Vaikka useimmat varhaisromantiikan pianosäveltäjät elivät yhtä aikaa myöhäisklassisen ajan säveltäjien – Beethovenin, Clementin, Cramerin, Hummelin jne. – kanssa, hämmästyttävää on se pianistisen kirjoitustavan muutos, joka leimasi uuteen tyyliin kuuluvia pianistisäveltäjiä.
Leimallisesti uusia piirteitä olivat puhdas instrumentaalinen iloittelu ja virtuoosisuus sekä lisääntynyt laulullisuus, joka syntyi bel canto -laulajaa jäljittelevän, koristeellisen oikean käden linjan ja sitä yhä jännittävämmin säestyskuvioin tukevan vasemman käden osuuksista.
Olennaista oli myös lajien painotus: kun sonaatti- ja rondomuotojen käyttö ja säveltäminen vähenivät, pienten muotojen ja lajien osuus lisääntyi. Uusina lajeina tulivat etydit, eräät tanssit (valssi, masurkka, poloneesi, galoppi, jne.), karakterikappaleet sekä erilaiset sovitukset, potpurit, fantasiat, balladi, sanaton laulu.
John Field
John Field
John Field (1781–1837) syntyi Dublinissa ja meni Clementin oppiin Lontooseen kymmenvuotiaana. Clementi jätti hänet menestyksekkään Pariisin-vierailun 1802 jälkeen 1804 tekemään uraa Pietariin. Fieldillä oli suunnaton menestys venäläisaristokratian parissa pianistina, säveltäjänä ja opettajana. Hänen ensiesiintymisensä jälkeen kreivi Orlov kiinnitti hänet heti hovipianistiksi. Muun muassa Maria Szymanowska ja Mihail Glinka opiskelivat hänen johdollaan.
Field opetti ja esiintyi vuorotellen Pietarissa ja Moskovassa, kunnes hän vuonna 1821 siirtyi lopullisesti Moskovaan. Ennen kuolemaansa Moskovassa köyhtyneenä “Juoppo-Jussina” hän ehti konsertoida vielä Pariisissa, jolloin Liszt kuvasi hänen soittoaan ”melodiseksi unelmoinniksi”.
Fieldin musiikille on ominaista ”utuisa, uneksuva melankolia” (Spohr). Hän on nokturnon ”keksijä”: 19 nokturnon sarja vasemman käden säestyskuvioineen ja oikean käden Bellini-melodioineen oli Chopinin tärkein esikuva, sillä Chopin kuuli Fieldin soittoa Pariisissa 1832-33. Lisztin mukaan Fieldin nokturnot edustivat “elämän aamua ennen kuin tunteen säteilevää raikkautta varjosti ajattelun varjo”. Field piti Chopiniä ”sairashuonekykynä”, ja kuultuaan 1831 lääkärimatkalla Lontoossa nuorta Lisztiä Field kysyi: “Pureeko hän?”.
Field julkaisi nokturnot noin vuosina 1812–35 opuksina 9–72, osan tosin romanssien nimellä. Hän käytti niistä myös lajinimiä pastoraali ja serenadi. Hän sävelsi alun perin nokturnot nro 16 ja 18 jousikvartetille ja pianolle. Kustantaja julkaisi nron 18 nimellä Nocturne caractéristique, “Midi” (Karakterinokturno, “Keskipäivä”, 1832)! Lisäksi Fieldiltä on olemassa neljä varhaista sonaattia (n. 1798–1801, 1813) ja seitsemän pianokonserttoa (1799–1832, joista ensimmäisen hän sävelsi 18-vuotiaana (julk. 1811–34).
John Field: Nocturne n:o 8 A-duuri, Andante (1815). Tahdit 17–32.
Carl Maria von Weber
Uutta pianomusiikkia
Carl-Maria von Weber
Carl Maria von Weberin (1786–1826) vuosina 1810–20 kirjoittama pianomusiikki oli edellä kaikkia aikalaisiaan. On oikeastaan yllättävää ajatella, että hän sävelsi yhtä aikaa Beethovenin kanssa tästä monessa suhteessa poikkeavan pianomusiikkinsa. Weber oli pianon uusien resurssien mielikuvituksellinen löytäjä, jolla virtuositeetti on keveän pörheltävää ja viihdyttävää. Musiikki on väärentämättömän romanttista, tyyliltään rytmisesti pontevaa, vauhdikasta ja teknisesti briljanttia, kuvallista ja kontrastipitoista, vailla kenties syvällisenä pidettävää sisältöä.
Siihen nähden, että nykyään Weberiä soitetaan melko vähän, on mielenkiintoista lukea painavaa aikalaisarviota. Ajan keskeisen, Beethoveninsa läpikotaisin tunteneen musiikkiteoreetikko ja -kirjailija A. B. Marxin (1795–1866) mielestä Weberin pianoteokset ”ovat heti Beethovenin jälkeen kiistämättä tärkeintä ja arvokkainta tämän päivän [musiikkia], ja ne jopa ylittävät Beethovenin suuruudessaan ja muokkaustyössään.”
Pianoteosten myöhempi mittaaminen joko wieniläisklassisen temaattista työtä korostavan standardin tai varsinaisten romantikkojen (Chopin, Liszt jne.) lisääntyneen virtuositeetin pohjalta on jättänyt Weberille vain vähän elintilaa muuna kuin oopperasäveltäjänä.
Sonaatteja, muunnelmia, briljantteja teoksia
Weberin pianotuotanto ei ole kovin laaja: neljän sonaatin lisäksi se käsittää kolme konsertoivaa teosta, kahdeksan muunnelmasarjaa, viisi yksiosaista teosta sekä muutaman amatööreille tarkoitetun kappaleen.
Neljä sonaattia ovat ehkä muodoltaan paljossa kaavamaisia, mutta pianistisesti vaikuttavia ja ne sisältävät oopperamaista dramatiikkaa. Ensimmäinen sonaatti op. 24, C (1812) sisältää mainion ikiliikkujamaisen presto-finaalin, jonka työnimenä Weberillä oli L’Infatigable (Väsymätön). Toisen sonaatin op. 39, As (1814–16) avausosa osa on schubertiaaninen, ja kaikkiaan sonaatin yleisilme on klassinen; sonaatti on kenties paras neljästä. Kolmannen sonaatin op. 49, d (1816) avasuosan sivuteema on Taika-ampujan Agathen aarian kaltainen ja finaali on jälleen Presto.
Carl Maria von Weber: Pianosonaatti nro 1; Finaalin alkua.
Sonaatti nro 4 op. 70, e-molli (1819–22), on Grande Sonate ja näyte siitä, millaiseksi Weberin sävellykset olisivat muodostuneet, jos hän olisi elänyt pidempään. Julius Benedictin, säveltäjän oppilaan, mukaan Weberin oma idea sonaatista oli seuraavanlainen:
Ensiosa maalaa surumieliseen ja alakuloiseen tilaansa lukkiutuneen kärsijän jännitteistä mielentilaa, johon sekoittuu satunnaisesti toivon pilkahduksia, jotka kuitenkin aina synkkenevät ja murskautuvat. Toinen osa kuvaa raivon ja mielenvikaisuuden purkauksia; Andante C-duurissa on luonteeltaan lohduttava ja ilmaisee osuvasti osittain onnistuvia ystävyyden ja hellyyden tavoitteluita potilaan rauhoittumiseksi, vaikkakaan kiihtymyksen ja pahaenteisyyden pohjavirta ei poistu. Päätösosa, rajun outo Tarantella, sisältää vain vähän melodisuutta ja loppuu nääntymiseen ja kuolemaan. (Todd 1990, 162.)
Carl Maria von Weber: Rondo brilliante; alkua.
Eräät yksittäiset kappaleet, kuten Hummel-tyyppinen Rondo brillante op. 62 (1819) ja Polacca brillante op. 72 (“Moscheles: “Hilpeys”, 1819), olivat romantiikan aikana ja vielä 1900-luvun alussa suosittua musiikkia.
Weberin muunnelmateoksista kiintoisia ovat lievästi eksoottiset variaatiot Minka op. 40 (1814–15) ja Mustalaislaulusta op. 55 (1817). Muunnelmateosten yksittäisistä variaatioista löytyy myös mazurka-, polacca- ja spagnuolo-osia. Ei-saksalaisten kansallisten aiheiden valinta heijastelee hänen opettajansa Abbé G. J. Voglerin vastaavia taipumuksia.
Tanssiinkutsu
Aufforderung zum Tanz op. 65, Des (Tanssiinkutsu, 1819), aloitti valssisäveltämiskuumeen taidemusiikissa. Teos perustuu valssien ketjuttamiseen ja hieman tonaalisesti draamatisoituun ABA-muotoon, jossa kehyksen Des-duurista siirryttään neljännessä valssissa f-molliin ja C-duurissa olevan valekertauksen jälkeen tullaan alun kertaukseen. Muoto rakentuu seuraavasti: johdantoa seuraavat valssi 1–valssi 2–valssi 1 / valssi 3–valssi 4–“valekertaus” / valssi 1–valssi 2–valssi 1 ja kooda.
Carl Maria von Weber: Tanssiinkutsu; alkua.
Weberillä oli teokseensa muutoin osuva kommentaari, joka kuitenkin jättää meidät epätietoiseksi siitä, mitä sävellyksen pääosassa, tanssin aikana tapahtuu.
Tanssijan ensimmäinen lähestyminen (t. 1-5); naisen välttelevä vastaus (t. 5-9); miehen voimistuva kutsu (t. 9-13; naisen myöntyminen (t. 13-16); he aloittavat keskustelun, jonka mies käynnistää (t.17-19), nainen vastaa (t. 19-21), mies puhuu aiempaa suuremmalla lämmöllä (t. 21-23), nainen on miellyttävästi samaa mieltä (t. 23-25). Nyt tanssimaan! Mies kääntyy siihen liittyen naisen puoleen (t. 25-27), nainen vastaa (t. 27-29), he liittyvät yhteen (t. 29-31), ottavat paikkansa ja odottavat tanssin alkamista (t. 31-35). – Tanssi. – Päätös: miehen kiitokset, naisen vastaus, heidän vetäytymisensä. Hiljaisuus. (Nieck 1906, 138-139.)
Maria Agata Szymanowska
Maria Agata Szymanowska (1789–1831) oli puolalaissyntyinen, Pietariin lopullisesti 1828 kotiutunut Venäjän hovipianisti (1822-), joka opiskeli Haydnin oppilaana ja Fieldin johdolla. Hän oli aikansa tunnetuimpia pianovirtuooseja ja konsertoi laajasti mm. sopraano Giuditta Pastan kanssa Euroopassa: Baltian ja Venäjän lisäksi Saksassa, Ranskassa, Englannissa, Italiassa, Belgiassa ja Hollannissa. Mm. Goethe, Cherubini ja Rossini kuuluivat hänen tuttavapiiriinsä.
Szymanowska oli siitä harvinainen edelläkävijä pianistina, että hän esitti omien teostensa lisäksi myös Dussekin, Hummelin, Fieldin, August Klengelin (1783–1852), Ferdinand Riesin (1784–1838) ja Henri Herzin sävellyksiä.
Säveltäjä Fieldin ja Chopinin välissä
Szymanowska sävelsi 113 teosta, joista suurin osa painettiin hänen elinaikanaan. Sävellyksistä lähes 90 on pianoteoksia: fantasioita, variaatioita, masurkkoja, rondoja ja nokturnoja – enimmälti pienimuotoisia teoksia. Hänen “style brillantinsa” tulee sikäli lähelle Weberiä.
Szymanowska toi Puolaan etydin ja nokturnon, ja häntä pidetään sikäli Fieldin ja Chopinin välisenä yhdyssiteenä. Myöhäinen B-duuri-nokturno (julk. 1852) on häkellyttävän lähellä Chopiniä. Vingt exercises et préludes (Kaksikymmentä harjoitusta ja preludia, 1819) ennakoivat Chopiniä, samoin 24 kansanmusiikkivaikutteista masurkkaa (n. 1825-26). Szymanowska sävelsi myös poloneeseja ja valsseja.
Jan Václav Voříšek
Jan Václav Voříšek
Jan Václav Voříšek (1791-1825) oli böömiläissyntyinen pianisti, joka oltuaan Tomášekin oppilaana Prahassa tuli 1813 opiskelemaan Wieniin ja tustustui siellä Beethoveniin, Schubertiin, Moschelesiin ja Hummeliin, joka toimi myös hänen opettajanaan. Hän esiintyi menestyksekkäästi pianistina Wienissä, ja hänet valittiin ensin Musiikinystävien seuran varakapellimestariksi 1818, seuraavana vuonna pääkapellimestariksi; hovin pääurkuri hänestä tuli 1823.
Voříšek sävelsi jo Prahan aikanaan kosolti uudenlaista, romanttishenkistä pianomusiikkia, jossa hän on tärkeä välittäjähahmo Beethovenin ja Schubertin kesken ja jossa hän toi romanttiseen pianomusiikkiin uusia lajeja, osin Tomášekin esikuvaa seuraten. Voříšekin maine lepää innovatiivisten rapsodioiden ja impromptujen varassa.
Impromptuja ja rapsodioita
Voříšek sai valmiiksi 1818–23 välillä pääosan tuotannostaan: mm. 12 rapsodiaa op. 1 (1813–18, julk. 1818) ja 6 impromptua op. 7 (1820, julk. 1821). Rapsodiat ovat jännittäviä ja originelleja kappaleita, joista löytyy yhtä lailla tekniikkaharjoitusten makua kuin kansanmusiikillisuuttakin – sekä yllättäviä brahmsmaisuuksia duolien ja triolien päällekkäisyyksineen, laajoine otteineen, paksuine sointuineen ja alarekisterin painottumisineen.
Impromptuissa on mielellään nähty Schubertin ennakointia, mutta tosiasiallisesti niin Voříšekilla kuin Schubertillakin otsake oli kustantajan antama ja heijasti tämän halua saada myyntiin pikkukappaleita. Toinen asia on se, että eräät impromptuista kuulostavat schubertmaisilta, kuten Voříšekin toinen, ländlermäinen impromptu – tai Schubertin impromptut kuulostavat voříšekmaisilta.
Le désir op. 3 (Kaipaus) ja Le plaisir op. 4 (Ilo; molemmat 1819) ovat miellyttävästi puhuttelevia ohjelmallisia kappaleita. Fantasia C, op. 12 (1817/21, julk. 1822) koostuu upeasti fantisoivasta, sisäisesti kontrastoivasta Andante-johdannosta ja myrskyisestä Allegro con brio -päätöksestä. Sonaatti b, op. 20 (1820/24, julk. 1825) on kolmiosaisen klassinen ja muistuttaa Beethovenin keskikauden teoksia. Eclogue C (Eklogi / Paimenlaulu, n. 1824) on hyväntuulinen karakterikappale.
Jan Václav Voříšek: Impromptu op. 7 nro 2.
Franz Schubert
Schubert pianosäveltäjänä
Franz Schubert
Franz Schubertin (1797–1828) pianomusiikki ei ole varsinaisesti virtuoosimusiikkia, sillä Schubert oli vain keskivertopianisti, mutta se on sitäkin aidommin syvällisen musiikillisen ajattelun tulosta. Hänen niin pienet kuin isotkin teoksensa ovat kestäneet aikaa hyvin ja kuuluvat pianistien perusohjelmistoon. Kaikkiaan hänellä on liedit mukaan lukien yli tuhat sävellystä, joissa on piano-osuus.
Schubertilla on muutamia keskeisiä ja kestäviä ansioita romanttisen pianokirjallisuuden eräänä perustajana. Ensimmäinen niistä on ilmeinen: laadukkaiden pienteosten säveltäminen niin, että porvarillinen kulutus ja taiteellinen tasokkuus yhdistyvät. Toinen on uudenlaisen sonaattityypin luominen. Siinä pitkän linjan temaattis-tonaalinen logiikka, beethoveniaaninen ajattelu, yhdistyy romantiikalle tyypilliseen laulullisuuteen. Uudessa sonaattityypissä Schubert nivoo liedmäisiä yksiköitä osaksi sonaattiargumentaatiota. Kolmas Schubertin keksintö on romantiikan kannalta aivan olennainen: syklinen muotoperiaate, jossa moniosaisuus tiivistyy keskeytymättömäksi yhteydeksi ja muodostaa kiinteän jatkuvuuden kokonaisuuden yli ulottuvan tonaalisen suunnittelun ja samojen / saman aiheiden / aiheen muuntuvan toistumisen keinoin.
Schubertin pianominiatyyrit
Schubert sävelsi yli 400 valssia, menuettia, ländleriä, ecossaisea ja saksalaista tanssia (Deutscher) sekä marsseja (joukossa Sotilasmarssi) ystäviensä iloksi. Ne olivat Schubertin eniten julkaistuja sävellyksiä hänen elinaikanaan.
Pienimuotoisista kappaleista kuusiosainen Moments musicaux op. 94, D780 (Musiikillisia hetkiä, 1823–28) on Beethovenin bagatellien esikuvien mukainen. Niistä biedermeier-henkinen nro 3, f on suosituin; se julkaistiin alun perin otsakkeella Air russe. Päätösosa nro 6, As on harmonisesti Schubertia kokeilevimmillaan, samalla riipaiseva sävelajattelun pienoismonumentti.
Franz Schubert: Moments musicaux op. 94 nro 3, tahdit 1-26 ja tahdista 63 loppuun.
Kaksi neljän impromptun kokoelmaa op. 90 (D899) ja op. 142 (D935) syntyivät 1827. Ne ovat laajamuotoisia ja tunnelmiltaan vaihtelevia. Kustantaja julkaisi neljän ensimmäisen kappaleen kokoelman nimellä Impromptuja Voříšekin kokoelman rohkaisemin myynnin siivitystoivein. Kahta nelikkoa voi suorastaan pitää neliosaisina sonaatteina: op. 90:n nro 1, c olisi ”sonaatin” avaus-allegro ja äärettömän suosittu, etydimäinen nro 2, Es scherzo-allegro; suurenmoisen melodinen ja himmertävä nro 3, Ges Andante, olisi silloin hidas osa ja iloitteleva nro 4, As kävisi finaalista. Sama pätee toiseen sarjaan, jonka osat ovat Allegro moderato f-mollissa, Allegretto As-duurissa, Andante eli Teema muunnelmineen (teema on Rosamunde-musiikista) B-duurissa sekä Allegro scherzando f-mollissa.
Schubert sonaattisäveltäjänä
Schubert sävelsi kaikkiaan yli 20 pianosonaattia, joista monet tosin jäivät keskeneräisiksi: ennen vuotta 1822 aloitetusta 12 sonaatista peräti kahdeksan, mutta sen jälkeisistä sonaateista vain yksi jäi kesken. Varhaiset sonaatit (1815–) kertovat Haydn- ja Mozart-vaikutteista.
Ensimmäinen Schubertin omintakeinen sonaatti on kolmiosainen a-molli-sonaatti op. posth. 143 (D784, 1823), josta eteenpäin säveltäjä löysi klassisen muodon sekä romanttisen melodisuuden ja harmoniikan onnistuneen synteesin. Seuraava sonaatti op. 42 (D845, 1825) on myös a-mollissa, mutta sinfoninen Beethovenin tapaan. A-duuri-sonaatti op. posth. 120 (D 664, 1825) on rakastettavan melodinen ja suppea kolmiosaisuudessaan. C-duuri-sonaatti Reliquie (D 840, 1825) on huomattava harmonisessa rohkeudessaan: se moduloi C-duurista h-molliin ennen päätymistään normaalille G-duurille. Finaalin on täydentänyt Paul Badura-Skoda. Ylipäätään Schubertin eräs keksintö on ns. “kolmen sävellajin ekspositio” (James Webster).
Kaksi sonaattia ennen viimeistä trilogiaa, D-duuri op. 53 (D 850, 1825) ja G-duuri op. 78 (D 894, 1826) ovat Schubertia vapautuneimmillaan ja rikkaimmillaan. Niiden musiikki on suurisuuntaista ja näyttävää, teksturaalisesti ja rekisterillisesti laaja-alaista, sonorista ja emotionaalisesti syvää.
Kolme Schubertin viimeistä sonaattia (1828) ovat suuria Beethovenin sonaattien tapaan. C-molli-sonaatti (D958) osoittaa kunnioitusta Beethovenin c-molli-variaatioille ja tarjoaa finaalissa kuumeisen tarantellan. A-duuri-sonaatin (D959) keskuksen muodostaa barakarolana alkava mutta hurjistuva Andantino-osa.
Wanderer-fantasia
Franz Schubert: Wanderer-fantasian teemoja.
C-duuri-fantasia, Wanderer-fantasia (D760, 1822) on Schubertin tärkeimpiä muotokeksintöjä romantiikan kannalta. Se perustuu samannimiseen lauluun (1816), etenkin hitaan cis-molli-vaiheensa puolesta, joka lainaa Wanderer-laulua kohdasta, jossa lauletaan die Sonne dünkt mich hier so kalt (Aurinko tuntuu minusta täällä niin kylmältä). Liszt omaksui fantasian kiinteästi yhteenkuuluvan yksiosaisen neliosaisen muodon.
Franz Schubert: Der Wanderer op. 41 nro 1, D493.
Schubertilla avaus-allegroa seuraa hidas osa, joka keskeyttää sonaattimuodon. Scherzo kertaa ensimmäisen osan aineistoa ”väärällä” sävellajitasolla, ja fuuga-finaali on samalla pääsävellajin paluu koko syklin pääteemaan. Teoksessa eri osien teemat yhdistyvät toisiinsa daktyylirytmillä ja ne ovat toistensa karakterivariantteja, transformaatioita. Beethoveniaanisittain medianttiset sävellajisuhteet C-cis/E-As-C muodostuivat malliksi monelle myöhemmälle säveltäjälle (Liszt, Brahms, Sibelius jne.).
Franz Schubert: Wanderer-fantasia; katkelmia eri osien aluista.
B-duuri-sonaatti (D960) on Schubertin vastine Beethovenin Hammerklavier-sonaatille, vaikkakin se on sankarillisen sijaan resignoitunut teos, jota hallitsevat ”traaginen duuri” ja levottomasti häilyvät harmoniat. Sen leveä lied-melodiikka luo kouraisevan henkisen sisällön, ”syksyisyyden” atmosfäärin. Nerokas on se tapa, miten avausmelodian sisälle ilmaantuva basson F1-Ges1-trilli tuottaa ensimmäisen osan tonaalisen suunnitelman: B-duurista edetään Ges-duurin ja fis-mollin kautta F-duuriin; kehittelyjaksossa cis/des-jännite purkautuu d-molliin, jonka pohjasävel heiluu ennen kertausjakson käynnistymistä d-mollin priimin ja B-duurin terssin välimaastossa. Hitaan osan Cis/His1-jännite on jatkoa avausosalle, ja scherzon modulaatio Des-duuriin jatkaa juonnetta. Bassoliike G-Ges-F vastaa yhä paljossa finaalin draamasta.
Pianoduot
Schubertin originaaleimman lisän piano-ohjelmistoon muodostavat hänen nelikätiset pianoduonsa. Eräät Schubertin nelikätiset pianosävellykset ovat lajinsa parhaita. Ensimmäinen menestys lajissa tuli kolmella Marches militaires -sävellyksellä op. 51 (Sotilasmarsseja D 733, 1818).
C-duuri-sonaatti Grand Duo, op. 140 (D 812, 1824) nosti lajin jousikvarton ja sinfonian tasolle: sen avausosa on monitapahtumainen ja sisältää alamedianttisen kolmen sävellajin (C-As-G) eksposition, joka heijastuu hitaan osan As-duurisävellajiin. Scherzo on orkestraalinen, ja fugaalinen finaali alkaa a-mollissa. Variaatiosta tuli As-duuri-muunnelmissa op. 35 (D 813, 1824) niin ikään täyspätöinen laji.
Suositun ja sisällöltään yllättävän laadukkaan teosparin muodostavat kolmiosaiset, yli puolituntiset Divertissement à la Hongroise op. 54 (D 818, 1824?) sekä Divertissement sur des motifs originaux Français (Viihdytystä ranskalaisista alkuperäisteemoista; D. 823, n. 1825). Liszt sovitti edellisen soolopianolle ja Tausig jälkimmäisestä kaksi avausosaa.
F-molli-fantasia op. 103, D940 (1828), jossa on syklinen neliosainen rakenne Wanderer-fantasian tapaan, on hieno teos, lajinsa huippu. Alun pisterytminen teema palaa sävellyksen lopussa. Lebensstürme, Characteristisches Allegro op. 144, D 947 (Elämän myrskyjä, 1828) on kuohuva, tavattoman moniaineksinen teos.
Lähteet
Nieck, Frederick 1906. Programme Music in the Last Four Centuries. Lontoo: Novello.
Schoenberg, Harold C. 1987 [1963]. The Great Pianists. New York: Simon & Schuster.
Todd, R. Larry (toim.) 1990. Nineteenth-Century Piano Music. New York: Schirmer Books.
Wieck, Friedrich 1993 [1853]. Kauniin soinnin jalo taide, suom. Tomi Mäkinen [orig. Clavier und Gesang. Didaktisches und Polemisches von Friedrich Wieck]. Helsinki: Sibelius-Akatemia.