Yleistä romantiikan piano- ja urkumusiikista
19.10.2005 (Päivitetty 12.5.2020) / Murtomäki, Veijo

Frédérick Kalkbrenner (1749–1849) oli tyyliltään suloinen ja kiilloitettu, pinnallinen virtuoosi. Kalkbrenner oli tärkeimpiä pariisilaispianisteja 1825–35. Chopin oli lähellä tulla tämän oppilaaksi 1831, piti tätä Paganinin veroisena pianistina ja omisti e-molli-pianokonserttonsa hänelle. Thalberg oli Kalkbrennerin oppilas. Kalkbrennerin musiikista muistetaan lähinnä Johdanto ja rondo op. 52 sekä etydikokoelma, joka liittyy pianokouluun Méthode pour Apprender le Pianoforte op. 108 (Menetelmä pianonsoiton oppimiseksi, 1831). Trois grandes sonates op. 4 (Kolme suurta sonaattia, 1809) liittää hänet Dussekin ja Cramerin klassismiin. Vingt-quatre préludes op. 88 (Kaksikymmentäneljä preludia, 1827) kaikissa sävellajeissa on tärkeä Chopinin ennakoija. Myöhäinen Grande sonate op. 177 (1845) on merkkiteos. Seuraavassa kokoelman 25 Grandes Etudes de Style et de Perfectionnement op. 143 8N. 1840):

Johann Peter Pixis (1788–1874) oli Mannheim-syntyinen saksalaispianisti, joka soitti ”tulisesti” ja ikuisti itsensä yhtenä Hexameron-säveltäjänä. Hän siirtyi Wieniin 1806 ja opiskeli Albrechtsbergerin johdolla, kunnes kotiutui 1823 Pariisiin, jossa hän oli aktiivinen pianisti ja opettaja. Pixis oli oopperafantasian popularisoija, joka suuntasi teoksensa amatöörimarkkinoille. Exercises en forme de valse op. 80 (Harjoituksia valssin muodossa) kielii Schubert-tuntemuksesta.

Ignaz Moscheles (1794–1870) oli böömiläissyntyinen, lähinnä Lontoossa vaikuttanut ja aikanaan ylistetty pianistisäveltäjä, joka edusti hyvää muusikkoutta ja klassistisuutta bravuuristaan huolimatta. Hän oli briljantin tyylin tärkeä esittelijä, Mendelssohnin ja Thalbergin opettaja ja täysipainoisena pianistimuusikkona Clara Schumannin ja Hans von Bülowin edeltäjä. Häntä pidetään Clementin ja Cramerin sekä Chopinin ja Lisztin välisenä silloittajana, Mendelssohnia muistuttavana pianistisäveltäjänä, jolla oli keskeinen rooli sooloianokonsertin vakiinnuttajana. 50 Préludes ou introductions op. 73 (1827) ovat johdatus hänen tyyliinsä. Pianistien käytössä ovat yhä hänen kolme Allegri di bravuraa op. 51 (1821), 24 etydiä op. 70 (1825-26) sekä Karakterietydit op. 95 (1836–37): Kiukku, Sovinto, Vastaväite, Juno, Lastensatu, Bakkanaali, Hellyys, Kansanjuhla, Terpsikhore, Kuutamoyö meren rannalla, Unelma ja Ahdistus. Impromptu op. 89 edeltää Chopinin vastaavaa teosta op. 66. Balladi op. 100 (1842) on lajin varhaisia merkkiteoksia. Etydien alut op. 95 nro 1 ja 7

Henri Herz (1803–88) oli wieniläissyntyinen pianisti, joka opiskeli Pariisin konservatoriossa vuodesta 1816. Hän oli kuuluisa näppäristä ja hyvin myyvistä oopperamukaelmistaan. Hän oli ajan rahakkaimpia pianisteja ja konsertoi myös Keski- ja Pohjois-Amerikassa sekä keksi mekaanisen ”viisisormiharjoituslaitteen” (”pactytion”). Kriitikot kohtelivat häntä huonosti, sillä Herz osasi markkinoida musiikkiaan ja oli muusikkoyrittäjä, joka omisti pianotehtaan ja konserttisalin. Silti Trois nocturnes caractéristiques op. 45 (Kolme karakterinokturnoa, 1828) on hieno kokoelma Fieldin ja Chopinin välissä. Monet Herzin sävellykset osoittavat pariisilaisyleisön kasvavaa kiinnostusta arabialaista orientalismia kohtaan. Kaksi balladia op. 117 ovat lajin pioneereja Clara Wieckin ja Chopinin varhaisten esimerkkien jälkeen. Seuraavassa nokturno-lajin varhainen edustaja op. 45/1:

Herzin virtuoosityylistä käy näytteeksi myöhäisen Sotalaulun op. 204 (1864) avaus- ja päätössivu:

Edward Wolff (1816–80) oli puolalaispianisti, joka seurasi Chopinin jalanjälkiä: hänkin opiskeli Varsovassa Józef Elsnerillä, Wienissä Wenzel Würfelillä ja emigroitui Pariisiin 1835. Wolff sävelsi oman ilmoituksensa mukaan masurkkoja “à la Chopin” ja lisäksi poloneeseja, nokturnoja, valsseja ja scherzon. Teoksiin kuuluu myös Vingt-quatre études en forme de préludes op. 20 (Kaksikymmentäneljä etydiä preludeiden muodossa), Quatre rapsodies en forme de walses (Neljä rapsodiaa valssien muodossa) ja Nocturne en forme de mazurke (Nokturno masurkan muodossa), joissa Wolff tulee lähelle Chopiniä. Hän sävelsi myös fantasioita ajan uusista oopperoista. La Marseillaise variée (Marseljeesi muunnelmien kera) syntyi heti 1848 vallankumouksen jälkeen.

Sigismond Thalberg (1812–71) oli itävaltalainen Hummelin ja Moschelesin oppilas, Pariisissa 1837 Lisztin pahin kilpailija. Hänen erikoisuutenaan oli melodian soittaminen keskirekisterissä molempien käsien peukaloilla pianon soidessa ylhäältä alas kimmeltäviä arpeggioita ja juoksutuksia. Hän istui liikkumatta ja irvistelemättä soittaessaan ja teki 50-60 näyttävää oopperafantasiaa. Toisaalta hän jalosti melodialinjaa monissa romansseissaan ja nokturnoissaan. Myös Grande sonate op. 56 on tärkeä 1840-luvun lopun uuden sonaatti-innostuksen osoittajana: Chopin, Kalkbrenner, Alkan, Heller ja Liszt kuuluvat samaan yhteyteen sonaattisäveltäjinä. Balladi op. 76 (1862) seuraa Cramerin La Romantique -balladia ja kuuluu siten salonkiballadien joukkoon. Seuraavassa Thalbergin huipputeknistä pianotyyliä edustavasta teoksesta Fantaisie sur le Barbier de Sevillen  (1845) jaksoa, joka perustuu tenoriaariaan ”Ecco ridente in cielo” (Katso taivaassa nauravana):

Alexander Dreyschock (1818–69) soitti vain omaa hirvittävän vaikeaa musiikkiaan tai sitten esim. Chopinin Vallankumousetydiä vasen käsi oktaaveissa yms. Cramerin mukaan “miehellä ei ole lainkaan vasenta kättä – vaan kaksi oikeaa kättä!”.

Theodor Kullak (1818–82) oli Czernyn oppilas ja vuosisadan suuria opettajia oppilainaan mm. X. Scharwenka, Moszkowski ja Nikolai Rubinstein. Hänen laaja, kolmiosainen balladinsa Lénore op. 81 (1853) Bürgerin kuuluisaan runoon (1774) on sikäli poikkeuksellinen, että siinä on haluttu toteuttaa koko runoteksti pianomusiikin keinovaroin eli se edustaa vuosisadan puolivälin ohjelmamusiikkia.

Louis Moreau Gottschalk (1829–69) oli ensimmäinen merkittävä amerikkalaissäveltäjä, joka kirjoitti tyylikkäitä ja ihastuttavan virtuoosisia sävellyksiä latinalais-amerikkalaisiin ja kreolisävelmiin. Pianistina häntä verrattiin Chopiniin (”plantaasien Chopin”), Lisztiin ja Thalbergiin. Hänen kuuluisimpia teoksiaan ovat Bamboula (Danse de Nègres), Le Bananier (Chanson Nègre), ja La savane (Ballade Créole), jotka muodostavat ”Louisiana-trilogian” (1844–46). Muita hänen merkkiteoksiaan ovat The Banjo (Grotesque Fantasie, American Sketch; 1854–55), The Last Hope (Religious Meditation, 1853–54) sekä The Dying Poet (Meditation, 1863–64). Sisällissotaan liittyvä kappale Union (Paraphrase de Concert, 1862) on yhdistelmä kolmesta melodiasta: The Star Spangled Banner, Hail Columbia ja Yankee Doodle. Tässä Banjon alkua ja myöhempää variaatiota:

Taitavan ja ymmärtäväisen pianonsoiton opettajan on ymmärrettävä laulutaidetta. Ainakin hänen on oltava siitä erittäin kiinnostunut. Aina kun puhun laulamisesta tarkoitan kaunista laulua [bel cantoa], joka on hienoimman ja täydellisimmän laulumusiikin esittämisen perusta. Ennen kaikkea korostan kaunista äänenmuodostusta mahdollisimman kauniin kosketuksen lähtökohtana pianoa soitettaessa. Laulu- ja soittotaiteiden on monin tavoin tuettava ja autettava toinen toistaan. … Rakkaat ystävät, älkää toki pelästykö, kun varoitan Teitä niin sanotusta klassisesta, vakavasta musiikista, siis Ludwig van Beethovenista. Jos aikomuksenne on oppia sen avulla keveyttä, teknisiä valmiuksia, elastisuutta, herkkyyttä, hienouksia ja kaunista kosketusta, on syytä valita muunlaista musiikkia. Beethovenin taiteellisesti vaativia mutta epäpianistisia teoksia tulee soittaa vasta sitten, kun on jo pianististen harjoitusten ja kappaleiden avulla oppinut loisteliaan soiton perustaidot. … Johann Nepomuk Hummel ei koskaan käyttänyt pedaalia. Useimmiten pedaalin liialliseen käyttöön yhdistyy vielä kova ja jäykkä kosketus ja virheellinen tekniikka. … Vaadin kaikkia opettajia ja soittajia … todistamaan, onko todellakin mielekästä kehittää sellaista voimaa, jota ei kielisoittimilla edes voida järkevästi käyttää hajottamatta mekaniikkaa muutamassa minuutissa ja saamatta aikaan rumaa ääntä. … galanteissa variaatioissa voi käyttää enemmän mielikuvitustaan ja koristella, kunhan se tapahtuu hyvällä maulla ja kauniisti. Toisin on laita Beethovenin, Mozartin, Weberin ja muiden säveltäjien sävellyksissä, jotka vaativat ankarampaa näkemystä, joskin sitäkin usein liioitellaan turhaan pedanttisuuteen asti.

Leschetitzky välitti eteenpäin lähinnä sointikauneuteen ja -kontrolliin sekä musiikilliseen ajatteluun perustuvaa linjaa, jossa pääpaino oli Chopinin musiikissa. Hänen oppilaitaan olivat mm. Ignaz Jan Paderewski (1860–1941), Alexander Brailowsky (1896–1976), Annette Essipoff (1850–1914, joka oli Prokofjevin opettaja, Ignaz Friedman (1882–1948), Ossip Gabrilowitsch (1878–1936), Mark Hambourg (1879–1960), Benno Moisewitsch (1890–1963), Mieczyslaw Horszowski (1892–1993) sekä myös Artur Schnabel (1882–1951), joka on kuuluisa klassikkotulkinnoistaan (Bach, Mozart, Beethoven, Schubert).

Lisztin linjalla pääpaino oli orkestraalisessa pianonkäsittelyssä ja musiikillisessa vapaudessa, mikä tuotti useita merkittäviä pianisteja ja ennen muuta venäläisen pianokoulun: Bülowin ja Tausigin lisäksi William Mason (1829–1908), Sophie Menter (1846–1918), Martin Krause (1853–1918), joka oli Edwin Fischerin (1886–1960) ja Claudio Arraun opettaja, Emil von Sauer, Eugene d’Albert (1864–1932), Moriz Rosenthal (1862–1946), ainoa levystudioon ehättänyt pianisti, joka opiskeli sekä Chopinin oppilaan (Mikuli) että Lisztin johdolla, Giovanni Sgambati (1841–1914), Alfred Reisenauer (1863–1907), Bernhard Stavenhagen (1862–1914), Aleksandr Siloti (1863–1945), Ilmari Hannikaisen ja osin Rahmaninovin opettaja, Josef Weiss (1864–1945), Arthur Friedheim (1859–1932) ja Frederic Lamond (1868–1948).

Clara Schumannin tärkeimpiä oppilaita olivat Fanny Davies (1861–1934), Ilona Eibenschütz (1872–1967), Adelina de Lara (1872–1961) sekä Carl Friedberg (1872–1955).