Oopperaa kansallisista aiheista
4.11.2008 (Päivitetty 2.11.2019) / Oramo, Ilkka

Leevi Madetojan 1920-luvun pääteos on ooppera Pohjalaisia (1923) Artturi Järviluoman tekstiin. Järviluoman näytelmä oli kymmenen vuotta aikaisemmin saavuttanut suuren menestyksen, sillä se vetosi sortoa ja mielivaltaa kokeneen väestön vapaudenkaipuuseen. Ne ajat olivat vielä hyvin muistissa Madetojan oopperan saadessa ensi-iltansa. Yleisöön vetosi myös musiikin suomalaisuus: Madetoja käyttää siinä Toivo Kuulan kesällä 1907 muistiin merkitsemiä eteläpohjalaisia kansansävelmiä, joiden nuotinnokset olivat Järviluoman näytelmän liitteenä sen ilmestyessä painosta 1913.

Oopperan keskeisiä aiheita on Kuulan tallentama eteläpohjalainen kansansävelmä Tuuli se taivutti koivunlarvan, joka seuraa Anttia ja liittyy vapauden ja vankeuden teemaan. Tämän sävelmän runkoa Sibelius oli käyttänyt Jääkärien marssissa (1917), mutta muuntanut sen rytmiasun niin, ettei yhteyttä välttämättä heti huomaa. Myös Jussilla ja Liisalla on omat johtoaiheensa. Madetoja on kuitenkin onnistunut sulauttamaan nämä uuden tyylin kansanlaulut omaan sävelkieleensä yhtä orgaanisesti kuin Sibelius runonlaulun omaansa. Kansallinen ja yleisesti ymmärrettävä ovat tässäkin teoksessa löytäneet toisensa.

Pohjalaisia sai heti ensiesityksessään kansallisen taideteoksen, “kansallisoopperan”, aseman ja on säilyttänyt kovassa vertailussa Merikannon Juhaan, Kokkosen Viimeisiin kiusauksiin (1975) ja Sallisen Ratsumieheen (1974). Yksikään sen edeltäjistä, Oskari Merikannon Pohjan neiti (1898), Elinan surma (1910) ja Regina von Emmeritz (1919), Melartinin Aino (1907), Palmgrenin Daniel Hjort (1910/37), Armas Launiksen Seitsemän veljestä (1913) ja Kullervo (1917) tai Ilmari Krohnin Tuhotulva (Hilja Haahti, 1918/29) ei ole kestänyt vertailua sen kanssa, ei myöskään myöhemmistä Emil Kaupin (1875–30) Päiväkummun pidot (1925) ja Nummisuutarit (Aleksis Kivi, 1930) tai Ilmari Hannikaisen (1892–1955) maaseutuympäristöön sijoittuva, aikanaan hyvin menestynyt laulunäytelmä Talkootanssit (Erkki Kivijärvi, 1930). Pohjalaisia sai myös kansainvälistä menestystä: sitä on esitetty pohjoismaissa ja Saksassa.

Toinen 1920-luvun mestariteos, Aarre Merikannon Juha op. 25 (1922), perustuu Juhani Ahon vuonna 1911 ilmestyneeseen romaaniin. Pariisin oopperassa suuren uran tehnyt sopraano Aino Ackté näki romaanissa oopperan aineksia ja alkoi muokata siitä librettoa kirjailijan suostumuksella. Ackté ehdotti teoksen säveltämistä ensi Sibeliukselle, joka pitkään emmittyään luopui hankkeesta. Sen jälkeen Ackté päätyi Merikantoon.

Merikanto sai Juhan valmiiksi 1921, mutta Ackté ei ollut tyytyväinen. Hän oli ajatellut naispääosan itselleen ja antanut libretolleen nimen Marja. Merikanto ei tästä piitannut. Partituurin valmistuttua lopullisesti 1922 hän lähetti sen Suomalaisen Oopperan johtokunnalle. Teosta pidettiin liian modernina ja vaikeana: orkesteriosuuksia tulisi yksinkertaistaa ja keventää. Tähän Merikanto ei suostunut: “Esittämätön ja niin jääköönkin. Ja jää ikuisiksi ajoiksi. Ei sitä kukaan kumminkaan ymmärrä!” Ackté vei nyt librettonsa Madetojalle, joka tarttui tehtävään. Madetojan Juha valmistui 1934.

Juhan tarina sijoittuu rajakarjalaiseen kaski- ja erätalouden ympäristöön, mutta olennaisesti se on psykologinen kolmiodraama. Draaman keskipisteessä on nainen, joka vaistojensa varassa pyrkii samaan elämälleen uuden suunnan, mutta arvioi tilanteen väärin ja aiheuttaa katastrofin kolmen ihmisen elämässä. Musiikki ei kuvaa ulkoisia tapahtumia vaan henkilöiden psykologiaa. Se virtaa estottomasti katkeamattomana tajunnanvirtana. Tekstin käsittely on puheenomaisuudessaan nasevaa ja realistista.

Merikanto itse ehti kuulla oopperastaan vain kolmannen näytöksen, joka esitettiin radiossa 1957. Kaksi ensimmäistä näytöstä radioitiin kaksi kuukautta säveltäjän kuoleman jälkeen 1958. Näyttämöllä Juha nähtiin ensi kerran Lahdessa 1963, ja 1967 se esitettiin Suomen Kansallisoopperassa. Savonlinnan Oopperajuhlilla Juha pääsi näyttämölle 1970-luvun alussa ja uudelleen vuonna 2002.

Madetojan Juha (1934), joka valmistui Kalevalan 100-vuotisjuhliin 1935, ei saavuttanut Pohjalaisiin verrattavaa menestystä. Sen musiikki on vivahteikkaampaa ja hienosyisempää kuin Pohjalaisten, mutta ei yhtä kansanomaista ja helposti avautuvaa. Myös teksti on Juhassa vaikeammin lähestyttävä, sillä psykologisena draamana se ei vedonnut samalla tavalla kansallisiin tunteisiin, jotka 1930-luvulla olivat jälleen vahvasti pinnalla. Toisaalta se ei yllä dramaturgisesti eikä musiikillisesti Merikannon Juhan tasolle.

Tuotteliaita oopperasäveltäjiä olivat Armas Launis (1884–1959) ja Väinö Raitio (1891–1945). Launiksen hyvin menestyneen Kullervon jälkeiset oopperat Aslak Hetta (1930), Noidan laulu (1934), Karjalainen taikahuivi (1934), Theodoora (1939), Jehudith (1940) ja Oli kerran (1944) jäivät Suomessa tuntemattomiksi sen johdosta, että säveltäjä muutti 1930 Nizzaan, jolloin hänen siteensä kotimaahan katkesivat. Aslak Hettan teoshistoria on verrattavissa Merikannon Juhan teoshistoriaan, sillä se sai kantaesityksensä konserttiesityksenä maaliskuussa 2004 Helsingissä (yli 70 vuotta valmistumisensa jälkeen) ja levytettiin samassa yhteydessä. Yhtä tuntemattomiksi ovat jääneet Raition Jeftan tytär (1929), Prinsessa Cecilia (1933), Väinämöisen kosinta (1936), Lyydian kuningas (1937) ja Kaksi kuningatarta (1944).

Sotavuosien aikana esiin astuu vielä uusi oopperasäveltäjä Tauno Pylkkänen (1918–80), jonka Batsheba Saarenmaalla (Aino Kallas, 1940/58) sekä Mare ja hänen poikansa (Aino Kallas, 1943) herättävät huomiota italialaisen verismin perinteeseen viittaavilla aiheillaan ja Puccinin sävelkielen tyyppisellä melodisella hehkullaan.

Takaisin ylös