Painostus, sodan uhka ja sota ovat omiaan synnyttämään patrioottista musiikkia. Suomessa tämä oli koettu vuoden 1899 Helmikuun manifestin ja vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä, kun Sibelius sävelsi Ateenalaisten laulun (1899), Finlandian (1899/1900), Jääkärimarssin (1917) ja muuta isänmaallista musiikkia.
Finlandia liittyy myös Talvisotaan. Wäinö Sola oli 1937 ehdottanut, että “Finlandia-hymni”, kun siihen olisi kirjoitettu sopivat sanat, omaksuttaisiin Suomen kansallislauluksi sen suuren kansallisen symboliarvon tähden. Ehdotus ei kuitenkaan toteutunut, sitä vastusti mm. Heikki Klemetti. Sola kuitenkin kirjoitti Finlandian hymniosaan sanat ja lähetti tekstin Sibeliukselle helmikuussa 1937. Tällöin Sibelius sovitti hymnin mieskuorolle. Sitä on sittemmin laulettu Solan uudelleen muokattuun tekstiin (Oi Herra annoit uuden päivän koittaa…) lähinnä vapaamuurariliikkeen piirissä. Sovituksestaan huolimatta Sibelius vierasti hymnin laulamista. Yrjö Sjöblomille hän mainitsi 1938: ”Sitä ei ole tarkoitettu laulettavaksi. Sehän on tehty orkesteria varten. Mutta jos maailma tahtoo laulaa, niin ei sille mitään mahda.” Mieskuoro Laulu-Miesten ja sen johtajan Martti Turusen aloitteesta V.A. Koskenniemi kirjoitti ”Säkeitä Sibeliuksen Finlandia-hymniin” ja julkaisi ne talvisodan invalideille omistetussa runokokoelmassaan Latuja lumessa (1940). Hymni esitettiin hiukan muokatuin Koskenniemen sanoin (Oi, Suomi, katso, Sinun päiväs koittaa…) ensi kerran Laulu-Miesten konsertissa 7.12.1940.
Talvisodan syttymisen johdosta Sibeliukselle tarjottiin turvapaikkaa mm. Ruotsista ja Yhdysvalloista, mutta hän torjui nämä tarjoukset vetoamalla korkeaan ikäänsä ja siihen, että hän halusi jäädä omaan maahansa. Kun jatkosota kesäkuussa 1941 alkoi ja Yhdysvalloissa kummasteltiin Suomen ja Saksan liittosuhdetta, Suomen hallitus pyysi Sibeliusta selittämään Suomen tilannetta amerikkalaisille. Sibelius kirjoitti vetoomuksen, jonka uutistoimisto Associated Press heinäkuussa 1941 välitti amerikkalaiselle lehdistölle. Lausunnon teksti on seuraava:
Vuonna 1939 bolsevikit hyökkäsivät isänmaahani. Sivistyneet amerikkalaiset ymmärsivät silloin että me emme taistelleet ainoastaan vapautemme vaan koko länsimaisen sivistyksen puolesta, ja he antoivat meille arvokasta apua. Nyt, kun idän barbaarilaumat taas hyökkäävät meidän kimppuumme yrittäessään bolsevisoida Euroopan olen vakuuttunut siitä, että vapautta rakastava, älykäs Amerikan kansa tulee oikein käsittämään ja hyväksymään nykytilanteen, ymmärtäen että Euroopan bolsevisointi hävittäisi vapauden ja sivistyksen tästä maanosasta.
Lausunto sisältää Suomen virallisen linjan mukaisen ajatuksen siitä, että Suomi Saksan liittolaisenakin kävi erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan ja että sen sodanpäämäärät erosivat kansallissosialistisen Saksan päämääristä. Tämä Yhdysvalloissa ilmeisesti ymmärrettiinkin, sillä Yhdysvallat ei — päinvastoin kuin Ranska ja Englanti — julistanut sotaa Suomelle jatkosodan aikana. Tiedossa ei ole, oliko Sibeliuksen vetoomuksella tähän seikkaan jokin vaikutus. Viime aikoina suomalaiset tutkijat ovat kuitenkin asettaneet virallisen erillissota-ajatuksen kyseenalaiseksi ja vaatineet sen tunnustamista, että Suomi oli jatkosodassa Saksan liittolainen.
Jatkosodan aikana Sibelius joutui myös kiusallisen huomion kohteeksi sen johdosta, että hänen musiikkinsa nautti virallisen Saksan suosiota ja että hän oli tässä maassa Richard Straussin ja Hans Pfitznerin ohella eniten soitettu orkesterisäveltäjä kansallissosialistisen hallinnon aikana. Kun Saksassa 1942 perustettiin Göbbelsin määräyksestä Sibelius-Seura, Sibelius kiitti tervehtien radiopuheessaan ”Saksaa, musiikin loistavaa maata”, vaikka kokikin osakseen tulleen kunnianosoituksen kiusallisena, kuten hänen päiväkirjamerkinnöistään sotasyksynä 1943 ilmenee.
6. syyskuuta [1943]. Tätä primitiivistä ajattelutapaa – antisemitismiä jne. en voi enää hyväksyä tässä iässä. Minun kasvatukseni ja kulttuurini eivät sovi tähän aikaan. Tämä on merkillisen huonosti formuloitu.
13. syyskuuta. … Saksan radio soittaa vain vanhoja asioita, joita he ovat kaivaneet pölyn alta. Tarkoituksena on parantaa nykyistä makua. Mutta näillä teoksilla on yleensä vain antikvaarista arvoa.
19. syyskuuta. Joissakin maissa kuten Saksassa ‘arjalaispykälät’ ovat välttämättömiä, että päästäisiin eroon lahjakkuuksista.
22. [syyskuuta.] Kaikki tuntuu minusta niin pikkumaiselta. Nämä älyttömät ‘Rassenbestimmungen’ – pelkkää humpuukia.
30. [syyskuuta.] Traaginen kohtalo on isänmaallani. Meidän on tukeuduttava raakuuteen ja epäkulttuuriin – muuten olemme tuhon omat.
Sota-ajan tyypillisiä musiikillisia ilmenemismuotoja ovat hymni tai koraali ja marssi. Edellinen on kaikkivaltiaalle osoitettu rukous, jolla pyydetään suojelusta ja ehkä myös siunausta omille aseille. Jälkimmäisen tehtävänä on rohkaisu, moraalin kohottaminen. Sodan uhka syksyllä 1939 ja talvisodan aika marraskuun lopulta 1939 maaliskuun puoliväliin 1940 (rauhansopimus allekirjoitettiin 13.3. aamuyöllä ja astui voimaan klo 11) synnytti molempia. Edelliseen tyyppiin kuuluu Taneli Kuusiston (1905–88) Suomalainen rukous (Uuno Kailas, 1939), jonka yksinkertainen, harras koraalisävelmä sai sodan aikana suuren symboliarvon, jälkimmäiseen Uuno Klamin (1900–61) Suomalaisen ratsuväen marssi op. 28 (1939), joka on, kuten Kalevi Aho toteaa, ”orkestraalisesti erittäin tehokas ja juhlava” sovitus 30-vuotisen sodan marssista.
Sodan aikana syntyi myös lauluja ja sinfonista musiikkia, jotka aiheiltaan ja tunnelmiltaan liittyivät Suomen tilanteeseen. Helmikuun 16. päivänä 1940 Helsingin kaupunginorkesteri piti Arvo Hannikaisen johdolla konsertin, jossa kuultiin kantaesityksenä Leevi Madetojan (1897–1947) Taistelulaulu (L. Onerva) mieskuorolle ja orkesterille. JR 24:lle omistetussa teoksessa on Sibeliuksen Jääkärimarssin uhmakasta henkeä. Kesällä 1941 syntyi Lauri Viljasen tekstiin yksinlaulu Sotilaan nimi ja sekakuorolaulu Puolesta Karjalan Eero Eerolan runoon. Madetoja lupasi myös säveltää Klemetin johtamalle Kulosaaren mieskuorolle Hellaakosken Sotavuoden virren, mutta tämä suunnitelma ei ilmeisesti toteutunut. Kevättalvella 1943 hän osallistui JR 8:n kunniamarssia varten järjestettyyn kutsukilpailuun. Tekstinä oli Kyösti Terän runo Ukon tie. Madetoja teki siitä marssin lauluäänelle ja pianolle ja voitti kilpailun. Tekstissä hän oli muuttanut säkeen ”tien suunta päin ryssää itään on” muotoon “tien suunta päin vainolaista on”. Ryssittely ei sopinut hänen musiikkinsa luonteeseen.
Myös Aarre Merikannon (1893–1958) 1940-luvun tuotannossa on sodan esiin kirvoittamaa musiikkia: yksinlaulu Kaunein tie (Oke Peltonen, 1942), joka palkittiin Propaganda-aseveljien marssi- ja sotilaslaulukilpailussa, sekä Sankarihauta (Heikki Asunta, 1943) ja Termopylain laulu (Uuno Kailas, 1943) mieskuorolle. Henkisesti Merikanto oli alamaissa. Hän silpoi useita teoksiaan. Termopylain laulua hän kommentoi katkerasti: ”Paras mieskuorolauluni. Mutta eivät uskalla ottaa sitä ohjelmiinsa!!!”
Sota-ajan sinfoniseen musiikkiin kuuluu Klamin Suomenlinna-alkusoitto (1940), johon antoi virikkeen käynti Helsingin puolustukseksi 1700-luvun lopulla linnoitetuilla saarilla. Teos oli tarkoitettu isänmaallista henkeä nostattavaksi juhlamusiikiksi, mutta ”köyhähkön melodisen sisältönsä takia se ei ole saavuttanut vakiintunutta asemaa juhla- tai konserttimusiikkina” (Kalevi Aho).
Talvisodan ajan musiikkia on myös Selim Palmgrenin (1878–1951) pianokonsertto nro 5 A-duuri (1940), jonka syntyvaiheista säveltäjä kertoo muistelmissaan:
Harhaillessani tuntikaupalla metsissä Katumajärven ympäristöllä, useinkin kolmenkymmenen asteen pakkasessa, venäläisten lentokoneiden joka päivä kaarrellessa Hämeenlinnan yläpuolella matkallaan kauemmas pohjoiseen hahmottelin mielikuvituksessani viidennen pianokonserton temaattisen aineksen ja muotorakennelman. Lopullisen hahmonsa A-duuri-konsertto sai kuitenkin vasta vuotta myöhemmin, jolloin lentokoneet taas jyrisivät päämme päällä – sen kesän vietimme Naantalissa, epämiellyttävän lähellä Turkua, joka oli erikoisen haluttu ja tavoiteltu sotilaallinen kohde. Pommiräjähdysten säestäessä valmistin finaalin sekä soitinnuksen kokonaisuudessaan.
Palmgrenin konserton sävelkielessä ei kuitenkaan ole mitään sellaista, mikä yhdistäisi sen sota-aikaan: se on samanlainen romanttinen virtuoosikonsertto kuin aikaisemmatkin. Tämä esimerkki osoittaa, että sävellyksellä ja niillä olosuhteilla, joiden vallitessa se on syntynyt, ei välttämättä ole mitään tekemistä keskenään. Säveltäjän poeettinen minä, joka kuvittelee ja keksii musiikkia, voi elää tykkänään eri maailmassa kuin säveltäjä todellisena henkilönä.