Absoluuttisen musiikin käsite oli klassisen ja romanttisen ajan musiikinestetiikan kantava ajatus; sillä ei tarkoitettu pelkästään kielestä riippumatonta, musiikin ulkopuolisiin funktioihin ja ohjelmallisuuteen sitoutumatonta itsenäistä soitinmusiikkia, vaan ideaa ja ihannetta, jossa kiteytyivät tuon aikakauden musiikin perimmäistä olemusta koskevat ajatukset: absoluuttinen musiikki oli musiikkia, joka antoi aavistuksen absoluuttisesta.
Myöhemmin käsitteen metafyysinen ulottuvuus on kaventunut samalla kun sen tarkoittama musiikki on saanut hallitsevan aseman konserttiohjelmistossa. Musiikin laji, jonka yhteydessä absoluuttisen musiikin ideaa 1800-luvulla aluksi kehiteltiin, oli sinfonia, jossa Wackenroder, Tieck ja E.T.A. Hoffmann näkivät uuden ajan soitinmusiikin jalostuneimman muodon; myöhemmin sen malliesimerkiksi tuli jousikvartetto, joka 1800-luvun jälkipuoliskon esteetikkojen mielestä puhtaimmin edusti ajatusta, että muoto on musiikin henkinen sisältö.
Puhtaan, absoluuttisen säveltaiteen idea palautuu siis 1700-luvun lopulle, mutta termi ‘absoluuttinen musiikki’ on peräisin Wagnerilta; se esiintynee ensi kerran Wagnerin Beethovenin 9. sinfoniaan laatimassa kuvitteellisessa ohjelmassa vuodelta 1846. Hänen myöhemmissä kirjoituksissaan (Das Kunstwerk der Zukunft, 1849; Oper und Drama, 1851) se saa historianfilosofisen merkityksen; hän ymmärsi sillä musiikkia, joka on irronnut juuristaan kielessä ja tanssissa ja on sen tähden huonoa ja abstraktia. Tämän esteettisen tuomion takana häämöttää kaikkien taidelajien muodostaman ykseyden (Gesamtkunstwerk) ihanne, jonka Wagner tunnisti kreikkalaisessa tragediassa ja jota hän tavoitteli musiikkidraamoissaan; niinpä hän luonnehti draamasta irronnutta sanatonta pantomiimia samaan tapaan “mykäksi, absoluuttiseksi teatteriksi”. Alun perin arvovärityksestä vapaan termin kääntyminen jyrkän kielteiseksi Wagnerin kielessä heijastelee myös Ludwig Feuerbachin ja hänen Hegelin “absoluuttiseen filosofiaan” kohdistamansa kritiikin vaikutusta.
Vaikka absoluuttisen musiikin aluetta oli ennen kaikkea puhdas soitinmusiikki, Wagner soveltaa sitä koskevia ajatuksiaan myös oopperaan luonnehtiessaan Rossinin oopperatyyliä, “kaikesta kielellis-runollisesta perustasta irronnutta” ooppera-aariaa, “absoluuttiseksi melodiaksi”; hän vieläpä löytää sille ironisen vertauskohdan Metternichin valtion edustamasta “absoluuttisesta monarkiasta”. Wagnerin päämääränä on osoittaa, että musiikinhistoriallisessa kehityksessä absoluuttinen musiikki oli välivaihe, joka sai tehdä tilaa uudelleen syntyneelle tragedialle, musiikkidraamalle.
Omaksuessaan Wagnerin termin Eduard Hanslick palasi E.T.A. Hoffmannin teesiin, että puhdas soitinmusiikki on “varsinaista” musiikkia; juuri se, ei Wagnerin lyyrinen draama, on musiikin historiallisen kehityksen päämäärä. Hanslickin ajattelussa sinfonian romanttisen metafysiikan tilalle astuu kuitenkin maanläheisempi, empiiriseen tarkastelutapaan nojautuva “musiikin erityisen ominaislaadun” estetiikka. “Mihin soitinmusiikki ei kykene, siitä ei voi sanoa, että musiikki kykenisi siihen; sillä vain se on puhdasta, absoluuttista säveltaidetta” (Vom Musikalisch-Schönen, 1854). Uuden vivahteen absoluuttisen musiikin käsite saa Ferruccio Busonin ajattelussa (Entwurf einer neuen Ästhetik der Tonkunst, 1906); tavallisesti “absoluuttiseksi” sanottua musiikkia tulisi kutsua pikemminkin “arkkitehtoniseksi tai symmetriseksi”. Todella absoluuttista musiikkia on vain sellainen, joka on “vapaata”, perinteisten muotojen kahleista riippumatonta. Beethovenilla oli siitä aavistus (Hammerklavier-sonaatin fuugan johdannossa), joskaan hän ei sitä kokonaan saavuttanut. Busonin määritelmä ennakoi Schönbergin “musiikillisen proosan” käsitettä.
Meidän vuosisadallamme absoluuttisen musiikin idean kannattajista merkittävin on Igor Stravinsky, jonka mukaan “musiikki on olemukseltaan kykenemätön ilmaisemaan mitään” (Chroniques de ma vie, 1935). Vokaalimusiikissakin häntä kiinnosti enemmän tekstin foneettinen asu kuin sen ajatussisältö (Pribautki, 1914), ja näyttämöteoksissa (Oedipus Rex, 1927) toiminnan sisältöainekset muuttuvat puhtaaksi “absoluuttiseksi liikkeeksi”, jonka täydellisin ilmenemismuoto on klassinen baletti.
1900-luvun runoudessa absoluuttisen musiikin rinnakkaisilmiö on “puhdas runous”, josta Valéry käytti nimitystä “poésie absolue” ja jonka idean Mallarmé kiteytti teesiin, että “runoutta ei tehdä ideoista vaan sanoista”.
Kirjallisuutta
Dahlhaus, Carl 1978. Die Idee der absoluten Musik. Kassel: Bärenreiter.
Oramo, Ilkka 1979. Igor Stravinsky ja absoluuttisen musiikin idea. Musiikki 9:4, 217–232.
Suuri Musiikkitietosanakirja 1 (1989)