Syyskuun 19. päivänä 1944 Suomi irtautui sodasta solmimalla aseleposopimuksen Neuvostoliiton ja Ison-Britannian kanssa. Rauhanehtoihin sisältyi alueluovutuksia: Karjala, Salla, Petsamo ja Suomenlahden saaria. Porkkala oli vuokrattava Neuvostoliitolle viideksikymmeneksi vuodeksi, saksalaiset joukot karkotettava maasta ja sotasyyllisiä rangaistava. Suomi velvoitettiin maksamaan Neuvostoliitolle sotakorvauksia 300 miljoonan Yhdysvaltain dollarin arvosta teollisuustuotteina ja kulutustavaroina. Sopimusta valvomaan maahan saapui 22.9.1944 Liittoutuneiden valvontakomissio, jossa päätösvalta oli Neuvostoliitolla ja jonka puheenjohtaja oli Stalinin lähipiiriin kuulunut kenraalieversti Andrei Ždanov.
Moskovan välirauhansopimuksesta alkaneen ajanjakson ja kulttuurisen kauden nimitykseksi on alkanut vakiintua toinen tasavalta. Vuoden 1919 valtiosääntö oli tosin ennallaan, mutta poliittinen kulttuuri, joka ensimmäisen tasavallan aikana oli ajautunut jyrkkiin vastakohtiin kansalaissodan osapuolten välillä, oli sotien aikana ja niiden seurauksena muuttunut. Sisäpolitiikassa keskityttiin jälleenrakennukseen ja hyvinvointivaltion luomiseen. Ulkopolitiikassa pyrittiin luomaan toimiva suhde Neuvostoliittoon kansallisesta itsemääräämisoikeudesta tinkimättä. Tämän politiikan saavutuksena on pidetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssia (ETYK), joka huipentui Helsingissä vuonna 1975 pidettyyn huippukokoukseen.
Toisen tasavallan kauden voidaan katsoa jatkuneen siihen asti, kun Suomi vuonna 1995 liittyi Euroopan unioniin. Tähän noin viidenkymmenen vuoden ajanjaksoon sisältyy monia vaiheita, joilla on oma luonteensa ja joista monet ovat saaneet myös oman nimityksensä.
1. Maaliskuussa 1945 järjestettiin eduskuntavaalit. Vaaleissa menestyivät Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP), Maalaisliitto (ML) ja Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL), jossa Suomen Kommunistisella Puolueella (SKP) oli johtava asema. Nämä kolme tasavahvaa puoluetta muodostivat hallituksen, jolla oli yhteensä 148 paikkaa eduskunnassa.
SKDL sai sisäministerin paikan, ja Suomessa pelättiin Neuvostoliiton suunnittelevan maan miehitystä kommunistien avulla. Kun kommunistinen vallankaappaus Tšekkoslovakiassa vuonna 1948 teki siitä Neuvostoliiton vasallivaltion, kommunistien kansanedustaja Hertta Kuusinen ylisti tapahtumaa ja julisti, että ”Tšekkoslovakian tie on meidän tiemme”. Pelättyä kaappausta ei kuitenkaan tullut, eikä ole varmaa oliko sellaista edes suunnitteilla. Neuvostoliitolla ei ilmeisesti ollut aikomusta puuttua asiaan.
Maaliskuussa 1946 Mannerheim erosi presidentin virasta, ja hänen seuraajakseen jäljellä olevalle kaudelle valittiin poikkeuslailla J.K. Paasikivi. Rauhansopimus Suomen ja liittoutuneiden välillä solmittiin Pariisissa 15.9.1947, minkä jälkeen valvontakomissio poistui maasta 26.9.1947. Seuraavana vuonna solmittiin YYA-sopimus, jossa sovittiin ”ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta” Suomen ja Neuvostoliiton välillä.
Vuoden 1948 edustakuntavaaleissa SKDL kärsi tappion. Tämä oli voitto Paasikiven linjalle, jonka perusajatuksia olivat paitsi hyvien naapuruussuhteiden ylläpitäminen Neuvostoliiton kanssa myös pysyttäytyminen suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella ja Suomen sisäisiin asioihin puuttumisen torjuminen.
Historiankirjoituksessa vuosia 1944–48 on näiden tapahtumien johdosta kutsuttu vaaran vuosiksi tai myös ”pelon vuosiksi”.
2. Suomi alkoi koota voimiaan. Siirtolaisväestön asuttamisen ja sotakorvaustuotannon ohella keskeisiä tehtäviä olivat elintarvikehuollon järjestäminen ja jälleenrakennus. Vapaan kansalaistoiminnan alalla merkkitapaus oli Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton vuonna 1947 järjestämä urheilutapahtuma Suomen Suurkisat, joka kokosi kymmeniä tuhansia osanottajia. Kisojen järjestämässä sävellyskilpailussa ensimmäisen palkinnon sai Einar Englundin Epinikia (1947), jonka nimi viittaa Pindaroksen voitonlauluihin.
Suurkisat olivat myös harjoitusta vuoden 1952 kansainväliselle suurtapahtumalle Helsingin olympialaisille, joiden soiva symboli oli Aarre Merikannon Olympiafanfaari (1939). Se oli sävelletty jo vuoden 1940 peruuntuneisiin olympialaisiin ja pääsi nyt tarkoitustaan vastaavaan käyttöön. Olympialaisista alkoi avautumisen aika. Suomi pyrki vakiinnuttamaan asemansa liittymällä kansainvälisiin järjestöihin. Vuonna 1955 Suomesta tuli sekä Yhdistyneiden Kansankuntien että vuonna 1952 perustetun Pohjoismaiden neuvoston jäsen.
Helmikuussa 1956 Urho Kaleva Kekkonen (1900–1986) valittiin tasavallan presidentiksi J.K. Paasikiven jälkeen. Ratkaisevassa äänestyksessä hän voitti kilpailijansa, eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholmin yhdellä äänellä. Kekkosen ensimmäisen presidenttikauden alkua varjosti yleislakko, jonka vaikutus tuntui pitkään Suomen poliittisessa ja taloudellisessa elämässä. Ulkopolitiikassa Kekkonen keskittyi luottamuksellisten suhteiden ylläpitoon Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliiton arvellaan halunneen edistää hänen valintaansa palauttamalla Suomelle Porkkalan vuokra-alueen edellisenä syksynä sillä ehdolla, että YYA-sopimusta samalla jatketaan kahdellakymmenellä vuodella.
Heinäkuun 1958 eduskuntavaaleissa SKDL nousi suurimmaksi puolueeksi saatuaan neljänneksen äänistä ja 50 kansanedustajaa. Hallituksen muodostivat K.A. Fagerholmin johdolla kuitenkin sosiaalidemokraatit yhdessä kokoomuksen ja Maalaisliiton kanssa. Neuvostoliitto reagoi kutsumalla suurlähettiläänsä kotiin ja katkaisemalla joukon käynnissä olevia hankkeita ja neuvotteluja. Fagerholmin hallitus hajosi ulkoministeri Johannes Virolaisen jätettyä eroanomuksensa joulukuun alussa, ja sen tilalle tuli Maalaisliiton vähemmistöhallitus V. J. Sukselaisen johdolla. Yöpakkasten nimellä tunnettu kriisi laukesi, kun presidentti Kekkonen ja Neuvostoliiton kommunistipuolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov tapasivat Leningradissa tammikuussa 1959. Kun Kekkonen tapaamisen yhteydessä ilmoitti henkilökohtaisesti takaavansa Suomen neuvostoystävällisen ulkopolitiikan jatkuvuuden, suhteet palautuivat nopeasti ennen kriisiä edeltävälle tolalle. Tämä oli ensimmäinen mutta ei viimeinen kerta, kun Neuvostoliitto sekaantui Suomen hallituksen muodostamiseen.
Kansainvälistä politiikkaa hallitsi kylmä sota, joka alkoi melkein heti maailmansodan jälkeen siitä huolimatta, että vuonna 1945 oli perustettu Yhdistyneet Kansakunnat turvaamaan rauhaa ja edistämään valtioiden välistä kanssakäymistä. Idän ja lännen välille laskeutui Rautaesirippu, ja uuden suursodan uhka oli ilmassa. 1948 Neuvostoliitto saartoi Berliinin. Seuraavana vuonna Länsiliittoutuneiden miehitysalueista Saksassa muodostettiin Saksan liittotasavalta (Bundesrepublik Deutschland, BRD) ja Neuvostoliiton miehitysalueesta Saksan demokraattinen tasavalta (Deutsche Demokratische Republik, DDR). Samana vuonna länsivallat perustivat sotilasliiton, jonka nimeksi tuli North Atlantic Treaty Organization (NATO). 17. kesäkuuta 1953 Neuvostoliitto kukisti verisesti kansannousun 400:llä paikkakunnalla DDR:ssä. 1955 itäblokin maat perustivat NATO:n vastapainoksi Varsovan liiton. 1956 Varsovan liiton joukot kukistivat Unkarin kansannousun ja miehittivät maan. Maailmansodan uhkaa lisäsi vielä Suezin kriisi.
Kirjallisuutta
Alasuutari, Pertti 1996. Toinen tasavalta. Suomi 1946–1994. Tampere: Vastapaino.
Jakobson, Max 1980. Veteen piirretty viiva Havaintoja ja merkintöjä vuosilta 1953–1965. Helsinki: Otava.
— 1999. Väkivallan vuodet. 20. vuosisadan tilinpäätös I. Helsinki: Otava.
— 2001. Pelon ja toivon aika. 20. vuosisadan tilinpäätös II. Helsinki: Otava.
J.K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956 1–2. 1985–1986. Toim. Yrjö Blomstedt ja Matti Klinge. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.
Jussila, Osmo, Seppo Hentilä ja Jukka Nevakivi 2004. Suomen poliittinen historia 1809–2003. Helsinki: WSOY.
Kähkölä, Paavo, Toivo Pihlajaniemi ja Sauli Pyyluoma 1976. Toinen tasavalta. Helsinki: Otava.
Meinander, Henrik 2006. Suomen historia. Suom. Paula Autio. Helsinki: WSOY.
— 2012. Suomi 1944. Sota, yhteiskunta, tunnelma. Suom. Paula Autio. Helsinki: Siltala.
Seppinen, Jukka 2008. Vaaran vuodet? Suomen selviytymisstrategia 1944–1950. Helsinki-Jyväskylä: Minerva.
Suomi, Juhani 1988. Vonkamies. Urho Kekkonen 1944–1950. Helsinki: Otava.
— 1990. Kuningastie. Urho Kekkonen 1950–1956. Helsinki: Otava.
— 1992. Kriisien aika. Urho Kekkonen 1956–1962. Helsinki: Otava.
Tarkka, Jukka 2018. Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön. Helsinki: Otava.
— 2023 Jättiläisen jalanjäljet. Alaviitteitä suomettumisen historiaan. Helsinki: Siltala.
Urho Kekkosen päiväkirjat 1. 1958–1962. 2001. Toim. Juhani Suomi. Helsinki: Otava.