Laulu – jumalanpalveluksen ääni
Ortodoksisen kirkkolaulun lähtökohtana on varhaiskristillinen käytäntö ja ne laulun säännöt, jotka kristallisoituivat käyttöön kristillisessä Bysantin keisarikunnassa. Kirkkomusiikilla on ikonitaiteen tavoin normatiivinen luonne ja se on yksinomaan vokaalimusiikkia. Soittimia ei missään muodossa otettu kirkolliseen käyttöön – nehän yhdistettiin pakanalliseen maailmaan, teattereihin ja sirkushuveihin. Soitinten käytöstä luopumisen syynä voidaan pitää kirkon pyrkimystä askeettiseen elämäntapaan ja maailmasta vetäytymiseen. Toisaalta vain ihmisäänellä esitetty sanallinen musiikki saattoi selkeästi, kauniisti ja kuuluvasti tuoda esille kirkon koko sanallisen teologisen opetuksen.
Kirkkomusiikin käytön periaatteet perustuvat teologisiin lähtökohtiin. Useat tunnetut ja nimekkäät kirkon teologit 200- ja 300-luvulta lähtien käsittelivät kirjoituksissaan musiikkia. He näkivät Uuden liiton ihmisen saaneen myös musiikillisessa mielessä uusia velvoitteita ja yksimielisesti totesivat, että soittimia ei käytetä kristillisessä kirkossa, vaikka niiden käyttö olikin ollut sallittu Vanhan liiton aikana.
Kirkon opettajien mukaan Vanhan testamentin käytäntö johtui siitä, ettei ihminen vielä tuolloin ollut saavuttanut hengellistä täysikasvuisuutta. Hänhän tarvitsi kuvapatsaita (kerubikuvat) ja veriuhreja, mutta myös soittimilla aikaansaatua musiikkia. Uuden liiton ihminen sen sijaan oli saavuttanut aikuisuuden. Veriuhreista, patsaista ja ihmiskäsin rakennetuista soittimista oli luovuttu. Ihminen sai tästedes itse olla Jumalan luoma elävä soitin, jonka tehtävä oli äänellään ylistää Jumalaa, mutta myös kaikilla teoillaan toimia Jumalan tahdon mukaisesti.
Laulajien asemasta ja koulutuksesta
Bysantin kirkkolaulu sai näin jo teologisten lähtökohtien edellyttämänä erittäin tärkeän aseman. Ei olekaan ihme, että kirkkolaulajia arvostettiin. Heidät luettiin alempaan papistoon ja vihittiin virkaansa. Tämä Bysantissa syntynyt kirkollinen käytäntö on voimassa vielä nykyisinkin.
Jumalanpalvelusten tekstit esitettiin suurelta osin laulaen, minkä vuoksi kirkkolaulajalta edellytettiin suurta taitoa, koska hänen oli kyettävä laulamaan tavattoman laaja jumalanpalveluksiin liittyvä aineisto. Hänen tuli olla alansa hallitseva ammattilainen. Kirkkolaulajalta ei edellytetty vain musikaalisuutta, vaan myös pitkälle kehittynyttä muistia – olihan periaatteessa kaikki laulettavat melodiat tapana osata ulkoa. Lisäksi hänen oli tunnettava perusteellisesti Typikon, jumalanpalvelusten kaikkien ohjeiden säännöstö, jotta hän kykeni huolellisesti valitsemaan kulloiseenkin tilanteeseen tarvittavan aineiston.
Kirkkolaulajaksi harjaantuminen alkoikin jo lapsena. Tulevat laulajat saivat alkeisopetuksensa kirkossa osallistuessaan jumalanpalveluksiin, kuullessaan lauletut jumalanpalvelukset ja vähitellen päästessään itsekin laulamaan. Nykyaikaan asti on säilynyt tapa, että kirkon johtava laulaja kokoaa jumalanpalveluksiin osallistuvista lapsista uudet oppilaansa ja opettaa heitä myös jumalanpalvelusten ulkopuolella.
Kirkkolaulun teoreettiset säännöt kirjoitettiin jo varhain myös muistiin. Musiikin teorian opetusta voidaan seurata käsikirjoitusten säilyttämän tradition perusteella 1100-luvulta asti. Tietenkin myös melodiat osattiin merkitä muistiin. Tämä tapahtui käyttämällä erityistä musiikkikirjoitusta, bysanttilaista neumikirjoitusta.
Neumikirjoitus
Bysanttilaiset musiikkimerkit ovat laulettavien hymnien tekstien yläpuolelle sijoitettuja merkkejä, jotka graafisina kuvina osoittavat kulloisenkin melodian intervallit, rytmin ja esitykselliset seikat. Sana neumi (neuma) tarkoittaa viitettä, viittausta. Neumikirjoituksen arvellaan syntyneen alun pitäen kheironomisista, kädellä (kheir = ’käsi’) ilmaan piirretyistä merkeistä, kun niitä alettiin kirjoittaa väriaineella pergamentille.
Bysanttilainen neumikirjoitus kehittyi asteittain ja siitä tuli erittäin kiitollinen musiikin muistiinmerkitsemismenetelmä. Se oli käyttökelpoinen juuri siksi, että se oli kehittynyt bysanttilaisen yksiäänisen vokaalimusiikin kirjoituksen asuksi, jossa intervallien ja rytmisten seikkojen lisäksi myös esityksellisen ilmeen kuvaamiseen oli varattu erittäin suuri joukko symboleja.
Neumilaulu ei jäänyt unhoon Bysantin keisarikunnan tuhoutuessakaan (1453). Tosin neumikirjoitus alkoi vuosisatojen kuluessa muuttua yhä monimutkaisemmaksi, siitäkin huolimatta, että sitä yritettiin aika ajoin yksinkertaistaa. Sen täydellinen taitaminen alkoikin vaatia yhä pitemmän opiskeluajan. 1800-luvun alussa arvioitiin neumikirjoituksen luku- ja laulutaidon oppimiseen kuluvan ainakin kymmenen vuotta. Tuolloin ryhdyttiinkin puuhaamaan aiempaa yksinkertaisempaa kirjoitusasua. Tulokseksi tuli perinteiseen järjestelmään perustuva yksinkertaistettu kirjoitusmuoto, joka on käytössä nykyisinkin.
Kahdeksansävelmistö
Kirkkomusiikilla on oma teoriansa ja omat sääntönsä. Jo kirjoituksen ulkoasu edellyttää, että musiikki noudattaa tiettyjä modaalisia, niin sanotun oktoekhoksen (oktô = kahdeksan; êkhos = ’ääni’), kahdeksansävelmistö-järjestelmän, sanelemia periaatteita. Modaaliset periaatteet koskevat myös asteikkoja. Niiden rakenteet eivät noudata läntisestä musiikkihistoriasta tuttua duuri-molli-periaatetta, vaan varhaisempaa asteikkomuodostelmien esikuvaa. Bysanttilaisessa musiikissa kaikki melodiat kuuluvat oktoekhos-järjestelmän piiriin.
Miksi sitten käytetään kahdeksanosaista kokonaisuutta, kahdeksaa musiikillista ilmaisutapaa? Kirkon opetuksessa luku kahdeksan on erityisen tärkeä. Sillä kuvataan samalla sekä maallista aikaa että ikuisuutta. Maallisen elämän viikonpäiviähän on seitsemän, mutta kirkollinen aika ulottuu näiden yli kahdeksanteen. Kristuksen ylösnousemus aloittaa kahdeksannen päivän, iankaikkisen elämän. Käyttämällä kahdeksaa kuvataan maallisen elämän ja iäisyyden – ajallisen elämän ja kuolemanjälkeisen ylösnousemuksen – saumatonta liittoa, jota kirkko jumalanpalveluksissaan julistaa monin eri tavoin. Yksi tärkeä tapa on siis musiikillinen: käytetään kahdeksaa erilaista sävelmäkokonaisuutta, jotka toimivat tietyn liturgisen kierron mukaisesti. Hienovireisyydessään tämä järjestelmä avasi jo muinoin musiikillisia mahdollisuuksia, joita muunlainen musiikki ei ole koskaan kehittänyt.
Kahdeksansävelmistöä voitaisiin kuvainnollisesti luonnehtia liturgisten tekstien asuksi. Musiikillista pukua vaihdetaan kulloisenkin tilanteen mukaan. Teksteihin liittyneenä muinoin syntyneiden sävelmien verho säihkyy samankaltaista värien, symbolien ja muotojen moninaisuutta kuin muukin Bysantin taide.
Bysanttilainen kirkkolauluperinne on saanut toimia esikuvana siellä, missä ortodoksinen uskonto on otettu vastaan. Historiallisesti sen vaikutuksessa syntyneistä kansallisista perinteistä on venäläinen perinne merkittävin. Myös Suomen ortodoksisen kirkon musiikki, joka on syntynyt venäläisen perinteen jatkeena, perustuu kahdeksansävelmistöjärjestelmään ja sitä kautta bysanttilaiseen perustaan.
Perinne nykyaikana
Edellä on jo viitattu bysanttilaisen laulun elinvoimaan myös nykyaikana. Kirkkolaulun taitajalla on tunnetusti jatkuvasti arvostettu asemansa. Tätä voitaisiin valaista pienellä 1950-luvulta peräisin olevalla tarinalla. Kerrotaan, kuinka konstantinopolilainen protopsaltes (protopsaltes on arvonimi, ’laulajista ensimmäinen’) Konstantinos Pringos matkusti Kreikkaan laulamaan. Turkin ja Kreikan välisellä rajalla kävi ilmi, että hän oli unohtanut passinsa. Laulaja ryhtyi selittämään, että oli patriarkaatin laulaja ja matkalla Tessalonikiin.
– Mutta ettehän te voi todistaa henkilöllisyyttänne ilman passia, tullivirkailijat ihmettelivät. Silloin äänensä takia jo laajalti mainetta niittänyt Pringos avasi suunsa ja antoi ääninäytteen.
– Opettaja! virkailijat huudahtivat kumartaen avasivat tullin portit. Tie Kreikkaan oli avoin.
Tämä kertomus todistaa myös toisesta tärkeästä asiasta. Nykyinen itsenäinen Kreikka on saanut meidän päiviimme asti lauluvaikutteita Konstantinopolista, muinaisen Bysantin keskuksesta. Siellähän muinaisen lauluperinteen katsotaan Ekumeenisen patriarkaatin vaalimana säilyneen olemukseltaan ja esityskäytännöltään kaikkein aidoimpana.
Artikkeli on julkaistu alun perin teoksessa Toropainen, Ritva, toim. (2003). Ikkunoita bysanttiin. Oulun yliopiston julkaisuja 54. Oulu: Oulun yliopistopaino. Uudelleenjulkaisu oikeudenomistajien luvalla.