edustavat miellyttävää harjoitustasoa, sekä karakterikappaleet, kuten 3 romanssia (1853) ja 2 masurkkaa (1895, 1899).

Julius Reubke

Julius Reubke (1834–58) oli huippulahjakas Lisztin oppilas ja Weimarin piirin lupaavimpia säveltäjiä, joka kuoli jo 24-vuotiaana. Hän ehti saada valmiiksi kaksi suurteosta, jotka perustuvat Lisztin h-molli-sonaatissaan luomaan uuteen temaattiseen ja muotokulttuuriin. Reubken sonaatit ovat saksalaisen romantiikan merkkiteoksia; etenkin urkusonaatti on lajin kenties keskeisin sävellys 1800-luvulla. B-molli-pianosonaattia (1856–57) hallitsee teematransformaation idea. Se jakautuu kolmeen vaiheseen: Allegro maestoso, Andante sostenuto, Allegro assai.

Sonaatti c-molli, Psalmi 94 uruille on upea ja vaativa teos, jossa Reubke jatkaa Lisztin syklisiä keksintöjä ja monotemaattisen muodon ideaa. Säveltäjä kantaesitti teoksen Merseburgin katedraalin uruilla. Sen sisältämät kolme pääjaksoa perustuvat samaan teemaan Lisztin Ad nos -teoksen mukaisesti:

  1. Grave-johdannolla varustettu, kiihtyvä fantasia Larghetto- ja Allegro con fuoco -vaiheineen.
  2. Adagio.
  3. Päätösosa. Päätösosassa on ensin kaksivaiheinen fuuga tempoilla Allegro ja Più mosso ja se nousee Allegro assai -vaiheessa uljaaseen huipennukseen.

Avausosan nopea vaihe alkaa

Hidas osa alkaa

Finaalin fuuga käynnistyy

Kooda

Sonaatti perustuu psalmin yhdeksään säkeeseen, jotka Reubke on antanut. Säkeet 1-2 liittyvät Graveen, säkeet 3 ja 6-7 sitä seuraavaan avausosaan, säkeet 17 ja 19 adagioon ja säkeet 22-23 päätösvaiheeseen. Säkeiden muodostama kokonaisuus voi olla persoonallisen hädän ilmaus, mutta se on yhdistetty myös vuoden 1848 vallankumouksen aiheuttamaan katkeraan ja kostoa hautovaan mielialaan sekä poliittiseen utopiaan. Psalmisäkeet 1-3 kuuluvat: “Sinä koston Jumala, Herra, sinä koston Jumala, ilmesty kirkkaudessa. / Nouse, maan tuomari, kosta ylpeille heidän tekonsa. / Kuinka kauan jumalattomat, Herra, kuinka kauan jumalattomat saavat riemuita?”

Adolf Jensen

Adolf Jensen

Königsbergissä (nyk. Kaliningrad) syntynyt Adolf Jensen (1837–79) on eräs saksalaisen romantiikan keskeinen säveltäjä, jonka unohtuminen tuntuu kohtuuttomalta. Teosten omistukset (Liszt, Bülow, Brahms, Gade, Franz, Heyse, Berlioz, Geibel, RaffI) kertovat hänen kuulumisestaan uusromanttisen ja -saksalaisen musiikkirintaman ydinjoukkoon. Hän oli yhteydessä Lisztiin, innokas Wagnerin kannattaja ja toimi Berliinissä Carl Tausigin pianokoulun opettajana. Hän konsertoi pianistina ja myös sellistin kanssa kanssa duona aina Skandinaviaa myöten sekä toimi kapellimestarina mm. Kööpenhaminassa ja Königsbergissä.

Pianosäveltäjänä Jensen lähti Chopinistä, Schumannista ja Lisztistä ja muunsi pianoromantiikan yksilölliseksi melodis-harmoniseksi ilmaisuksi hyödyntämällä ajan edistyksellisintä sointuajattelua sekä myös Wagnerin keksintöjä. Pyrkimyksenä hänellä oli “toteuttaa Wagnerin ideat kauneudesta ja totuudesta pienissä muodoissa”.

Jensen sävelsi myös ooppera- ja kuoroteoksia, mutta häneltä esitetään nykyään lähinnä joitain lauluja ja pianoteoksia. Julkaisemattomaksi jäänyt pianotrio (1856) on omistettu Lisztille. Pianomusiikkia on noin 30 opusta, 24 kaksikätistä ja kuusi nelikätistä kokoelmaa, kaikissa ajan pienois- ja karakterimuodoissa: valsseja, fantasiakappaleita, impromptuja, romansseja, etydejä. Pianosonaatti fis-molli op. 25 (1864) on suurimuotoisista teoksista kestävin. 25 etydiä op. 32 (1866) ovat enemmän opetuskäyttöön tarkoitettuja harjoituskappaleita kuin vaativia konserttiteoksia. Kokoelmaa Lieder und Tänze op. 33 (Lauluja ja tansseja, 1866) tervehdittiin aikanaan “aitona kotimusiikkina”.

Idyllejä ja erotiikkaa

Kestävimpiä pianoteoksia ja osoituksia hänen antiikinrakkaudestaan ovat sarjat Idyllen op. 43 (1873) sekä Eroticon op. 44 (1873). Edellinen on kahdeksanosainen sarja, joka kuvaa päivänkulkua arkadisessa maisemassa. Ohjelmallisina vihjeinä osat sisältävät Aiskhylos-, Aristofanes-, Platon- ja Theokritos-sitaatteja. Kyse on tunnelmallisesta romanttisesta maisemamusiikista. Idyllen-sarjan osat ovat:

  • Morgendämmerung (Aamusarastus)
  • Feld-, Wald- und Wiesengötter (Pellon, metsän ja niityn jumalia)
  • Waldvöglein (Metsälintunen)
  • Dryade (Metsänymfi)
  • Mittagsstille (Keskipäivän rauha)
  • Abendnähe (Illan läheisyys)
  • Nacht (Hypnos-Thanatos) (Yö [Uni-Kuolema])
  • Dionysosfeier (Dionysiuksen juhla)

Pianosarjoista kenties laadukkain on Eroticon-sarja seitsemine osineen, jotka maalaavat antiikin kuuluisien naisten ja rakastajien muotokuvat Aiskhylokselta, Theokritokselta, Sofokleelta sekä Bion Smyrnalaiselta lainattujen tekstisitaattien kera. Osien nimet ovat:

  • Kassandra
  • Die Zauberin (Lumoojatar)
  • Galatea
  • Elektra
  • Adonisklage (Adoniksen valitus)
  • Eros
  • Kypris

Musiikki on äärimmäisen sensuaalia, joskin se varoittaa Dante-motossaan: non per libidine, ma per gentilezza di cuore (“ei irstailua, vaan sydämen jalostumista varten”). Musiikki on pianistisesti vaativaa ja tavoittaa etenkin päätösosassa onnistuneesti Wagnerin suurisuuntaisen ilmaisupyrkimyksen pianolla. Seuraavassa kahden osan alut:

 

Joseph Rheinberger

Joseph Rheinberger (1839-1901) oli müncheniläinen urkuri ja sinfonikko sekä draama- ja kirkkomusiikkisäveltäjä, joka kirjoitti neljän pianosonaatin lisäksi peräti 20 urkusonaattia yhtä moneen sävellajiin. Hän ei ollut suuri uudistaja, vaan pitäytyi vanhemman romantiikan, lähinnä Mendelssohnin tyylissä, jota hän kehitti edelleen. Joukossa on mm. sonaatti nro 3, Pastoraalisonaatti, op. 88, G (1875), sonaatti nro 17, Fantasiasonaatti, op. 181, H (1894) sekä sonaatti nro 20, Zur Friedensfeier op. 196, F (Rauhanjuhlaan, 1901), jossa Rheinberger lähestyy ranskalaista urkusinfoniikkaa.

Urkusonaatit sisältävät fuugatekniikkaa ja gregoriaanisia koraaleita ja ne ovat 3-4-osaisia. Alussa on yleensä sonaattimuotoon vihjaiseva preludi tai fantasia, lopussa fuuga, toccata tai passacaglia. Niiden välissä kuullaan yksi tai kaksi hidasta, usein tunnelmansa ansiosta populaariksi muodostunutta osaa, jotka ovat sanattomia lauluja, alalajeinaan intermezzo, romanssi, cantilene, canzona ja idylli. Seuraavassa sonaation nro 20 eri osien alut:

 

Eliza von Herzogenberg

E. von Herzogenberg (1847–1892), pianisti, säveltäjä, laulaja ja mesenaatti, syntyi saksalaisen diplomaatin tyttäreksi Pariisissa, hänestä tuli Wienissä 1863 Brahmsin oppilas, tämän ystäväpiirin jäsen ja Brahms omisti hänelle rapsodiat op. 79. Pianisti meni naimisiin säveltäjä-organisaattori Heinrich von Herzogenbergin kanssa 1868, ja he toimivat Berliinissä ja Leipzissa mm. Bach-yhdistyksen johdossa (1875–) yhdessä Philipp Spittan kanssa. Vaimon sydänsairauden vuoksi pariskunta matkusteli kylpylä- ja hoitopaikoissa, kunnes Eliza kuoli San Remossa vain 45-vuotiaana. Suurin osa sävellyksistä jäi painamatta ja on kadonnut; lähinnä vain 8 pianokappaletta (1892) on julkaistu:

 

Sophie Menter

Menterin (1846–1918) isä oli sellisti Joseph Menter ja hän itse opiskeli synnyinkaupunkinsa Münchenin konservatoriossa mm. Joseph Rheinbergerin johdolla. Hän pääsi 1860-luvun lopulla Tausigin oppiin, ystävystyi Lisztin kanssa sekä oli naimisissa sellisti David Popperin kanssa (1872–86). Saatuaan kamarivirtuoosin tittelin hän toimi Pietarin konservatorion opettajana (1883–87) sekä tutustui keskeisiin venäläissäveltäjiin. Tuotanto käsittää lähinnä pianokappaleita sekä Lisztin ja Tshaikovskin täydentämän piano-orkesteriteoksen Ungarisce Zigeunerweisen (Unkarilaisia mustalaissävelmiä, 1893); seuraavassa otteita teoksesta:

 

Louise Adopha le Beau

Louise Adopha Le Beau

Louise Adopha le Beau (1850-1927) oli saksalainen pianisti ja säveltäjä, joka kirjoitti kosolti suurimuotoisia teoksia ja vokaaliteoksia. Hän sävelsi myös 16 piano-opusta: konserttietydejä, preludeita, fuugia ja muunnelmateoksia. Muunnelmat omasta teemasta op. 3 (ennen 1876), sonaatti op. 8, a (n. 1875), sekä h-molli-balladi op. 47 (1898) ovat laajoista pianoteoksista keskeisiä. Seuraavassa Variaatioteoksesta op. 3 otteita:

Helen Buchholtz

Helen Buchholtz (1877–1953) oli luxemburgilainen itseoppinut säveltäjä, jolta on jäänyt 136 sävellystä käsikirjoituksina: 56 laulua, 19 kuoroteosta, 14 pianosonaattia, 38 karakterikappaletta ja tanssia pianolle, 8 sävellystä orkesterille ja 6 puhallinkokoonpanolle. Vain muutama laulu painettiin hänen elinaikanaan. Lyyrinen ote hallitsee pianoteoksissa, kuten barkarola, balladi, nokturno ja myös sonaateissa.

Dora Pejačević

Pejačević (1885–1923) oli taustaltaan unkarilais-kroatialainen, Zagrebissa kasvanut ja myöhemmin Münchenissä (1911–) vaikuttanut säveltäjä ja kulttuurikosmopoliitti. Häntä pidetään yhtenä keskeisenä kroaattisäveltäjänä, jonka 58 opusta ja 106 teosta käsittävään yuotantoon kuuluu mm. sinfonia, pianokonsertto, pieni- ja suurimuotoista piano- ja kamarimusiikkia sekä laulumusiikkia. Seuraavassa osa sävellyksestä Erinnerung (Muisto, 1911):

Pianokvarteton op. 25 (1908?) avaussivu:

Lähteet ja kirjallisuus

Schoenberg, Harold C. 1987 [1963]. The Great Pianists. New York: Simon & Schuster.

Wieck, Friedrich 1993 [1853]. Kauniin soinnin jalo taide, suom. Tomi Mäkinen [orig. Clavier und Gesang. Didaktisches und Polemisches von Friedrich Wieck]. Helsinki: Sibelius-Akatemia.

Takaisin ylös