1920-luvun modernismille tunnusomainen ilmiö on myös uudentyyppinen kamarimusiikki. Perinteisten kamarimusiikin lajien (jousikvarteton, trion ja duosonaatin) rinnalle ilmaantuu laajemmille kokoonpanoille sävellettyjä teoksia.
Aarre Merikannon Konsertto viululle, klarinetille, käyrätorvelle ja jousisekstetille (1924) voitti Schott-kustantamon sävellyskilpailun ja on sen johdosta saanut lisänimen ”Schott-konsertto”. Hermann Scherchen johti sen kantaesityksen Donaueschingenin musiikkijuhlilla 1925. Teoksen tyylillisenä vertailukohtana on pidetty Hindemithiä (Kammermusik I–VII eri kokoonpanoille, 1921–27). Muita samaan väljään lajityyppiin kuuluvia teoksia ovat Konserttikappale sellolle ja kamariyhtyeelle (1926) sekä Nonetto huilulle, englannintorvelle, klarinetille, pianolle ja jousikvintetille (1926). Ne edustavat samaa ekspressionistista, vapaatonaalista tyyliä kuin Schott-konsertto. Sitä jatkoi vielä Sekstetto jousille (1932), jonka Merikanto kuitenkin turhautuneena silpoi. Teoksen on sittemmin täydentänyt Paavo Heininen (1993). Partita kahdelle huilulle, oboelle, kahdelle klarinetille, fagotille ja harpulle (1936) sen sijaan on jo uutta, lähinnä uusklassista tyyliä, jossa Merikanto on antanut periksi ympäristön paineille ja luopunut 1920-luvun sävelpuhunnalleen tunnusomaisesta kirpeydestä.
Myös Uuno Klami (1900–61) kiinnostui 1930-luvun alussa samantyyppisistä kokoonpanoista. Rag-Time and Blues kahdelle viululle, klarinetille, trumpetille ja pianolle (1931) heijastaa ajalle tyypillisiä jazz-vaikutteita Maurice Ravelin (1875–1937) viulusonaatin (1927) Blues-osan tavoin. Sitä seurasi vielä konsertoivan kamarimusiikin lajityyppiin kuuluva Concertino oboelle, klarinetille, trumpetille ja jousikvintetille (1933). Nuoren Erik Bergmanin (1911–2006) Musica da camera op. 10 (1944) sopraanolle, huilulle, viululle, sellolle ja pianolle tuo lauluäänen kamarimusiikkiin Schönbergin 2. jousikvarteton (1908) tapaan.
Perinteisempiäkin kamarimusiikin lajeja viljeltiin. Ne kuuluvat yleensä joko säveltäjiensä opiskeluaikaiseen nuoruudentuotantoon tai kuvastavat musiikillisen ilmaisun traditionalisoitumista 1930-luvun mittaan. Ensiksi mainittuun ryhmään kuuluvat Väinö Raition (1921), Klamin (1923) ja Einar Englundin (1941) pianokvintetot, Klamin pianokvartetto (1922), Erik Bergmanin pianotrio F-duuri op. 2 (1939) sekä Klamin sonaatit viululle ja pianolle (1920) ja alttoviululle ja pianolle (1920) ja Bergmanin sonaatti F-duuri op. 8 viululle ja pianolle (1943), jälkimmäiseen ryhmään taas Yrjö Kilpisen viulusonaatti op. 87 (1935) ja sellosonaatti op. 90 (1936) sekä Merikannon jousikvartetto a-molli (1939). Kansallista uusromantiikkaa kamarimusiikissa edusti ennen kaikkea Heino Kaski (1885–1957), jonka tuotantoon sisältyy sonaatti viululle ja pianolle op. 20 (1920), sellolle ja pianolle op. 30 (1923) sekä huilulle ja pianolle op. 51 (1937).
Kamarimusiikin keveämpää salonkisiipeä edustavat monet luonnekappaleet viululle ja pianolle tai sellolle ja pianolle, joita sävelsivät mm. Sibelius, Linko, Genetz, Melartin, Raitio, Klami, Merikanto ja nuori Bergman. Merkittävimmät niistä sisältyvät Sibeliuksen opuksiin 115 ja 116 (1929).