Konsertoivat ranskalaisteokset 1800-luvun jälkipuoliskolla
27.9.2006 (Päivitetty 29.8.2020) / Murtomäki, Veijo

Uhraus soitinmusiikin puolesta

Soitinmusiikki oli vielä 1800-luvun puolivälin jälkeen Ranskassa hankalassa asemassa, sillä teatteri, ooppera eri muodoissaan ja baletti olivat musiikkielämän keskiössä. Tyypillinen on pariisilainen lehtiartikkeli vuodelta 1860: ”Näinä aikoina soitinmusiikin säveltäjän on välttämättä tehtävä kaksinkertainen uhraus: uhraus suosion ja uhraus omaisuuden kustannuksella; siinä ei ole kyllin, ettei säveltäjästä tule kuuluisaa kirjoittamalla kvartettoja ja sinfonioita, mutta lisäksi maksaa paljon saada aikaan niiden esitys ja saada ne kuulluksi. Asiantila ei ole kovin rohkaiseva.” (Stegemann 1991 [1984], 22.)

Kaikesta huolimatta on hämmästyttävää, että kamarimusiikin lisäksi etenkin soolokonserttoja ja muita konsertoivia teoksia sävellettiin ranskalaisessa kulttuuripiirissä keskuspaikkoinaan Pariisi, Liège ja Brysseli ajanjaksona 1850-1920 kosolti, runsaasti yli sata teosta. Ranskalaisen ja belgialaisen soitinkoulun kesken vallitsi tuolloin tiivis vuorovaikutussuhde. Sen lisäksi Pablo de Sarasaten vaikutusta niin ranskalaissäveltäjiin kuin saksalaisiinkaan kollegoihin ei voi yliarvioida: Bizet, Lalo, Saint-Saëns, Bruch ja Goldmark sävelsivät hänelle teoksia.

Tunnetuimpien nimien (Litolff, Vieuxtemps, Wieniawski, Lalo jne.) lisäksi konsertoivia teoksia sävelsivät mm. Léon Gastinel, Charles Dancla, Jacques Offenbach, Hubert Léonard, Delphin Alard, Auguste Dupont, Georges Pfeiffer, Jean Baptiste Singelée, A. François Servais, Peter Benoit, François J. Fétis, Michael Bergson, Victorin de Joncières, Emile Wrobleski, Jules de Swert, Jules Garcin, Marie Grandval, Jacques Franco-Mendès, Charles Bériot, Alfred Bruneau, Louis Diémer, Louis Bassin, César Franck, Emile Sauret, Emile Bernard, H. Balthasar Florence, Charles Gounod, Joseph Hollman, Louis Hérold, Fernand de Tombelle, Charles Bordes, Adrien Bérou, A. Simon, J. d’Angers Bordier, Victor Divoir, J. B. Accolay, Edouard Broustet, Pierre Douillet, Louis Lacombe, Paul Lacombe, Eugène Anthiome, Louis Aubert, Léon Delafosse, André Gédalge, Louis Grobert, Joseph Jongen, Raoul Pugno, Baron Frédéric d’Erlanger, Henriett Renié, Jacques Dalcroze, Léon Moreau, J. G. Pennequin, Alfred Bachelet, Arthur Coquard, André Caplet, Rhené-Baton, Georges Brun, Frédéric Giraud, A. van Dooren, Henri Waghalter, Emile Blanchet, Philippe Gaubert, Sylvain Dupuis ja Marcel Dupré.

Soittimia ja lajityyppejä

Suosituimpien soittimien – piano, viulu ja sello – lisäksi ranskalaisilla ei ollut niin paljon ennakkoluuloja muitakaan soittimia kohtaan kuin saksalaisilla: etenkin harppu, saksofoni (Singelée, 1859), huilu, klarinetti, oboe, käyrätorvi, trumpetti ja urut olivat ranskalaisten suosimia instrumentteja.

Konserttojen, “sotilaskonserttojen” (concerto militaire), sinfonisten konserttojen (concerto symphonique) ja usein kahdelle soolosoittimelle kirjoitettujen konsertoivien sinfonioiden (symphonie concertante) lisäksi sävellettiin “romanttisia konserttoja”, “kapriisi-konserttoja”, “pastoraalikonserttoja”, “fantasiakonserttoja”, konserttikappaleita (morceau de concert), konsertiinoja, fantasioita, balladeja, legendoja, romansseja, rapsodioita, poèmeja, johdanto- ja allegromuotoisia teoksia, sarjoja, berceuseja, tansseja, nokturnoja, serenadeja ja muunnelmia soolosoittimille ja orkesterille.

César Franck

César Franck (1822–90) sävelsi kaksi vapaata teosta pianolle ja orkesterille. Les Djinns op. 45 (Djinnit, 1884) on lajinimeltään sinfoninen runo, poème symphonique. Teos perustuu Victor Hugon samannimiseen runoon; djinnit tai dzinnit olivat arabialaisen uskomuksen mukaan hyvän- tai pahantahtoisia henkiä tai demoneja – edelliset tekevät uhrinsa hulluksi, jälkimmäiset toteuttavat toiveita. Hugolla kauhistavuus ja kuolemanuhka korostuvat. Franckin musiikissa pääkontrastin muodostavat aggressiivis-destruktiivinen rytminen karakteri sekä levoton, kromaattinen melodisuus,

joka kohoaa Fis-muunnosduuriin vihjaavan taivaallisen harppusoinnin ja koraalin kera

 

lopuksi tyynnyttäväksi, pelastuksen tuovaksi rukoukseksi; synkopoiva ja laskeva aihe on todennäköisesti laina Lisztin Vallée d’Obermann -teoksesta, joka on luonteeltaan meditatiivinen.

Heti Djinnien perään syntyi Variations symphoniques op. 46 (Sinfoniset muunnelmat, 1885) Lisztin Totentanzin tapaan. Varsinaisen selväpiirteisen ja perinteisesti käsiteltävän teeman sijasta teos alkaa jousien terävällä rytmisellä aiheella ja pianon melodisella vastauksella, jotka yhdessä muodostavat vapaasti käsiteltävän ja toisiinsa yhdistyvän teeman. Teosta on luonnehdittu “vapaasti järjestetyksi fantasiaksi”, jossa alkua seuraa “episodi muunnelmamuodossa” ja joka loppuu “kaksi kertaa pidempään finaaliin aivan eri teemasta kuin variaatiovaihe” (Tovey).

Édouard Lalo

Édouard Lalo (1823–92), juuriltaan espanjalainen ranskalaissäveltäjä, sävelsi rapsodisen viisiosaisen konserton Symphonie espagnole op. 21 (Espanjalainen sinfonia, 1874). Teoksesta soitettiin ennen usein vain neljää osaa, jolloin Intermezzo, säveltäjän myöhemmin lisäämä kolmas osa, jätettiin pois. Sarasate kantaesitti itselleen omistetun teoksen, joka on harvoja selkeästi kansallissävytteisiä konserttoja etenkin seguidilla– ja habanera-sävytteisissä Scherzando– ja Intermezzo-osissaan (osat 2–3). Päätös-rondo on saltarellomainen.

Viululle ja orkesterille syntyi Lalolta myös kaksi muuta kansallisväritteistä teosta: Fantaisie norvégienne (Norjalainen fantasia, 1878) ja Concerto russe f, op. 29 (Venäläinen konsertto, n. 1879). Lalo kirjoitti lisäksi harvoin esitetyn F-duuri-viulukonserton op. 20 (n. 1873). D-molli-sellokonsertto (n. 1877) kuuluu soittimen ydinohjelmistoon ja sen keskimmäinen, Intermezzo-osa on jälleen espanjalaisvaikutteinen hitaan osan ja scherzon karakteriyhdistelmässään. Griegin ja Tšaikovskin musiikki kuultaa hienoisesti läpi sellokonserton finaalissa. Fantaisie-Ballet on viululle (1885) ja orkesterille. F-molli-pianokonsertto (n. 1888) kärsii toisteisuudesta ja materiaalin köyhyydestä.

Benjamin Godard

Benjamin Godard (1849-95) oli laaja-alainen ja tuottelias säveltäjä, jonka maine on myöhemmin himmentynyt. Hän sävelsi viulukonserton nimellä Concerto romantique, a, op. 35 (1877), jonka nimi tulee sen keveästä tyylistä.

Konsertossa on neljä osaa, minkä vuoksi konsertto on verrattavissa Lalon viisiosaiseen Espanjalaiseen sinfoniaan. Nopean ja hitaan osan jälkeen Godardilla on vuorossa konserton kuuluisa Canzonetta-osa.

Allegro molto -finaali päättää teoksen.

Toinen, g-molli-viulukonsertto op. 13 on vuodelta 1891. Konserttoja ja konsertoivia teoksia syntyi Godardilta parahultaisesti. Pianokonserttoja on kaksi: nro 1, a-molli, op. 31 (1870) sekä nro 2, G-duuri, op. 148 (1893). Pianolle löytyy lisäksi Introduction et allegro op. 49 (1880) sekä Fantaisie persiane op. 152 (Persialainen fantasia, 1894). Scènes eccossaises op. 138 (Skotlantilaisia kohtauksia, 1892) on sävelletty oboelle ja orkesterille.

Gabriel Fauré

Gabriel Faurélla (1845–1924) on parin lyhyen teoksen – Berceuse viululle op. 16 (1880) sekä Élégie sellolle op. 24 ja orkesterille – lisäksi kolme merkittävää konsertoivaa teosta. D-molli-viulukonsertto op. 14 (1878-80) jäi vaille finaalia, minkä lisäksi sen Andante-osan partituuri on kadonnut, joten vain laulava ja laaja avausosa on soitettavissa.

Lempeän elegantti Balladi op. 19, Fis (1879) syntyi alun perin pianolle, mutta se oli Lisztin mukaan siinä muodossa “liian vaikea”, joten hän ehdotti orkesteriosuuden lisäämistä, minkä Fauré tekikin 1881. Balladi jakaantuu kolmeen vaiheeseen, joista seuraava on aina edellistä nopeampi tempoltaan. Teoksen melodinen avaus (Andante cantabile) on eräs ehdokas Marcel Proustin romaanisarjan “pieneksi fraasiksi”.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Toinen jakso, es-mollissa alkava Allegretto moderato, on levottomampi ja ahkeraan moduloiva; se tuo sisään uuden teeman ja yhdistää siihen teoksen avausteeman.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Uusi hitaampi vaihe esittelee kolmannen teeman,

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

joka vallitseemyös  Allegro-päätösjaksoa.

 

 

 

 

 

Andante ja Allegro toistuvat, ilmaantuu trillaava linnunlauluaihe ja osa päättyy auvoisan pastoraalisesti.

Fantaisie G, op. 111 (1918) pianolle ja orkesterille on myöhäinen Alfred Cortot’lle kirjoitettu teos. Sen orkestrointi on Marcel Samuel-Rousseaun (1882–1955) käsialaa ja perustuu teoksen kahden pianon versioon. Kyse on elämäniloisesta teoksesta, joka heijastelee sodan päättymisen tuottamaa helpotusta. Faurén sanoin kolmiosaisen teoksen avausvaiheen ensimmäinen teema “ilmaisee onnea ja tyytyväisyyttä kaikkea ja kaikkia kohtaan”.

Toinen teema muistuttaa Pénélope-oopperan “Odysseus-aihetta”.

Se tasapainottaa teoksen kiihkeää keskijaksoa Allegro moltoa/vivoa. Teoksen päätösjakso on samalla avausjakson kertausvaihe.

Piano- ja viulukonserttoja

Alexis de Castillon (1838-73) kuoli vain 35-vuotiaana Ranskan-Saksan-sodan aiheuttamiin rasituksiin, mikä oli suuri vahinko, sillä häntä tervehdittiin “modernina Beethovenina”. Hän sävelsi D-duuri-pianokonserton op. 12 (1871), joka sai tosin huonon vastaanoton epämuodikkaana lajina teatterin ja muodin riivaamassa maassa.

Ernest Guiraud (1837–92) tunnetaan nykyään lähinnä siitä, että hän toimi Debussyn ja Dukas’n sävellysopettajana, sävelsi Bizet’n Carmenin resitatiivit sekä täydensi Offenbachin Hoffmannin kertomusten orkestroinnin. Caprice viululle (1884) on sävelletty Sarasatelle. Sen kaksiosainen rakenne, jossa Andantea seuraa Allegro appassionato, noudattaa Saint-Saënsin teoksen Johdanto ja Rondo capriccioso mallia.

Ernest Chaussonin (1855–99) Eugène Ysaÿlle säveltämä Poème (Runoelma) viululle ja orkesterille op. 25 (1896) on ihanan melodinen ja Wagner-henkinen teos: ”Siinä ei ole mitään kuvailua tai tarinaa, vain tunne.” (säveltäjä). Musiikki perustuu viulun melankoliseen avausfraasiin. Debussyn Chausson-luonnehdinta osuu tässä kohteeseensa: Chaussonin musiikkia hallitsevat “muodon vapaus, sopusuhtaisuus ja unelmainen pehmeys”. D-duuri-konsertto viululle, pianolle ja jousikvartetille op. 21 (1891) on ainutlaatuinen kamarimusiikin (sekstetto) ja konserton yhdistelmä. Joseph Cantelouben (1879-1957) Poème (1918-38) kulkee Chaussonin jäljissä.

Jules Massenet (1842–1912) tapasi Rooman palkintomatkallaan 1860-luvulla Lisztin ja kirjoitti luonnoksia, joiden perusteella hän sai 1903 valmiiksi Es-duuri-pianokonserttonsa. Se ei ole kenties mestariteos, mutta sisältää kauniita hetkiä ja näyttävää sormiakrobatiaa; etenkin slovakialaisfinaali on herkullinen ja tuo mieleen Ravelin myöhemmän orkesterikolorismin. Fantaisie sellolle (1897) on laajamuotoinen, vapaa teos, jossa Massenet käyttää selloa yllättävän leikikkäästi, unohtamatta toki sen melodisia mahdollisuuksia.

Reynaldo Hahnin (1875–1947) E-duuri-pianokonsertto (1931) on mieltä kiihdyttävä teos melodiikkansa ja harmonisten ratkaisujensa puolesta. Lisäksi sen tyyli-ilmasto on syntyajankohtansa ansiosta jännittävä.

Saksofoni-, urku-, huilu- ja harpputeoksia

Jean-Baptiste Singelée

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jean-Baptiste Singelée (1812–75) oli pioneeri, joka sävelsi joukon teoksia Adolphe Saxin (1814–94), belgialaissyntyisen, 1843 Pariisiin muuttaneen muusikon ja soitinrakentajan keksimälle uudelle soittimille; saksofonin patentti on vuodelta 1846. Singelée oli ollut Saxin opiskelutoveri Brysselin konservatoriossa. Singeléen teoksiin kuuluu fantasioita, kapriiseja ja konserttoja, mm. suppea konsertto tenorisaksofonille op. 57 (1859). Hän käytti kaikkia saksofonityyppejä sekä sävelsi saksofoniperheelle kvarteton ja Grand Quatuor concertant -teoksen. Musiikki on ajan salonki- ja teatterimusiikin tapaan kevyttä ja luistavaa. Seuraavassa alkua teoksesta Duo concertant op. 55 (n. 1864)sopraano- ja alttosaksofonille sekä pianolle:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Alexandre Guilmant (1837–1911) sävelsi uruille kahdeksan sonaattia, joista hän sovitti kaksi sinfoniaa uruille ja orkesterille. Sonaatista nro 1, op. 42, d (1874) syntyi sinfonia nro 1 (1879), ja sonaatti nro 8, op. 91, A (1907) muuntui sinfoniaksi nro 2 (1910). Sen sijaan Marche Funèbre on alkuperäisteos uruille ja jousille op. 41 (1896).

Théodore Dubois (1837–1924) oli pariisilaisen musiikkielämän keskeisiä hahmoja Madeleine-kirkon urkurina Saint-Saënsin jälkeen (1877-96) sekä konservatorion opettajana ja rehtorina (1896-1905). Dubois’n konsertoivia teoksia ovat Concert-Capriccio pianolle c (1876), Fantaisie triomphale nro 1 op. 74 (1889) ja nro 2 (1892) uruille, Mélodie religieuse viululle (1891), pianokonsertto nro 2, f (1897), d-molli-viulukonsertto (1898), Fantaisie harpulle (1903), Nocturne sellolle (1906), Cavatine cornolle (1911) sekä Fantaisie-Stück sellolle (1912). Harppufantasia on hieno sinfoninen teos, jonka rauhaisa avausteema on sukua Offenbachin Hoffmannin kertomusten barcarollelle ja joka myöhemmin lainaa Faurén Requiemia. Melodialainasta syntyy sävellyksen pääteema, jonka riemuitseva versio kohottaa Allegro-jakson loistoon.

Charles-Marie Widor (1844–1937) oli urkuripianisti, jonka tuotanto sisältää pianokonserton nro 1, op. 39, e-molli-sellokonserton op. 42 (1871), pianolle ja orkesterille kontrapunktisesti kuormitetun teoksen Fantaisie (Morceau de concert) op. 62 (1889), sinfonian nro 3 op. 69 uruille ja orkesterille sekä toisen pianokonserton op. 77 (1905). Choral et variations op. 74 (1900) harpulle ja orkesterille on laaja, monivaiheinen, vaativa ja uljaasti huipentuva teos.

Vincent d’Indy (1851–1931) sävelsi ranskalaiselle musiikille keskeiset orkesteriteokset, joissa on merkittävä solistinen osuus: Symphonie cénevole op. 25 eli Symphonie sur un chant montagnard français (1886) pianolle sekä Fantaisie sur les thèmes populaires françaises op. 31 (1888) oboelle ja orkesterille. Lied op. 19 sellolle ja orkesterille syntyi jo 1884. Ennakkoluulottomuudesta kertoo Choral varié saksofonille op. 55 (1903).

Cécile Chaminade (1857–1944) oli tuottelias piano- ja laulusäveltäjä, joka kirjoitti ihastuttavan Concertinon huilulle op. 107 (1902). Se on salonkihenkinen, mutta melodiikassaan kekseliäs teos.

 

Gabriel Pierné (1863–1937) oli aikanaan tuottelias ja menestyksekäs pianistiurkuri ja kapellimestarisäveltäjä, maan keskeisiä musiikkitoimijoita. Nuoren miehen pianokonserton op. 12, c (1887) avaus ja jatkokin tuovat mieleen Rahmaninovin ja ennakoivat tämän kuuluisaa cis-molli-preludia sekä tyyliä ylipäätään! Merkillisesti “slaavilainen” kaiho yhdistyy Scherzando- ja Final-osissa sentään Saint-Saëns-vaikutteiseen ranskalaisempaan keksintään. Pianolle ja orkesterille Pierné sävelsi lisäksi teokset Fantaisie-Ballet op. 6 (1886), Scherzo-Caprice op. 25 (1890) ja Poème symphonique op. 37 (1901). Balettifantasia on syntynyt Massenet’n orkesterisarjan Scènes pittoresques ja Gounod’n Faustin balettien hengessä. Harvinaisempia ovat Pièce op. 5 oboelle (1886) sekä yhä aktiiviohjelmistoon kuuluva Morceau de concert op. 39 (1901) harpulle ja orkesterille. Konserttikappale jakautuu neljään vaiheeseen ja on soinnillisesti elegantti teos, ranskalaista musiikkia parhaimmillaan.

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös