Monteverdin madrigaalikirjoista V–IX voi seurata parhaiten konsertoivan tyylin kehitystä. Hän fuusioi vähitellen 1600-luvun musiikin heterogeeniset elementit kaunopuheiseksi kieleksi, tiiviiksi muodoiksi, väreiltään ja mielentiloiltaan vaihtelevaksi, tekstiä vastaavaksi ilmaisuksi. V kirjasta alkaen continuo on mukana, ja madrigaaleissa on lisäksi myös muita soittimia, soitinjohdantoja ja -ritornelloja sekä sooloja, duettoja, tertsettejä jalauluyhtyeitä aina kuusiääniseen saakka.
Viimeinen, IX kirja “Madrigali e canzonette” julkaistiin vasta postuumisti (1651). Siinä on 2–3-äänisiä lauluja, joukossa “Zefiro torna e di soave accenti” (“Länsituuli palaa ja suloisin äänenpainoin/sävelin”), jossa on ciaccona-basso.
V kirja (1605) ja VI kirja (1614)
Viides kirja on sävelletty viidelle äänelle à 5, ja continuo-osuuksia on mukana vasta loppupäässä eli kuudessa viimeisessä kappaleessa.
Kuudes kirja on à 5, paitsi viimeinen numero on alaotsakkeeltaan Dialogo a 7. Concertato. Kirja sisältää Ariadnen valituksen “Antakaa minun kuolla”(Lamento d’Arianna, “Lasciatemi morire”) à 5 sovitettuna neliosaiseksi yhtyemadrigaaliksi.
Alkuperäispainoksen ja 1900-luvun uusintajulkaisun kannet: Monteverdillä stemmat on painettu erikseen, kun taas Gian Francesco Malipieron toimittamassa laitoksessa (n. 1927) ne on koostettu partituuriksi.
VII kirja, Concerto (1619)
Kirja on sävelletty 1–4 tai 6 äänelle. Duetto “Ohimè dov’è il mio ben” (Oi voi, missä on rakkaani) (ks. nuotti ja teksti ylempänä) on resitatiivin, arioson ja polyfonisen madrigaalityylin yhdistelmä ja käyttää romanesca-bassoa jokaisessa neljässä säkeistössään
Tirsi e Clori. Ballo concertato con voci e instrumenti à 5 (“Thyrsis ja Clorinda. Konsertoiva tanssi/baletti lauluäänten ja soitinten kera”) on siis tanssikohtaus. Sen alussa on dialogia ja duettoa, ja lopuksi kuoro esiintyy soitinten kera. Kyseessä on opettavainen tarina tanssin merkityksestä: “Mikä asia voisi olla tärkeämpää, kuin se minkä tanssi meille opettaa.”
VIII kirja, Madrigali guerreri et amorosi (1638)
Kirjan otsake on “Sodan ja rakkauden lauluja”, ja se muodostaa upean kokonaisuuden. Esipuheessa Monteverdi esittelee madrigaali- ja teatterityylin lisäksi antiikista löytämänsä uuden dramaattisen “kiihtyneen tyylin”, stile concitato, jossa lyhyin, nopein repetitioin kuvataan affektiivisesti hitsaantunutta ja sotaista mielentilaa. Kirja aukeaa sinfonialla, sisältää moniosaisia madrigaaleja sekä lisäksi puolidramaattisia baletteja tai tanssinäytelmiä.
“Hor che’l ciel e la terra e ‘l vento tace” a 6 voci con doi violoni (“Nyt kun taivas, maa ja tuuli vaikenee [6:lle lauluäänelle 2:n viulun kera]”) Petrarcan sonettiin 164 on konsertoivan yhtyemadrigaalin huipentuma, jossa äärimmäiset mielentilat asettuvat mahtavasti vastakkain.
Or che ’l ciel et la terra e ’l vento tace/Kun maa ja taivas, tuulivaikenevat
et le fere e gli augelli il sonno affrena,/ja pedot, linnut unen valta peri,
Notte il carro stellato in giro mena/Yön vaunut tähtipyörin hallitsevat,
et nel suo letto il mar senz’onda giace,/levotta huokaa vuoteellansa meri,
Veglio, penso, ardo, piango; et chi mi sface/kun valvon näin, mua aina katselevat
sempre m’è inanzi per mia dolce pena:/tuhoojan kasvot, surren hehkuu veri:
guerra è ’l mio stato, d’ira et di duol piena,/käyn sotaa, tuska, viha vallitsevat,
et sol di lei pensando ò qualche pace./vain häntä muistain sydän rauhaa keri.
Cosí sol d’una chiara fonte viva/Tuo sama lähde, kirkas vailla vertaa,
move’l dolce et l’amaro ond’io mi pasco;/mun katkerasti juottaa, suloisesti,
una man sola mi risana et punge;/taas lyönyt käsi hoivaa lohduttoman.
E perché ’l mio martir non giunga a riva,/Kiusattu, päivin, öin näin tuhat kertaa
mille volte il dí moro et mille nasco,/siis kuolen, synnyn jälleen tuhannesti;
tanto da la salute mia son lunge./niin kaus jätin terveen tieni oman.
(suom. Elina Vaara, 1966)
Seuraavassa ensimmäisen säkeistön partituurin alkua ja toisen säkeistön loppua:
Il Ballo delle Ingrate in genere rappresentativo (“Kiittämättöminen [naisten] tanssi teatterityyliin”) Ottavio Rinuccinin tekstiin valmistui 1608 Mantovaan Francesco Gonzagan ja Savoijin Margaretan häihin. Amor valittaa siinä äidilleen Venukselle, kuinka hänen nuolensa eivät tehoa enää, jolloin he menevät yhdessä Pluton luo, joka päästää muutamia rakkaudelle turraksi jääneitä naisia esittäytymään varoitukseksi hovissa, jossa he tanssivat ensin varjomaisen hitaasti pavanen tapaan, kunnes Pluton opettavaisen aarian jälkeen he tanssivat nopeampia corrente- ja gagliarda-tansseja, minkä jälkeen neidot poistuvat manalaan. Opetus kuuluu: “On väärin halveksia Rakkauden soihtua ja nuolta/sen tietävät maa ja meri, helvetti ja taivas.”
Combattimento di Tancredi e Clorinda (Tancredin ja Clorindan taistelu; ensiesitys 1624) perustuu Torquato Tasson Vapautetun Jerusalemin XII:een lauluun. Kertoja (testo) on pääosin äänessä, roolihenkilöt (sopraano ja tenori) vähemmän. Jousikvartetin sekä bassogamban ja continuon nopea repetitiomusiikki kuvaa hevosen laukkaa, miekkojen kalinaa ja taistelun jännitystä. Monteverdin esipuheen mukaan Venetsian aatelisto “oli niin myötätunteen liikuttama, että se miltei puhkesi kyyneliin, ja yleisö taputti, koska se ei ollut koskaan kuullut tai nähnyt niin laadukasta laulua”. Ristiretkeläis-Tancredi surmaa pitkän taistelun jälkeen sotisovassa olleen Clorinda-saraseenineitosen, jonka hän ehtii kastamaan ennen tämän kuoloa.
Seuraavassa kiihkeimmästä taistelukohtauksesta, jossa käytetään stile concitatoa, kahden säkeistön teksti ja moderni partituuri molemmista säkeistöistä.
Non schivar, non parar, non pur ritrarsi/Ei väisty, suojaudu he elin liukkain
voglion costor, ne qui destrezza ha parte./nyt aika lyöntien ei taitavain,
Non danno i colpi or finti, or pieni, or scarsi:/ei eksyttäväin, täysien tai niukkain:
toglie l’ombra e’l furor l’uso de l’arte./ yö, ravivo jatkuu taidon karkottain.
Odi le spade orribilmente urtarsi/Ei siirry sija kantapäiden tiukkain,
a mezzo il ferro; e’l piè d’orma non parte:/lyö kalvat puolitiessä vastakkain.
sempre il piè fermo e la man sempre in moto,/Vain liikkuu käsi, seisoo jalka vakaa;
né scende taglio in van, ne punta a voto./jokainen isku viillon, piston jakaa.
L’onta irrita lo sdegno a la vendetta,/Häväistys kiulun lietsoo kostajaksi,
e la vendetta poi l’onta rinova:/taas kosto harmin siittää, tappelon.
onde sempre al ferir, sempre a la fretta/Ain’ uuden iskukiihkon nostajaksi
stimol novo s’aggiunge e piaga nova./näin syntyy syiden ketju loputon.
D’or in or più si mesce e più ristretta/Toisiinsa kiinni käy he; ahtaammaksi
si fa la pugna, e spada oprar non giova:/vain ärtyy taisto, teräs turha on.
dansi con pomi, e infelloniti e crudi/Nyt miekannupit aseikseen he löytää,
cozzan con gli elmi insieme e con gli scudi./kypäröin, kilvin yhteen hurjat töytää.
(suom. Elina Vaara, 1954)
Seuraavassa ensimmäinen sivu toisen säkeistön loppu ensipainoksesta, jossa on tenori- ja continuo-stemmat:
Muita 1600-luvun madrigaalisäveltäjiä
Madrigaalin historia ei kuitenkaan loppunut Monteverdiin, vaan jatkoi olemassaoloaan rinnan uusien lajien kanssa 1700-luvun vaihteeseen saakka: madrigaalin myöhäisvaiheen säveltäjiä ovat mm. Lotti, G. Bononcini, Stradella, Steffani, Caldara, A. Scarlatti.
Girolamo Frescobaldi (1683–1643) julkaisi I madrigaalikirjan à 5 (1608), joka jäi ainoaksi, sekä kokoelman Arie Musicali (Firenze, 1630), joka sisältää kirjat I–II ja on uusien laulutyylien kompendium: sonetteja ja lauluja [canto] resitatiivityyliin, aarioita [myös romanesca- ja ruggiero-aariat], madrigaaleja, canzoneita.
Domenico Mazzocchi (1592–1665) julkaisi kokoelman Madrigali a cinque voci ed altri varii concerti (“Viisiäänisiä madrigaaleja sekä muita vaihtelevia konserttoja”; Rooma, 1638), jonka esipuheessa hän valittaa: “Madrigaali on musiikin taiteellisimmaksi tunnettu harjoitus; mutta vain harvat säveltävät nykyään ja vieläkin harvemmat laulavat niitä, ja onnettomuudekseen ne on häädetty akatemioista.”. Mazzocchi julkaisi myös kirjan Dialoghi e sonetti (1638).
Michelangelo Rossi (1602–1656) oli Genovassa syntynyt, Roomassa ja Ferrarassa toiminut soitin- ja laulusäveltäjä, joka kirjoitti koko joukon vain käsikirjoituksina säilyneitä yhtyemadrigaaleja ilmeisesti Rooman akatemialle 1620-luvulla. Ne ovat rakkauden kärsimyksiä rohkeasti kuvaavia kromaattisia sävellyksiä. Hän sävelsi oopperansa Ermina sul Giordano (“Herminia Jordanilla”; 1633; pain. 1637) Barberineille; oopperasta L’Andromeda (1630-luku; Ferrara) vain libretto on säilynyt.
Benedetto Ferrari (1603/4–81) työskenteli Roomassa, Parmassa, Modenassa, Venetsiassa ja Wienissä. Hän julkaisi kolme kokoelmaa Musiche varie (1633, 1637, 1642), joista ensimmäinen sisältää lähinnä monodioita, toinen kirkkokantaatin (cantata spirituale) ja dialogin, kolmas canzonetteja sekä ciacconan “Amanti io vi so dire” (“Rakastavaiset, voin teille sanoa”). Kokoelmissa on teatterityyli hallitsevana.
Pompeo Natali (k. 1681 jälk.) oli Rooman Santa Maria Maggiore -kirkon kapellimestari. Hän julkaisi Madrigali a tre voci pari (“Madrigaaleja kolmelle samanarvoiselle äänelle”; 1656).
Alessandro Scarlatti (1660–1725) sävelsi 8 madrigaalia, joista edustava esimerkki on “Cor mio, de non languire” (“Sydämeni, oi älä riudu”).
Antonio Lotti (n. 1667–1740) oli Vivaldin ajan tärkeimpiä venetsialaissäveltäjiä. Hänen kokoelmansa Duetti, terzetti e madrigali a più voci (1703; pain. Venetsia, 1705) sisältää 12 duettoa, 4 tertsettoa, 4-äänisen sekä 5-äänisen moraalisen madrigaalin tekstiin La vita caduca: “In una siepe ombrosa” (“Elämän katoavuus”: “Varjoisassa pensaikossa”). Madrigaalit ovat alalajia amoroso tai morale (rakkauteen liittyvä tai moraalinen). Lottin harmonia on näissä erityisen rikasta ja yllätyksellistä.