[Tämä luku on luonnos]
Sonaatti oli 1800-luvun musiikin suuria muotoja. Sonaatteja sävellettiin pianolle, viululle ja pianolle, sellolle ja pianolle ja vuosisadan lopulla myös muille soittimille. Lajin esikuvana olivat etenkin Beethovenin sonaatit.
Paljon modernimpi laji oli pienimutoinen pianosävellys, luonnekappale (Charakterstück), jonka eri alalajeilla oli kullakin oma luonteeomainen sävynsä: etydi virtuoosinen, kapriisi oikukas, balladi kertova, fantasia mielikuvituksellinen jne. Luonnekappale oli romantiikan ajan luomus, ja sen suuria esikuvia olivat Chopinin valssit, nokturnot, masurkat, Mendelssohnin Lieder ohne Worte, Schubertin impromptut ja Schumannin pianosarjat.
Kamarimusiikin lajeista arvostetuin oli jousikvartetto, joka itse asiassa oli sonaatti kahdelle viululle, alttoviululle ja sellolle. Lajin klassikkoja olivat jälleen Beethovenin jousikvartetot. Myös kvintetot ja triot muutamalle peruskokoonpanolle sekä sonaatit ja sonatiinit viululle ja pianolle kuuluivat ohjelmistoon.
Suomalaiset säveltäjä, jotka halusivat integroutua eurooppalaiseen musiikkikulttuuriin ja hakeutuivat opiskelemaan Saksaan tai Ranskaan, yrittivät näitä lajeja – vaihtelevalla menestyksellä.
Sonaatti
Kultakaudella Suomi oli sonaateista köyhä maa. Sonaatti ei vuosisadan vaihteen 1900 tienoilla ollut enää kovin ajankohtainen laji. Romantiikan ajan luonnekappale oli vakavasti horjuttanut sen asemaa. Koska se kuitenkin oli klassinen laji, sillä oli edelleen pedagogista merkitystä: sonaattimuodon hallinta kuului säveltäjän koulutukseen.
Useimmat suomalaisista pianosonaateista tällä kaudella ovatkin säveltäjiensä opiskeluajan tai nuoruudentöitä, kuten Sibeliuksen sonaatti F-duuri op. 12 (1893), Palmgrenin sonaatti d-molli op. 11 (1901), Ilmari Hannikaisen sonaatti op. 1 (1912) ja Ernst Lingon sonaatti op. 6a (1916). Pienoissonaattien eli sonatiinien joukossa sen sijaan on merkittäviäkin, etenkin Sibeliuksen kolme sonatiinia fis-molli, E-duuri ja b-molli op. 67 (1912) ja Madetojan sonatiini G-duuri op. 84 (1915). Melartinin Sonatina A-duuri op. 181 ”Vanhaan tyyliin” lienee saanut alkunsa 1896, mutta valmistunut vasta 1930-luvulla.
Poikkeus pianosonaattien joukossa on Klamin sonaatti sooloviululle op. 7 (1916).
Furuhjelm (1916, 177–78) pitää Sibeliuksen F-duuri-sonaattia säveltäjän aikaisemman F-duuri-viulusonaatin JS 178 (1889) ”mukaan tehdyksi, syventyneeksi transkriptioksi”, mutta yhdistää sen myös kaksi vuotta myöhemmän Kevätlaulun op. 16 (1895) valoisaan luonnontunteeseen. Eric Blomin (1952) mieleen se tuo Griegin varhaisen pianosonaatin op. 7 (1865), ei vähiten sen tähden, että sekin on kuin orkesteriteoksen pianosovitus.
Ensimmäinen osa (Allegro molto) seuraa sonaattimuotoa, toinen osa (Andantino–Presto) on lied-muoto kaksine trioineen ja kolmas osa (Vivacissimo) rondo. Luonteenomaisia ensiosalle ja finaalille ovat pitkät urkupisteet (Tawaststjerna 1960), joihin orkestraalinen vaikutelma paljolti perustuu. Blomin (1952, 99) mielestä finaali on kuin Sadun tai Lemminkäisen paluun kaltaisen sinfonisen teoksen hyvä ja tehokas transkriptio. Toisen osan andantino-teema on kehtolaulu, jollaisen tapaa myös Kullervossa (1892) ja ensimmäisessä sinfoniassa (1899/1900). Tawaststjernan (1955, 31–32) mielestä se on myös ”aidosti suomalaisen tuntuinen” ja saattaa sellaisena johtaa ajatukset kansanmusiikkiin, mitä se ei kutenkaan ole; Sibelius on vain ”eläytynyt Suomen luontoon ja kielen rytmiin”.
Erik T. Tawaststjerna (2003) on huomauttanut F-duuri-sonaatin, etenkin sen ensiosan, yhteydestä Beethovenin Hammerklavier-sonaattiin, johon Sibelius oli epäilemättä tutustunut Busonin välityksellä: synkoopit ja tremoloefektit ovat paikoin lähes identtisiä ja motiivitekniikka selvästi Beethovenilta omaksuttua. Myös toisessa osassa voi nähdä Hammerklavier-sonaatin Adagio-osan heijastuksia.
Luonnekappale
Luonnekappale perustuu useimmiten johonkin perinteiseen tanssiin, kuten menuettiin tai masurkkaan, tai muuhun musiikin muotoon, kuten nokturnoon tai balladiin tai sitten sen luonne on kuvaileva. Luonnekappaleissa, joilla on erisnimi, kuvataan tyypillisesti kaunista luontoa sen monissa ilmenemismuodoissa: lintuja, perhosia, kukkia, puita, järviä, koskia, vuoden- ja vuorokaudenaikojen vaihtelua jne. Tyylilajiltaan ne liikkuvat kotimusiikin, salonkimusiikin ja konserttimusiikin välimaastossa, mutta pikemminkin lähempänä koti- kuin konserttimusiikkia.
Tämäntyyppisten kappaleiden lähteet pulppuavat runsaina Sibeliuksen ja muiden suomalaisten kansallisromantikkojen puutarhassa. Yhteen laskien sadoittain tämäntyyppisiä kappaleita kirjoittivat Sibelius, Järnefelt, Kuula, Madetoja, Melartin ja Palmgren, ja heidän lisäksee myös moni muu, mm. Karl Flodin (1858–1925), Oskar Merikanto (1868–1924), Heino Kaski (1885–1957) ja Ilmari Hannikainen (1892–1955).
Kamarimusiikki
Luonnekappaletta paljon vähemmän tyypillinen musiikin laji kultakaudella on kamarimusiikki. Useimpien säveltäjien kohdalla kamarimusiikkiteokset kuuluvat pikemminkin nuoruuteen ja opiskeluaikaan kuin kypsään ikään. Jousikvartettoja sävelsivät vain Sibelius ja Melartin. Sibeliuksen opiskeluajan tuotantoon kuuluu kaksi merkille pantavaa kvartettoa, a-molli JS 183 (1889) ja B-duuri op. 4 (1890). Hänen kamarimusiikkituotantonsa pääteos on jousikvartetto d-molli op. 56 ’Voces intimae’ (1909). Melartinin neljästä jousikvartetosta kolme ensimmäistä (1896, 1900, 1902), jotka vanhan tavan mukaan kuuluvat samaan opukseen 36, ovat opiskeluajan ja nuoruudentöitä, neljäs, F-duuri op. 62 valmistui 1910.
…
Kvartettoja enemmän sävellettiin kamarimusiikkia pianolle ja jousisoittimille. Sibeliuksen 1889/90 Berliinissä säveltämä pianokvintetto g-molli JS 159 osoittaa merkittävää kehitystä, etenkin harmoniassa ja muodon hallinnassa, hänen aikaisempiin kamarimusiikkiteoksiinsa verrattuna. Erik Furuhjelmin pianokvintetto c-molli (1906) on säveltäjänsä keskeisiä töitä. Pianokvartettoja sävelsivät Armas Launis (1884–1959), Ilmari Hannikainen (fis-molli, 1913) ja Arvo Laitinen (1893–1966), pianotrioja Sibelius (”Hafträsk” JS 207, 1886; ”Korpo” JS 209, 1887; ”Lovisa” JS 208, 1888), Kuula (A-duuri op. 1, 1908), Madetoja (e-molli, 1909), Bengt Carlsson (a-molli, 1912) ja Lauri Ikonen (1888–1966).
Sonaatteja ja sonatiineja syntyi vain viululle ja pianolle. Niistä merkittävimmät ovat Kuulan sonaatti e-molli op. 1 (1907), Madetojan sonatiini op. 19 (1913) ja Sibeliuksen sonatiini E-duuri op. 80 (1915). Sibeliuksen sonaatit a-molli JS 177 (1884) ja F-duuri JS 178 (1889), Melartinin keskeneräiseksi jäänyt sonaatti cis-molli (1897, 1933 täydennettynä nro 2 op. 74) ja sonaatti nro 1 E-duuri op. 10 (1899), Toivo Kuulan sonaatti F-duuri (1906) sekä Uuno Klamin varhainen sonaatti c-molli ovat opiskeluajan töitä.
Kirjallisuutta
Alesaro, Juhani 1998. Sibelius’s Op. 75 No. 4. “Hardly Pianoforte Music At All”?. Sibelius Forum. Proceedings of the Second International Jean Sibelius Conference Helsinki, 25–29 November, 1995. Toim. Veijo Murtomäki, Kari Kilpeläinen and Risto Väisänen. Helsinki: Sibelius Academy, Department of Composition and Music Theory, 180–184.
—2003. Sibelius and his “Free Moments” at the Piano. Sibelius Forum II. Proceedings from the Third International Jean Sibelius Conference Helsinki December 7–10, 2000. Toim. Matti Huttunen, Kari Kilpeläinen and Veijo Murtomäki. Helsinki: Sibelius Academy: Department of Composition and Music Theory, 293–298.
Blom, Eric 1952. The Piano Music. Sibelius: A Symposium. Toim. Gerald Abraham. London-New York-Toronto: Oxford University Press, 97–107.
Botschariova, Olga 1998. Ce que racontent les Voces intimae. Essai d’interprétation. Sibelius Forum. Proceedings of the Second International Jean Sibelius Conference Helsinki, 25–29 November, 1995. Toim. Veijo Murtomäki, Kari Kilpeläinen and Risto Väisänen. Helsinki: Sibelius Academy, Department of Composition and Music Theory, 57–61.
Dahlström, Fabian 1990. The early chamber music of Sibelius. Some remarks on its reception history. Finnish Music Quarterly 6:3–4, 18–23.
Furuhjelm, Erik 1916. Jean Sibelius. Suom. Leevi Madetoja. Helsinki: WSOY.
Goddard, Scott 1952. The Chamber Music. Sibelius: A Symposium. Toim. Gerald Abraham. London-New York-Toronto: Oxford University Press, 91–96.
Gräsbeck, Folke 2003. Jean Sibelius’s Youth Production for Piano. 1885–1891. Sibelius Forum II. Proceedings from the Third International Jean Sibelius Conference Helsinki December 7–10, 2000. Toim. Matti Huttunen, Kari Kilpeläinen and Veijo Murtomäki. Helsinki: Sibelius Academy: Department of Composition and Music Theory, 104–114.
— 2010. Jean Sibelius: The Five Complete Piano Trios. Sibelius in the Old and New World (Interdiziplinäre Studien zur Musik 6). Toim. Timothy L. Jackson, Veijo Murtomäki, Colin Davis and Timo Virtanen. Frankfurt am Main: Peter Lang, 27–42.
Loesti, Friedhelm 1998. Die Zehn Klavierstücke op. 58 von Jean Sibelius. Sibelius Forum. Proceedings of the Second International Jean Sibelius Conference Helsinki, 25–29 November, 1995. Toim. Veijo Murtomäki, Kari Kilpeläinen and Risto Väisänen. Helsinki: Sibelius Academy, Department of Composition and Music Theory, 282–292.
Krummacher, Friedhelm 1990. Voces Intimae. Das Streichquartett Op. 56 und die Gattungstradition. Finnish Music Quarterly 6:3-4, 37–44.
Lünenbürger, Jorma Daniel 2010. Sibelius’s Berlin Period and the G minor Piano Quintet. Sibelius in the Old and New World (= Interdiziplinäre Studien zur Musik 6). Toim. Timothy L. Jackson, Veijo Murtomäki, Colin Davis and Timo Virtanen. Frankfurt am Main: Peter Lang, 139–152.
Ostrovsky, Ruwim 1998. Some Remarks on Sibelius’s Treatment of Genre and Cycle in His Piano Impromptus Op. 5. Sibelius Forum. Proceedings of the Second International Jean Sibelius Conference Helsinki, 25–29 November, 1995. Toim. Veijo Murtomäki, Kari Kilpeläinen and Risto Väisänen. Helsinki: Sibelius Academy, Department of Composition and Music Theory, 293–296.
Rosas, John 1961. Otryckta kammarmusikverk av Jean Sibelius (Acta Academiae Aboensis: Humaniora XXIII.4). Åbo: Åbo Akademi.
Tawaststjerna, Erik 1955. Sibeliuksen pianosävellykset ja muita esseitä. Suom. Tuomas Anhava ja Erkki Länsiö. Helsinki:Otava.
— 1960. Sibeliuksen pianoteokset säveltäjän kehityslinjan kuvastajina. Helsinki: Otava.
Tawaststjerna, Erik T. 1990. The Piano Music of Sibelius. Finnish Music Quarterly 6:3-4, 66-71.
— 2003. Die Wiener Klassik in den Klavierstücken von Jean Sibelius. Jean Sibelius und Wien. Toim. Hartmut Krones. Wien-Köln-Weimar: Böhlau
Välimäki, Susanna 2003. Sibelius’s Kyllikki: Jouissance, Mourning, Melancholy. Sibelius Forum II. Proceedings from the Third International Jean Sibelius Conference Helsinki December 7–10, 2000. Toim. Matti Huttunen, Kari Kilpeläinen and Veijo Murtomäki. Helsinki: Sibelius Academy: Department of Composition and Music Theory, 303–315.