Lajikäsitteet ovat vuosisatojen ajan kuuluneet jokapäiväiseen kielenkäyttöön musiikista puhuttaessa. Sen tähden on jossakin määrin yllättävää, että tutkimuksessa on kiinnitetty sangen vähän huomiota musiikinlajin teoriaan. Vaikka monien musiikinlajien, oopperan, sinfonian, sinfonisen runon, jousikvarteton, sarjan ja rapsodian historia on moneen kertaan kirjoitettu, lajiteorian perusteet ovat olleet vilkkaan mielenkiinnon kohteena vasta muutamia vuosikymmeniä.
Musiikin lajiteorian peruskysymys on on itse lajin käsite. Ovatko lajit todella olemassa vai ovatko ne sopimuksenvaraisia luokkia, joiden avulla pyritään hahmottamaan todellisuuden monimuotoisuutta? Tämä tietoteoreettinen ongelma voi olla esim. kansanperinteen tutkimuksessa todella pulmallinen. Taidemusiikista puhuttaessa ongelma on vähäisempi, koska aineisto on jäsentyneempää ja siihen itseensä sisältyy runsaasti lajimielikuvia, joista taiteilijat – perinteen kannattajat – ovat usein olleet hyvinkin tietoisia.
Realismin ja nominalismin välinen filosofinen ristiriita ei kuitenkaan poistu, vaikka jonkinlainen lajikäsitteiden järjestelmä sisältyisikin perinteeseen itseensä. Musiikinlaji – päinvastoin kuin jokin biologinen laji – ei ole mikään luonnonmuoto, eikä yksityisen taideteos ennalta määrätty jonkin lajin yksilöksi. Laji on pikemminkin perinne, jonka tunnusmerkkejä teokseen voi enemmän tai vähemmän sisältyä tai josta teos voi myös irtaantua. Ajatus, että jokainen teos luontokappaleen tavoin voitaisiin ilman muuta tunnistaa jonkin lajin yksilöksi, on yhtä harhaanjohtava kuin jäykkään lajipoetiikkaan perustuva arvio, että olemassaolevien lajien järjestelmään sopeutumaton teos olisi jonkinlainen epäsikiö. Periaatteet, joiden mukaan teoksia ryhmitellään lajeiksi, ovat niin epäyhtenäiset ja erilaiset, että olisi turhaa etsiä lajien luonnollista järjestelmää; lajinimike, joka usein sisältyy tai liittyy teoksen nimeen, ei sellaisenaan riitä lajimääreeksi.
Lajien määrittely on eri aikoina tapahtunut eri kriteerien mukaan. Toisinaan ratkaiseva tunnusmerkki on ollut teoksen funktio tai soitinyhdistelmä, toisinaan taas muoto, kudosrakenne tai teksti. Esim. 1500-luvun madrigaali ja motetti eroavat funktion ja tekstin, eivät sävellysteknisten tunnusmerkkien perusteella. Muototyypeistä tuli lajikriteereitä vasta 1700-luvulla, kuten soitinyhdistelmästäkin. Kun sonaatti alun perin tarkoitti vain soitinsävellystä, muodostui sen lajikriteeriksi myöhemmin määrätty muototyyppi, sonaattimuoto; ja sinfonia puolestaan on sonaatti orkesterille samoin kuin jousikvartetto sonaatti jousikvartetille.
Vielä 1600- ja 1700-luvulla lajinormit olivat voimakkaita ja takasivat tietyn yhtenäisyyden; Stravinsky viittasi tähän sanoessaan Vivaldista, että tämä oli kuiva miekkonen, joka sävelsi yhden konsertton 600 kertaa. 1800-luvulla alkoi lajien rappeutuminen, joka kulki käsi kädessä teosten individualisoitumisen kanssa. Jo Beethovenin jokainen sinfonia on teosyksilö, mutta kuitenkin vielä sinfonia. 1900-luvulla lajit ovat menettäneet miltei kokonaan merkityksensä, mikä kuvastuu myös teosnimissä. Debussyn La Mer ei ole sinfonia eikä sinfoninen runoelma, vaan ”3 sinfonista luonnosta”; eikä sinfoninen luonnos ole laji.
Suuri musiikkitietosanakirja 1991