Air de cour
Ranskalaisen laulumusiikin kannalta tärkeimpiä asioita oli, kun Jean Antoine de Baïf (1532–89) ja Thibaut de Courville (k. 1581) perustivat musiikki- ja runoakatemian Académie de Musique et de Poésie (1571), ensimmäisen ranskalaisen akatemian. Baïf’n akatemian ideana oli antiikin tapaan yhdistää tarinaa, musiikkia ja tanssia: keksittiin antiikin runomitoille perustuva musiikki, musique mesurée à l’antique.
Myöhemmin virallinen Ranskan Akatemia (1634–), Académie française, perustajanaan kardinaali Mazarin, otti tehtäväkseen ranskan kielen kehittämisen ja suojelemisen. Musiikin kannalta olennaisinta oli Ooppera-akatemian (Académie d’Opéra) perustaminen 1669 ja sen nimeäminen uudelleen 1672 Kuninkaalliseksi musiikkiakatemiaksi, Académie royale de musique, joka sääteli julkista musiikkielämää ja järjesti oopperaesityksiä.
Runouden ja musiikin ensimmäinen yhdistäminen tapahtui luutun ja mahdollisesti gamban säestämissä hovilauluissa 1–5 äänelle; aluksi käytettiin useampia ääniä, mutta 1600-luvulla soololaulu tuli keskeisemmäksi. Pariisilaisen kustannustalon ensimmäinen tuote tässä lajissa oli Livre d’airs de cour miz sur le luth par Adrian le Roy (“Hovilaulukirja luutun säestyksellä Adrian le Roy’n painamana”; 1571); Adrian Le Royn lisäksi tekijänä on Robert Ballard. Hovilaulut, airs de cour, ovat varhaisvaiheessa yksinkertaisia säkeistölauluja, mutta ne korvasivat aiemman lajin vaudeville/voix de ville(kaupunkilaulun) ja ovat nyt yksiäänisiä lauluja luutun säestyksellä, josta annettiin erikseen oma tabulatuurinotaationsa.
Pierre Guédron (1565–1621) oli ensimmäinen merkittävä varhaisvaiheen säveltäjä ja kuninkaan kamarimusiikkisäveltäjä (1610– ). Häneltä julkaistiin 16 kirjaa lauluja Airs de différents autheurs mis en tablature de luth (“Eri säveltäjien lauluja luuttutabulatuurille”; 1608–43). Musiikissa on jonkin verran italialaisia vaikutteita, ja hän käytti myös basso continuoa.
1600-luvun puolivälissä tabulatuuri hylättiin ja basso continuo oli jo yleisesti käytössä. Samalla termi air de cour vähitellen poistui käytöstä ja tilalle tuli air sérieux (vakava laulu) tai yksinkertaisesti air (laulu); myös kevyempiä juomalauluja (air à boire) sävellettiin.
Sébastien Le Camus (1610–77) oli hovin gambisti, jonka useat laulut erillisinä ja eri julkaisuissa niittivät suosiota jo elinaikana. Hänen poikansa Charles kokosi niistä 32 kappaleen julkaisun (1678), joka on omistettu Richeliue’lle ja jonka avulla hän toivoi isänsä laulujen oikeat ornamentaatiot ja continuo-äänet tulevan käyttöön. Julkaisu levisikin epätavallisen suurena 1000:n kappaleen painoksena. Laulut ovat usein pienoisdraamoja ja täynnä kromatiikkaa; ne ovat kaksiosaisia tai da capo – ja rondo-rakenteisia.
Michel Lambert (n. 1610–96)
Lambert oli merkittävin laulusäveltäjä, jolla on myös huomattavia italialaisvaikutteita. Aireja ylistettiin suuresti, ja häntä pidettiin Lullyn tasoisena säveltäjänä, jonka johdolla kaikki halusivat opiskella (Lullystä tuli 1662 hänen vävynsä). Lambert toimi Kuninkaan kamarimusiikin säveltäjänä (Maître de musique de la chambre du Roi; 1661–).
Hän sävelsi noin 300 yksinomaan vakavaa laulua, joissa pääaiheita ovat rakkaus ja kuolema. Laulujen rytmit ja aksentit syntyvät säerakenteesta, madrigalismeja ei juuri esiinny. Kokoelmassa lauluja (1660) on numeroitu bassolinja sekä jokaisen airin toisesta säkeistöstä myös double eli koristeltu toisto. Bénigne de Bacilly (n. 1625–90) julkaisi kokoelman L’Art de bien chanter (“Hyvän laulun taito”; 1668), jossa on monia esimerkkejä Lambertilta.
Lambertin kokoelmassa Airs à une, II, III et IV parties avec la basso continue (“1–4-äänisiä lauluja b.c.:n kera”; 1689) jokaista airia edeltää ritornello kahdelle viululle ja basso continuolle; musiikki edustaa paljolti tanssillista pastoraalityyliä. Homofonian lisäksi Lambert käytti myös imitaatiota “à la française”. Kappaleet ovat säkeistölauluja ja perustuvat usein ostinatobassolle, ovat sikäli chaconneja. Musiikille on ominaista herkkä, hienostunut, riutuvan surumielinen sävy. Seuraavassa laulu “Vos mespris” (“Halveksuntanne”), jossa on basso-ostinato g–fis/f–e–d:
| Vos mespris chaque jour me causent mille alarmes, Mais je chéris mon sort, bien qu’il soit rigoureux : Hélas ! si dans mes maux je trouve tant de charmes, Je mourrois de plaisir si j’estois plus heureux. |
Halveksuntanne joka päivä antaa minulle tuhat pelästyksen aihetta, mutta hellin kohtaloani, olkoon se vaikka ankara: oi-voi! jos löydän tuskistani niin paljon lumoutta, kuolisin mielihyvin, jos olisin vieläkin onnellisempi. |
Ranskalaisesta kantaatista tuskin voi puhua ennen vuotta 1700, vaikka Carissimin oppilas Charpentier olikin säveltänyt kantaatin ja pienoisoopperan välimastoon sijoittuvan teoksen Orphée descendant aux enfers (“Manalaan laskeutuva Orfeus”; 1683), jossa on alkusoitto ja useita roolihenkilöitä, sekä muutamia muita pieniä lauluteoksia, kuten duettoja ja serenatoja.
Sébastien de Brossardin Musiikkitietosanakirjan (Dictionnaire de musique; Paris, 1703) mukaan kantaatti on
“laaja sävellys italialaisin sanoin, jossa resitatiivit, ariettat ja eri tempot vaihtelevat; se on tavallisesti sooloäänelle ja basso continuolle, usein mukana on kaksi viulua tai useita soittimia. … Äskettäin on tehty ranskalaisia kantaatteja suurella menestyksellä; laulun aiheena on kertomus, jonka useat vaiheet saavat kuvauksensa eri osissa.”
Ranskalainen kantaatti oli italialaisen suora jäljitelmä, joka vain sopeutettiin ranskaan ja ranskalaiseen makuun. Näin kahden tyylin yhdistyminen rikastutti Ranskan barokkia ja loi kielen, jota Couperin luonnehti “musiikin täydellisyydeksi”. Italialaisuudelle ominaista olivat nelikulmaiset ja pitkiksi sukeutuvat sekvenssikuviot, melodisen etenemisen ennustettavuus, temaattis-motiivinen kehitys, populaari miellyttävyys. Ranskalaiset painottivat melodisesti dynaamista keksintää, jonka käänteet teksti määrää ja jossa lause on lähes pyhä yksikkö; sikäli heille kantaatti oli nimenomaan kirjallinen laji. Mutta maneereja saatiin Italiasta: devise-avaus, jossa laulun ensimmäisen fraasin keskeyttää continuo ennen kuin se lauletaan loppuun; melodian ennakointi continuossa; ostinato- ja ground-bassot; da capo – ja ritornellomuodot. Ranskalainen musiikki sai lisää näyttävyyttä italialaisesta tyylistä, vaikka pysyikin aina “hyvän maun” rajoissa (“bon goût”).
Versailles´n hovissa oli oma ranskalainen makunsa, mutta kantaatti kukoisti eri toten Pariisin salongeissa. Standardiksi tuli kolme paria resitatiiveja ja aarioita, aiheet olivat antiikin mytologiasta. Monet säveltäjät käyttivät resitatiivina kuitenkin ranskalaista arioso-tyyliä (Campra, Clérambault, Destouches, Rameau). Suurin osa kantaateista on sävelletty sooloäänelle, etenkin sopraanolle, mutta muillekin äänille kirjoitettiin. Säestyksestä vastasi vain continuo tai sitten yksi soolo-obligato (viulu, huilu tms.), jolloin käytettiin avauksessa myös symphonieta soitinjohdantona. 1700-luvulla sävellettiin Ranskassa noin 800–900 kantaattia.
Cantatille oli laji, jota sävellettiin vallankumoukseen saakka 1789; se oli kantaatin rokokoo-versio ja tarkoituksena oli miellyttää. Suoranainen cantatille-aalto käynnistyi 1730–luvulla.
Jean-Baptiste Morin (1677–1754)
Morin oli ordinaire de la musique Orléansin herttuan taloudessa. Häntä pidettiin suorastaan uuden lajin keksijänä Ranskassa. Morin pyrki säilyttämään ranskalaisen melodisen tyylin sulouden yhdistämällä siihen italialaisen kantaatin rytmiikkaa ja harmoniaa. Hän toi Ranskaan myös italialaisen secco-resitatiivin, joka Lullyn mukaan oli mahdoton ranskalaisessa musiikissa. Cantates françoises à une et deux voix melées de symphonies (“Ranskalaisia kantaatteja yhdelle ja kahdelle äänelle yhdessä sinfonioiden kera”; 1706) sisältää laajoja kantaatteja, mm. Le naufrage d’Ulisse(“Odysseuksen haaksirikko”), Dom Quixotte ja Psiché, et ses soeurs (Psyyke ja hänen sisarensa).
Nicolas Bernier (1665–1734)
Bernier oli lähinnä kirkkomuusikko Chartresissa ja Pariisissa, mutta samalla tuotteliampia kantaattisäveltäjiä 39 kappaleellaan. Hän oli opiskellut Italiassa Charpentierin tapaan. Bernier julkaisi peräti 7 kirjaa (1703–23), joissa on pääsääntöisesti 6 kantaattia kussakin. Kantaateissa on kolme paria resitatiiveja ja aarioita: RARARA.
I kirja on nimeltään Cantates françoises ou musique de chambre à voix avec Symphonie et sans Symphonie. Et la basse continüe (“Ranskalaisia kantaatteja eli kamarimusiikkia sooloäänelle alkusoittojen kera tai ilman sekä basso continuolle”; 1703). Se sisältää mm. kantaatit Medée (“Medeia”), Bachus (“Bakkhus”) sekä Jupiter et Europe.
V kirja, otsakkeella Les Nuits de Sceaux. Concerts de Chambre ou Cantates Françoises à plusieurs voix En manière de Divertissements Meslez d’Airs de Violon et d’autres Symphonies Avec la basse Continue (1715) sisältää kaksi laajaa teosta: kantaatin kolmelle laulajalle Apollon, ou le Dieu du Jour, la Nuit et Comus (Apollo eli päivänjumala, yö ja Comus), jossa on peräti 21 osaa; neljälle äänelle, kuorolle ja soittimille sävelletyssä kantaatissa L’Aurore (“Aamunkoiton jumalatar”) on 9 osaa.
Jean-Baptiste Stuck (Batistin) (1680–1755)
Stuck oli italialaissyntyinen säveltäjä, joka tuli 1706 Ranskaan (Orléansin herttuan palvelukseen) ja yritti sovittaa ranskalaisen tekstin italialaiseen musiikkiin ensimmäisessä kirjassaan. Myöhemmät kirjat ovat ranskalaisia, mutta silti italialainen tyyli on selvä lähtökohta.
Hän julkaisi neljä kirjaa kantaatteja (1706–14), jotka sisältävät kaksi erityisen loisteliasta teosta. La prise de Lérida(“Léridan valtaus”) II kirjasta on sävelletty Ranskan kuninkaan 1707 saaman voiton Espanjan perimyssodassa johdosta. IV kirjan kantaatissa Les festes bolonnaises (“Bolognalaisjuhlat”) ylistetään “kunniakasta sankaria” (Louis XIV:ta).
André Campra (1660–1744)
Campra sävelsi eräät ihastuttavimmat ranskalaiset kantaatit. Häneltä on olemassa kolme kirjaa kantaatteja (1708, 1714, 1728). Campra syntyi Aix-en-Provence’ssa, hän siirtyi 1694 Pariisiin, jossa hän toimi Notre Damen musiikinjohtajan toimessa (maïtre de musique). Camprasta tuli 1700 Pariisin oopperan kapellimestari, 1715 Versailles’n kuninkaallisen kapellin jäsenen ja 1730 Pariisin oopperan johtaja.
Ajan oopperatyyli ja etenkin Lullyn resitatiivi näkyy kantaateissa. Ranskalaisen resitatiivin lisäksi Campra suosi vanhoja kaksiosaisia ja rondorakenteita, vaikka hän käyttikin myös da capo -muotoa. Arietta tarkoittaa sekä aariaa että airia. Koska monet numerot ovat lyhyitä, kantaateissa on usein enemmän kuin kolme paria resitatiiveja ja lauluja.
I kirjan esipuheessa Campra toteaa:
“Koska kantaateista on tullut muodikkaita … minä olen yrittänyt niin pitkälle kuin mahdollista yhdistää ranskalaisen musiikin hienostuneisuuden italialaiseen eloisuuteen. Ehkäpä ne, jotka ovat menettäneet makunsa edellistä kohtaan, eivät tule pitämään minun tavastani säveltää. Vaikka olen yhtä vakuuttunut kuin kuka tahansa italialaisten ansioista, meidän kielemme ei ole vastaanottavainen tietyille seikoille, joissa he kunnostautuvat. Musiikkimme sisältää kauneuksia, joita italialaiset voivat vain ihailla ja yrittää jäljitellä, vaikkakin jotkut ranskalaiset säveltäjämme laiminlyövät näitä seikkoja. Ennen kaikkea olen pyrkinyt säilyttämään melodiamme kauneuden, ilmaisumme ja meidän tyyppisemme resitatiivin, joka on mielestäni paras. Maun omaavat ihmiset voivat päättää olenko oikeassa vaiko väärässä.”
Kirjoissa I ja II on vaikuttavia kantaatteja: Les Femmes (“Naiset”), Arion sekä La Dispute de l’Amour, et de l’Hymen(“Amorin ja Hymenen riita”).
Kantaatti Arion I kirjasta kertoo antiikin laulajasta, jonka hänen omat merimiehensä heittävät laidan yli, mutta jonka Arionin laulusta hurmaantunut delfiini pelastaa. Teos alkaa sinfonialla, jossa kuullaan obligato-soittimena huilua. Kantaatissa on 10 säkeistöä, joissa kussakin on 4–8 säettä, useimmiten kuitenkin 4–5 säettä. Säkeistöt 1–3 muodostavat rondon ABACA, säkeistö 4 on resitatiivi, säkeistö 5 ariette ABA, säkeistö 6 resitatiivi, säkeistö 7 air, säkeistö 8 resitatiivi, säkeistö 9 air da capo ABA siten, että A-osassa jo refrain ABA eli kokonaisuutena ABACABA, säkeistö 10 on laaja resitatiivi — muotona ARARARAR.
CAMPRA: ARION
Lentement
Suosiollinen lumoajatar,
tytär hellien amoriinien,
leikkien rakastettava valtijatar,
mitäpä ei apusi mahtaisi?
Se on taivaallinen sopusointusi,
jonka suloinen herruus
pystyy kahlitsemaan kuolevaiset
ja riisumaan aseista raivottaren,
hirviöt mitä julmimmat.
Elementit sinua tottelevat,
tunnut ohjaavan niiden kulkua.
Ja kalliot mitä kuuroimmat
kuullessaan äänesi heltyvät.
Recitatif
Arion, joka sävelten taiteessaan
oli luotu suureen maineeseen,
joka näytti Apollolta itseltään
saaneen oppitunteja,
oli saanut Korintin ihailemaan taitojaan,
rikkaana ja onnellisena palasi syntymäseuduilleen.
Ariette. Piqué
Aallot ja länsituulet noudattivat hänen toiveitaan.
Pohjatuuli nopea,
herra aaltojen
henkäyksellä vienolla
häiritsi heidän lepoaan.
Recitatif
Mutta tyynellä ja rauhaisella hetkellä
mikä sydämiä häiritsi salaa!
Mikä suunnitelma! Mikä hirveä aie!
Vapiskaa, nuori Arion, vapiskaa …
Vivement
Hirviö täynnä epäoikeudenmukaisuutta,
poistui syövereistä synkistä;
synkkä ja kalvea Ahneus
puhalsi myrkkyä vaarallista:
sen kannoilla kulki Kateus,
ja Julmuus sitä seurasi:
liekki Raivottaren
on tähti, joka sitä johti.
Recitatif
Jo merimiet, joita Ahneus innosti,
tämän onnettoman himoitsivat aarteita;
ne on helppo ryöstää, he halusivat hänen kuolevan.
Hyvä on, sanoi hän, antaudun hankkeenne edessä,
mutta vähintäänkin antakaa ääneni ja lyyrani
lievittää tuskiani viimeisillä soinnuillani.
Lentement. Air
Aallot kuuntelivat mahtia hänen sopuisten sointiensa.
Tuulet mitä hurjimmat henkäilivät vailla väkivaltaa.
Kylmän Nereidin sydän leimahti laulun kuullessaan,
jumala valtakunnan kostean pehmeni hänen äänestään.
Oikeudenmukainen itsevaltijatar, joka hallitsee meriä,
mitä hellimmän seireenin antautui konsertille.
Recitatif
Mutta nämä kuolevaiset leppymättömät pelkäsivät säälin lauhduttavan sydämensä.
Arion joutuu tuhoon … Aallot säälimättömät tahtovat saattaa päätökseen rikoksensa,
hänen elämänsä ja tuskansa.
Mesuré & Legerement
Ei, Arion toivoo … ihmetys,
jumalat huolehtivat hänen kohtalostaan,
delfiini puoleensavetämänä äänesi ja lyyrasi
lähestyy, sinut ottaa, ja elävänä ohjaa sinut satamaan.
Campran III kirjassa italialaisuus on sitten jo tuntuvampaa, etenkin soittimille kirjoittamisessa. Kantaatissa Les Plaisir de la Campagne (“Maaseudun ilot”) obligato-soittimena on sello.
Elisabeth Jacquet de La Guerre (1666/7–1729)
La Guerre oli ihmelapsi, jonka hänen urkuri- ja cembalo-opettajaisänsä esitteli hovissa ja josta tuli Louis XIV:n suosima cembalisti. Elisabeth osasi 10-vuotiaana laulaa minkä tahansa sävellyksen, säestää itseään cembalolla sekä säveltää soitinteoksia, joita hän pystyi transponoimaan mihin tahansa sävellajiin. Hän oli todennäköisesti ensimmäinen ammattimainen naissäveltäjä Ranskassa. Elisabeth sävelsi klavesiini- ja kamarimusiikin lisäksi viisinäytöksisen oopperan Céphale et Procris (julk. 1694), kadonneen baletin ja Te Deumin.
Kantaatit ovat merkittäviä italialaistyylinsä vuoksi. Häneltä julkaistiin kaksi kokoelmaa ranskankielisiä raamatullisia kantaatteja: Cantates françoises, sur des sujets tirez de l’écriture; julk. 1708, 1711). Näistä hienoimpia ovat naisaiheiset kantaatit Esther, Susanne, Judith, Jephté, Jacob et Rachel.
Esther kuvaa neuvokasta israelilaisnaista Persian hovissa. Kantaatissa on on enemmän resitatiiveja kuin aarioita, ja se on muotoa RARRRARA. Seuraavassa avauksen resitatiivi ja aarian (air) A-osa, joka on huomattavan italialaistyylinen continuoäänen kuvioissaan:
Recitatif
Suuren viisautensa ansiosta
Ester nostettiin Persian valtaistuimelle:
yksin, suurten sulojensa ansiosta,
hän oli voittanut Ahasveruksen sydämen rakkauden.
Mutta mitä hyödyttää niin korkean aseman tuoma loisto,
tällä kohtalokkaalla hetkellä, mikä vaara häntä uhkaakaan?
Hän saa tietää, että juutalaisten heimo on tuomittu,
ja että kymmenen päivän kuluessa miekka vuodattaa heidän verenssä.
Air
Oi mikä hirveä kuva
piirtyy hänen mieleensä!
Mitä kyyneleitä! Mitä huutoja!
Mikä hirvittävä verilöyly!
La Guerre julkaisi maallisia kantaatteja vasta Louis XIV:n kuoleman jälkeen 1715, yhteensä kolme kantaattia sopraanolle: Sémélé, L’isle de Délos (“Deloksen saari”), Le sommeil d’Ulisse (“Odysseuksen uni)” sekä dueton Le raccommodement comique de Nicole et Pierrot (Nicolen ja Pierrotin sovinto).
Michel Pignolet de Montèclair (n. 1667–1737)
Montèclair julkaisi kolme kirjaa (n. 1709, n. 1717, 1728), kaikkiaan 20 ranskalaista ja neljä italialaista kantaattia, jotka ovat usein oopperamaisia. Hän meni niin etäälle ranskalaisesta tyylistä kuin mahdollista kohden italialaisuutta, sillä oli 1699 Milanossa ruhtinas Vaudémontin palveluksessa.
Huomattavimpia kantaatteja ovat italialaiset Il dispetto in amore (“Halveksunta rakkaudessa”; II kirja) sekä Morte di Lucretia (“Lucretian kuolema”; III kirja). Ranskankielisistä La Mort de Didon (“Didon kuolema”; I kirja) sisältää myrskykohtauksen (tempête), ja Le Retour de la Paix (“Rauhan paluu”) kuvaa sodan meteliä (bruit de guerre). Pyramo et Thisbé (II kirja) on oratoriomainen sisältäessään kertojan; se on sävelletty kolmelle lauluäänelle, viululle, huilulle ja continuolle sekä sisältää 4 airia, 2 ariettaa, 10 resitatiivia ja 3 duettoa.
Louis-Nicolas Clérambault (1676–1749)
Clérambaultia pidettiin omana aikanaan ranskalaisen kantaatin kiistämättömänä mestarina, sekä eläessään että kuoltuaan. 1726 hänestä kirjoitettiin:
“Kerran, kun yhdessä konsertistamme, jossa esitettiin eräitä Battistinin ja Bernierin kantaatteja, erään ranskalaisen kuultiin huudahtavan: Mitä herrat! Voiko olla niin, ettette tunne Clérambaultin kantaatteja? Ettekö laula Orfeusta, Medeiaa, Pygmalionia, Leander ja Heroa tai La musetteä? Ne ovat mitä kauneimpia teoksia, ja vain harvat pystyvät kilpailemaan niiden kanssa melodian siroudessa, säestyksen voimallisuudessa tai esittämisen vaatimuksissa.’ He vastasivat, että he tunsivat nämä kantaatit ja olivat sitä mieltä, että miehen suuri ylistys oli kaikin puolin oikeutettua, Ja juuri sen tähden, koska ei haluttu arkipäivästää niitä päivittäisillä esityksillä, he varasivat Clérambaultin teokset esitettäviksi ‘pyhäpäivinä ja juhlapäivinä’, jotta me voisimme valmistautua paremmin niitä varten, kun taas Bernierin ja Battistinin teoksia käytettiin ‘harjoituksina’ (lektioina).”
1754 sanottiin puolestaan:
“Kuuluisa Clérambault, jonka kuolema on vastikään riistänyt meiltä, on saavuttanut tämän sävellyslajin huipun; hän löysi omat melodiansa ja ilmaisukeinonsa, minkä vuoksi häntä pidetään ainoana oikeana mallina.”
Clérambault yhdisti kantaateissaan italialaisuuden ja ranskalaisuuden täydelleen ja myös sävelsi italiaksi aarian “Vuol parlar il mio cuore” (“Sydämeni tahtoo puhua”). Hän julkaisi viisi kirjaa kantaatteja (1710, 1713, 1716, 1720, 1742), joissa on 25 teosta. Orphée (I kirja) oli 1700-luvun ihailluin ranskalainen kantaatti. Médée (I kirja) sisältää virtuoosisen kostoaarian. Kantaatissa Léandre et Héro (II kirja) on myrskyaaria joka tuo mieleen Vivaldin. Kantaatissa La Mort d’Hercule (“Herkuleksen kuolema”; III kirja) vallitsee virtuoosinen aariatyyli aitoitalialaisittain.
Pirame et Tisbé (II kirja) on todellinen oopperakohtaus. Sen osat ovat:
Gravement/Prélude
Récitatif
Simphonie/Air/Gracieusement et louré
Récitatif
Lentement et marqué
Recitatif
Gracieusement, et gai/Simphonie/Air
Recitatif
Plainte/Lentement
Prelude/Vivement
Air/Gracieusement, et gai
Ohessa ensin kirjan kansilehti sekä “Pyramos ja Tisbe” -kantaatin alkulehti.
Alla kantaatin keskivaiheen suomennos “Aux pieds de ces tombeaux sacrés” ja nuotti (ennen “Valitusta”).
Lentement, et marqué
”Juurelle hautojen pyhien,
jotka thebalaisten palvomina
säilyttävät kuninkaidemme kuolematonta tuhkaa,
kun yö lievittää pelkojamme julmia,
tulkaa näille kunnianarvoisille paikoille
vannomaan valamme jumaltemme edessä.”
Recitatif
Pian heidän kärsimättömyyttään seuraten
yö peittää päivän tiuhoilla verhoillaan;
Tisbe varjossa metsän
kulkee toivonsa ohjaamana.
Simhonie. Gracieusement et gai. Air
”Riennä, riennä, hän sanoi, Rakkaus,
tule pimeyteen ohjaamaan arkoja askeleitani;
liekkisi ovat sydämille uskollisempia opasteita
kuin tulet päiväsoihdun.
Recitatif
Hän etsi rakasta, joka piti häntä pauloissaan,
kun raivostuneen leijonan
pelottavat karjunnat täyttävät hänet kauhulla.
Hän pakeni, vapisten ja peloissaan;
hänen rannalle tippunut huntunsa
rauhoitti pedon hurjuuden.
Onneton Piramo löytää jäänteet.
”Hyvät jumalat! sanoo hän, näin hirveiden merkkien äärellä
voinko epäillä onnettomuuttani?”
Philippe Courbois (fl. 1705–30)
Courbois oli pariisilaissäveltäjä, joka kirjoitti vakavia ja juomalauluja sekä kokoelman kantaatteja (1710). Niissä on taipumusta kuvallisiin tehoihin, suloiseen lyyrisyyteen sekä deklamatorisen ja melodisen tyylin yhteensulattamiseen.
Kantaatteja kirjoittivat edellisten lisäksi myös Destouches (2), Rameau (7), François Colin de Blamont (1690–1754; 3 kirjaa), Boismortier, Laurent Gervais (fl. 1720–30-luku), Jean-Joseph Mouret (1682–1738; 5 kantaattia, 18 cantatillea), Aubert, Blainville, Armand-Louis Couperin, Philidor, M. Corrette, Rousseau ja Mondonville.
Noin 1730 jälkeen ranskalaisen kantaatin aika oli ohi ja cantatille otti sen paikan; Rousseau kirjoitti:
“… se on hyvin lyhyt kantaatti, jonka teksti koostuu muutamasta resitatiivisäkeestä ja 2–3 laulusta, usein rondomuodossa, soitinyhtyeen säestämänä. Cantatille on tyyppinä vielä vähemmän tärkeä kuin kantaatti, jonka se on nyt jättänyt varjoonsa. Mutta koska siinä ei voi kehittää syviä tunteita tai dramaattisia kohtauksia, välineenä se on omiaan runonikkareille ja muusikoille vailla neroutta.”
Tärkein cantatille säveltäjä oli Louis Le Maire (n. 1693–1750), joka muutaman kantaatin lisäksi sävelsi 66 cantatilleä (1728–59). Ne ovat kevyitä, liikkuvia ja populaareja kappaleita, joista osassa on mukana musette (säkkipilli). Louis-Antonie Lefe(b)vre (k. 1763) sävelsi 23 cantatillea. Pierre de La Garden (1717–92) joissain cantatilleissä on kitarasäestys.
