Siirry sisältöön

Oratorio Ranskassa
2.10.2006 (Päivitetty 5.5.2020) / Murtomäki, Veijo

Uskonnollinen elämä ja sen mukana taide elpyi vallankumouksen jälkeen vasta vähitellen Ranskassa. Ensimmäisiä merkkejä siitä oli Napoleonin ja paavin 1801 tekemän sopimuksen vanavedessä syntynyt René de Chateubriandin kirjoitus Génie du Christianisme (Kristinuskon nerous/henki; 1802).

Ajanjakso 1800­-1840

Yhtä aikaa, kun Saksassa oratorio koki suuren nousun, Ranskassa esiintyi vain yksi sen säveltäjä: Jean-François Le Sueur (1760-1837). Hän sävelsi latinankielisen teoksen Oratorios de couronnement (Kruunajaisoratorioita, 1824) Kaarle X:n kruunajaisiin. Sen ohella syntyivät messuun tarkoitetut kaksi kantaattia sekä kolmas teos, Oratorio du carême (Paasto-oratorio, julk. 1833), jotka julkaistiin postuumisti yhdessä otsakkeella Trois oratorios de la passion et du carême (Kolme kärsimys- ja paastonajan oratoriota, 1853).

Tosin Pariisissa koettiin kaksi esitystä Rossinin teoksesta, joka ainakin Ranskassa koettiin oratorioiksi: Mosè in Egitto (1818), alun perin lajinimeltään azione sacra (kirkkodraama), esitettiin Théâtre Italien’issä 1822. Rossini ranskansi sittemmin teoksensa nimellä Moïse et Pharaon ja nimitti sitä opéraksi, vaikka sitä kutsuttiin Ranskassa oratorioksi sen ensiesityksestä (1827) lähtien.

Ensimmäinen ranskankielinen oratorio on puolestaan Ferdinand Lavainnen (1810-93) La fuite d’Égypte (Pako Egyptistä; pain. 1836), joka tosin jäi esittämättä ja teos siten poikkeukseksi; se antoi Berliozille sysäyksen omaksi samannimiseksi teokseksi.

Ajanjakso 1840-1870

Vuosina 1840-70 koettiin sitten merkittävä elpymisen jakso, joka liittyy Ranskan toisen keisarikunnan luomaan olojen vakauteen ja katolisen kirkon arvostuksen uuteen nousemiseen. Säveltäjistä iso osa oli kirkkourkureita, jotka loivat latinalaisia teoksia kirkkokonsertteihin ja ranskalaisia teoksia konserttisaleihin. Tunnetuin lajityyppi lienee, ainakin Ranskan ulkopuolella, Oratorio pro nocte Nativitatis Christi tai Oratorio de Noël (Jouluoratorio).

Kaikkinensa syntyi 39 eri lajeja edustavaa teosta. Säveltäjiä olivat:

  • G. E. A. Alary (1814-91)
  • Hector Berlioz (1803-1869)
  • Georges Bizet (1838-1875)
  • Félix Clément (1822-85)
  • Jules Cohen (1830-1901)
  • Giuseppe Concone (1801-61)
  • Félicien David (181-76)
  • Arnold Delhaye
  • Adolphe Deslandres (1840-1911)
  • Théodor Dubois (1837-1924)
  • Gilbert L. Duprez (1837-1924)
  • César Franck (1822-1890)
  • Eugène Gautier (1822-78)
  • Charles Gounod (1818-1893)
  • Alfred Holmes (1837-76)
  • Georges Kastner (1810-67)
  • Louis Lacombe (1818-84)
  • É.-A. Leprévost (1812-74)
  • Litolff, Charles Manry (1823-66)
  • Eugène Ortolan (1824-91)
  • Ernest Reyer (1823-1909)
  • Camille Saint-Saëns (1835-1921)
  • Albert Sowinski (1803-80)
  • J.-B. Weckerlin (1821-1910)

Oratorion lajeja

Teoksista alaotsakkeilla symphonie dramatique ja ode-symphonie varustetut edustavat selkeästi maallisia lajeja ja mystère kirkollista lajia, kun taas muut teokset, joilla on ranskalaisittain mitä vaihtelevampia alaotsakkeita, ovat yhtä selvästi luonteeltaan kirkko- tai konserttioratorioita.

  1. Dramaattinen sinfonia
  • Berlioz: Roméo et Juliette (1839)
  • Lacombe: Manfred (1846) ja Arva (1850)
  • Reyer: Le Sélam (1850)
  • Holmes: Jeanne d’Arc (1870)
  • Oodisinfonia
  • David: Le désert (1844) ja Christophe Colomb (1847)
  • Weckerlin: Les poèmes de la mer (Meren runoelmia, 1860) ja L’Inde (1866)
  • Bizet: Vasco da Gama (1863)
  • Mysteeri
  • Concone: Les larmes du Christ sur la croix (Kristuksen kyyneleet ristillä, 1843)
  • David: Eden (1848)
  • Alary: La rédemption (Lunastus, 1850)
  • Berlioz: La fuite en Égypte (Pako Egyptiin, 1850)
  • Manry: Les disciples d’Emmaüs (Emmauksen opetuslapset, 1854)
  • Cohen: Marthe et Madeleine (Martta ja Magdaleena, 1866)

Conconen teos on ensimmäinen laatuaan 1800-luvun Ranskassa. Passio-oratorio tapahtuu Golgatan kukkulalla ja sisältää 12 numeroa kolmessa osassa: Tuskan kyyneleet, Veren kyyneleet ja Ilon kyyneleet. Otsakkeineen sävellys palautuu 1400-luvun mysteeriin. Se noudattaa italialaisen oopperan konventioita secco-resitatiiveineen ja lyhyine bel canto -aarioineen.

  1. Konserttioratorio
  • Concone: “kamarioratorio” Les saintes femmes au tombeau du Christ (Pyhät naiset Kristuksen haudalla, 1840) ja “oratorio” Les croisés devant Jerusalem (Ristit vastapäätä Jerusalemia, 1842)
  • Léprevost: “dramaattinen oratorio” Les croisés au Saint Sépulcre (Ristit Pyhällä Haudalla, 1843)
  • Kastner: “raamatullinen ooppera” Le dernier roi de Juda (Juudean viimeinen kuningas, 1844)
  • Franck: “raamatullinen eklogi [paimenruno]” Ruth (1844)
  • Sowinski: St-Adalbert martyr (Martttyyri Pyhä Adalbert, 1845)
  • Berlioz: “dramaattinen legenda” La damnation de Faust (Faustin tuomio, 1845) ja “kirkkotrilogia” L’enfance du Christ (Kristuksen lapsuus, 1854)
  • David: Moïse au Sinaï (Mooses Siinailla, 1845)
  • Weckerlin: Le jugement dernier (Viimeinen tuomio, 1852) ja “raamatullinen draama” Samson (Simson, 1870)
  • Gounod: “pieni oratorio” Tobie (Tobias, 1854)
  • Delhaye: “tragediaoratorio” L’annonciation (Marian ilmestys, 1862)
  • Ortolan: “lyyrinen runoelma” Tobie (1867)
  • Duprez: Le jugement dernier (1868)
  • Litolff: “raamatullinen kohtaus” Ruth et Booz (Ruut ja Boas, 1869)
  • Kirkko-oratorio
  • Gounod: Les sept paroles (Seitsemän sanaa, 1855)
  • Gautier: Les sept paroles (1855)
  • Saint-Saëns: Oratorio de Noël (Jouluoratorio, 1858)
  • Franck: Les sept paroles (1859)
  • Clément: Oratorio du St Sacrement (Pyhän sakramentin oratorio, 1861)
  • Dubois: Les sept paroles (1867)
  • Deslandres: Les sept paroles (1868)

Hector Berlioz

Hector Berlioz loi omat oratoriomais-sinfoniset hybriditeoksensa, “dramaattisen sinfonian” ja “dramaattisen legendan” Faust- sekä Romeo ja Julia -sävelityksissään (1839, 1845). Hän valmistautui seuraavaksi oratoriosäveltäjäksi “mysteerillään” Pako Egyptiin, josta tuli sittemmin osa varsinaista oratoriota, konserttimaista “kirkkotrilogiaa” L’Enfance du Christ (Kristuksen lapsuus, 1854).

Kristuksen lapsuus on viehättävän lyyrinen ja kuvallis-tunnelmallinen teos, joka sisältää helliä seimikohtauksia sekä madonna-auvoa (1. osa, 5. kohtaus), mutta myös dramaattisen Herodes-osuuden lapsenmurhineen. Oratorio oli Berliozin harvalukuisia jo omana aikanaan suosittuja teoksia.

Berlioz: L’enfance du Christ, 1. osan 5. kohtaus

Oratorion kolme osaa alosineen ovat seuraavat:

  1. Herodeksen uni.
  • Öinen marssi
  • Herodeksen laulu
  • [Kabbalistisia elkeitä]
  • Beetlehemin seimi
  • Pako Egyptiin
  • Paimenten jäähyväiset pyhälle perheelle
  • Pyhän perheen lepotauko
  • Saapuminen Saisiin
  • Duo: Pyhä Maria, Pyhä Joosef
  • [Perheen isän laulu ja ismaelilaisten kuoro]
  • Trio kahdelle huilulle ja harpulle
  • [Finaali]

Uuden testamentin tarinaan Berlioz on lisännyt erinäisiä elementtejä: Herodeksen unen, jossa tämä unelmoi uhatusta valtiudestaan, roomalaissotilaiden öisen vartiomarssin sekä paimenten jäähyväislaulun. Etenkin kolmannessa osassa on uusia, Raamatun ulkopuolisia asiasisältöjä, kun Joosef perheineen löytää Saisin kaupungista Niilin suistosta ismaililaisen puusepän, joka antaa pyhälle perheelle suojapaikan viideksi vuodeksi.

Teoksessa on merkittäviä soittimellisia välinumeroita. Avausosassa näitä ovat Öinen marssi (I kohtaus: Marche nocturne) sekä musiikillinen kuvaus fariseuksista ja kirjanoppineista, jotka on muutettu kabbalismia harjoittaviksi ennustajiksi omine rituaalisine liikkeineen (IV kohtaus). Toisessa osassa on pastoraalinen alkusoitto Pako Egyptiin (La Fuite en Égypte) sekä Pyhän perheen lepo (Le Repos de la Sainte Famille). Päätösosassa Nuorten ismaililaisten trio (Trio pour deux flutes et harpe, execute par les jeunes Ismaëlites) edustaa kotimusiikkia.

Camille Saint-Saëns

Camille Saint-Saëns

Camille Saint-Saënsin Madeleine-kirkon urkurina säveltämä Oratorio de Noël op. 12 (Jouluoratorio, 1858) perusti uudelleen lajityypin, jota oli harrastettu barokissa (Charpentier, Bach), mutta josta tuli uudestaan tavattoman suosittu. Kielenä on latina sävellyksen painoversion (1869) ranskalaistetusta nimestä huolimatta. Luukkaan evankeliumin joulukertomuksen lisäksi oratorion tekstissä on runsain määrin jouluun liittymättömiä tekstiotteita Vanhasta testamentista, lähinnä Psalmeista.

Oratoriossa, etenkin sen avaavassa Bach-tyylisessä soitinjohdannossa (Prélude. Dans le style de Séb. Bach), solistikvintetille, kuorolle, jousiorkesterille, uruille ja harpuille painottuu lempeä pastoraalisuus ilman loistokkaita trumpetteja tai rustikaaleja lehdykkäpuhallinsoittimia.

Teoksen kymmenessä osassa resitatiivi- ja lauluosat vaihtelevat sopivasti kuoro-osien (nro 6, 10) sekä kuoron tukemien soolo-osuuksien (nro 2, 4, 9) kanssa. Vokaalisten voimien käyttö kasvaa tasaisesti edettäessä: sooloaarian (nro 3) jälkeen tulevat duo (nro 5), trio (nro 7), kvartetto (nro 8) sekä kvintetto kuoron kera (nro 9).

Saint-Saëns: Jouluoratorio, nro 5, Benedictus

Ainoan dramaattisen kontrastin teokseen luo kuoro Quare fremuerunt gentes? (Miksi pakanat pauhaavat?, nro 6), jossa orkesterissa kuullaan iskevä molliaihe. Ihastuttavia ovat harppusäestykselliset duo- ja trionumerot. Yhtenäisyyttä luo myös se, kun avauspreludin keinuva siciliano-rytmiikka palaa lopussa (nro 9). Juhlava Alleluia-kuoro päättää oratorion.

Jeesuksen seitsemän sanaa ristillä

Pääosan ranskalaisista oratorioista vuodesta 1855 eteenpäin muodostaa Gounod’n aloittama Jeesuksen viimeisten sanojen sävelittäminen teosnimellä Les sept paroles (Seitsemän sanaa). Häntä seurasivat lajissa Gautier, Franck, Dubois ja Deslandres.

Moinen hurskausperinne ei voi kuitenkaan palautua Haydnin kuuluisaan teokseen Die sieben Worte, sillä teos tunnettiin Ranskassa vasta 1859. Pikemminkin kyse on Conconen mysteerin Les larmes du Christ ja Alaryn oratorion La rédemption aloittaneen perinteen jatkamisesta. Kyse näissä on passio-oratorion syntymisestä lajina myös Ranskaan. Sitä lavensivat vähän myöhemmin muutamat muut La rédemption -sävellykset (Franck, Gounod).

Musiikillisesti ottaen Seitsemän sanaa -laji merkitsee restauraatiosäveltämisen eli kirkkomusiikin vanhan perinteen palauttamista myös Ranskaan eli sikäläistä cecilianismia, vaikka käsite yhdistyykin ennen muuta saksalaiseen ja italialaiseen kirkkomusiikin kertaustyyliin. Gounod’n sävelitys on melodisesti yksinkertaista, ja homofoniaa siinä rikkovat vain jotkin pienet melismat.

Lajin edustajista Dubois’n Les sept paroles du Christ (1867) on suosituin, ja se tunnetaan myös Ranskan ulkopuolella. Johdannolla varustettu kahdeksanosainen teos on elävä ja voimallinen, täydesti Jeesuksen viimeisiin hetkiin eläytyvä luomus, jossa kuoro, orkesteri urkujen kera sekä solistit maalaavat Rossinin ja Meyerbeerin mieleen tuovalla, dramaattisesti tehokkaalla tavalla tekstiä. Teoksen suosiosta kertoo se, että sitä esitettiin 90 vuoden ajan joka pitkäperjantai Pariisin Madeleine kirkossa (1875-1965) ja että sen esitystraditio on alkanut sittemmin uudestaan (1983-).

Dubois: Les sept paroles du Christ, Sana 5

Ajanjakso 1870-1918

Säveltäjiä

Hävityn Preussin vastaisen sodan (1870-71) nostattama uusi kansallistunne tuotti kolmannen tasavallan aikana orkesteri- ja kamarimusiikkikirjallisuuden lisäksi myös suuret määrät urkuteoksia ja oratorioita, joiden lajiluokittelu on tosin usein vaikeaa.

Oratorioita syntyi nyt moninkertaisesti aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Ajanjaksolta 1870-1918 on olemassa suunnilleen 130 oratorioksi luokiteltavaa teosta noin 80 säveltäjältä. Seuraavassa keskeiset säveltäjänimet oratorioiden säveltämismäärineen:

Gounod, Charles (1818-1893) 4 teosta (1871-85)
Franck, César (1822-1890) 3 teosta (1872-81)
Massenet, Jules (1842-1912) 4 teosta (1873-1900)
Saint-Saëns, Camille (1835-1921) 2 teosta (1876, 1913)
Dubois, Théodore (1837-1924) 3 teosta (1878-1901)
Bourges, Maurice (1812-81) 3 teosta (ennen 1881)
d’Indy, Vincent (1851-1931) 2 teosta (1885-86)
Hüe, Georges (1858-1948) 2 teosta (1886, 1891)
Maréchal, Henri (1842-1924) 2 teosta (1886, 1898)
Fragerolle, Georges-Auguste (1855-1920) 6 teosta (1890-1911)
Lefebvre, Charles (1843-1917) 2 teosta (1896, 1908)
Pierné, Gabriel (1863-1937) 6 teosta (1897-1912)
Ropartz, Joseph-Guy (1864-1955) 1 teos (1905)
Rabaud, Henri (1873-1949) 2 teosta (1900, 1905)
Georges, Alexandre (1850-1938) 3 teosta (1900-05)
Hahn, Reynaldo (1874-1947) 2 teosta (1901, 1909)
Paray, Paul (1886-1979) 2 teosta (1913)
La Tombelle, Fernand de (1854-1928) 4 teosta (1913-14)

Aihealue

Näiden ranskalaissäveltäjien oratorioiden aiheet jakautuvat yhdeksään ryhmään:

  1. Vanha testamentti
  2. Kristuksen kärsimys
  3. Kristuksen syntymä
  4. Kristuksen ylösnousemus ja muut Kristus-kuvaukset
  5. Uuden testamentin muut aiheet
  6. Marian-kunnioitus
  7. Pyhimyselämäkerrat ja legendat
  8. Muut uskonnolliset aiheet
  9. Maalliset aiheet

Oratorioiden alaotsakkeissa esiintyy useita nimikkeitä: oratorio on yleisin ja usein lisämääreenä on “raamatullinen” (biblique), “dramaattinen” (dramatique), “fantastinen” (fantastique) tai “kohtauksellinen” (scénique). Uusia lajiotsakkeita oratoriolle ovat “kohtaus” (Scène), joka voi olla biblique, lyrique tai religieuse, edelleen Èpisode (biblique, lyrique, sacrée), Poème (biblique, dramatique, lyrique, musical, mystique, sacré), Légende (dramatique, musicale, sacrée, symphonique) sekä myös Drame sacré.

Oratoriolajeja säveltäjineen

Vanhatestamentillinen, passio- ja jouluoratorio

Vanhatestamentillisiin henkilöihin keskittyvistä oratorioista suosituimpia olivat Eeva-, Daniel-, Daavid-, Iisak-, Jefta-, Job-, Mooses-, Salomon- ja Rebekka-aiheiset. Tapahtumista tavallisimmin nousivat esiin vedenpaisumus, kadotettu paratiisi, luvattu maa ja kultainen vasikka.

Passio-oratorioiden tärkein laji oli edelleen Seitsemän sanaa. Lisäksi tuli yksi latinalainen Matteus-passio (1886), säveltäjänään muuten tuntematon Frédéric Viret, lauluäänille ja uruille. Toinen vastaava teos on Georgesin 16 kuvasta koostuva mysteeri La Passion (1902).

Suurimman lajin muodostaa jouluoratorio peräti 16 teoksella. Näiden teosten aiheisto on tosin laaja eikä keskity läheskään pelkästään jouluevankeliumin tekstiin. Tärkeimpiä säveltäjiä ovat Gabriel Pierne myös saksaksi käännetyllä teoksellaan Les enfants à Bethléem (Lapset Beetlehemissä, 1907) sekä Reynaldo Hahn mysteerillään Pastorale de Noël (1901).

Uustestamentillinen, Maria- ja pyhimysoratorio

Uustestamentillisia oratoriaiheita olivat mm. Emmauksen opetuslapset ja Tuhlaajapoika-vertaus. Erityisen suosittu oli Maria Magdaleena -aihe, keskeisenä säveltäjänään Massenet, jonka Marie-Magdeleine (1873) on alaotsakkeeltaan Drame sacré. Teos oli Massenet’lle suuri henkilökohtainen voitto, minkä lisäksi sen ensiesitys koettiin kansallisesti tärkeäksi tapahtumaksi, etenkin kun kapellimestarina toimi Colonne ja nimiroolin lauloi Pauline Viardot-Garcia.

Maria-aihe oli myös ranskalaisen hartaudellisuuden keskiössä. Siitä hyvän esimerkin tarjoaa melko tuntemattoman Alexandre Georgesin Notre-Dame de Lourdes (Lourdesin Neitsyt Maria, 1900). Massenet’n kolmas oratorio, La Vierge (Neitsyt, 1880), keskittyy puolestaan Raamattua mukailemalla Marian elämään: lähes pelkästään Mariaan keskittyvän oratorion neljä osaa ovat Ilmoitus, Kaanaan häät, Pitkäperjantai ja Marian taivaaseenottaminen.

Pyhimyselämäkerrat ja kristilliset legendat ovat edustettuina noin 20 oratoriolla. Oratorioita löytyy mm. Ceciliasta, Katariina Aleksandrialaisesta ja Fransiskus Assisilaisesta. Erityisesti ranskalaiseen kirkkohistoriaan liittyvät frankkikuningas Klodovigista, Genovevasta, Toursin Martinus-piispasta sekä roomalaismarttyyri Filomenasta tehdyt oratoriot.

Ropartzin Le Miracle de Saint Nicolas (Pyhän Nikolauksen ihme, 1905), “Legenda kahdessa osassa ja 16 kuvassa” sekakuorolle, solisteille, lapsiäänille, pianolle, uruille ja orkesterille René d’Avrilin runoelmaan, kertoo nimihenkilön – suomeksi Joulupukin – tekemästä ihmeestä, kun hän herätti Lothringenissä henkiin kolme murhattua poikaa. Musiikki on yhdistelmä yksinkertaista arkaaisuutta, modaalisuutta ja ranskalaista suloista melodisuutta sekä jouluista pastoraalisuutta.

Franck oratoriosäveltäjänä

Neljänteen ryhmään kuuluva Jeesuksen ylösnousemus on vain harvojen oratorioiden aiheena, mutta sitäkin enemmän keskityttiin Jeesuksen opetustyön ja maanpällisen vaelluksen kuvaamiseen. Kaksi säveltäjää nousee sikäli yli muiden: César Franck ja Charles Gounod, jotka molemmat sävelsivät oratorion La Rédemption.

Franckin Lunastus-oratorio (1872) perustuu oopperalibretisti Édouard Blaun tekstiin ja sen alaotsakkeena on “Poème-symphonie”. Se on kirkollinen vastine Davidin Le desért -teokselle. Oratorion sisältönä on ihmisen epätoivo ja taivaallinen armo.

Franckin Autuudet

Les Béatitudes (Autuudet, 1879/81) Mme Colombin tekstiin on Franckin tunnetuin oratorio Ranskan ulkopuolella. Kahdeksanosainen teos käy läpi Vuorisaarnan yhtä monta autuusaihetta. Kyseessä on pääosin epädramaattinen, vaikkakin musiikillisesti hieno syventyminen Jeesuksen keskeisiin opetuksiin. Teoksen ongelmana on teksti, joka on myös syynä oratorion vähäisiin esityksiin. Prologin jälkeen teksti alkaa kahdeksan kertaa maallisen kurjuuden luonnehdinnalla, jonka jälkeen seuraa taivaallisen lunastuksen kuvaus, kunnes Kristus lausuu yhden autuuden, jonka taivas vielä useimmiten toistaa.

Franckin oppilas Alexis de Castillon oli vaikuttunut Franckin “serafin sielusta” sekä varhaisrenessanssin taidemaalari Fra Angelicoa muistuttavasta asenteesta, jolla tämä “maalasi sielunsa” näkyville. Myös Debussy ihaili Franckin puhdasotsaista uskonnolisuutta samalla kun hän leukaili oratorion tekstin kustannuksella:

C. Franckin Les Béatitudes ei kaipaa koristusta, se on aina [puhdasta] musiikkia ja sitä paitsi aina yhtä kaunista musiikkia. Franck ei ollut pahansuopa ihminen ja hänen päivästään teki onnellisen yhden kauniin soinnun löytyminen. Kun tutkiskelee Béatitudes-runoelmaa lähemmin, sieltä paljastuu sellaisia kielikuvia ja latteuksia, että päättäväisinkin joutuu perääntymään. Vain terveellä ja tyynellä tavalla nerokas C. Franck pystyy kahlaamaan sen läpi hymyillen kuin apostoli, joka saarnaa: “Antaa kaiken tapahtua … Jumala kyllä tunnistaa omansa.” Siitä huolimatta tuntuu oudolta kuulla César Franckille ominainen erityslaatuinen melodia liitettynä säkeisiin, jotka saattaisivat häpeään surkeimmankin ruokopillisävelmän. (Debussy 1971/1987 [1903], s. 148-149.)

Teos on laaja ja siitä havaitsee musiikin suhteen Mendelssohnin, Meyerbeerin, Schumannin, Berliozin ja Gounod’n vaikutuksen. Kuorojen ja kaksoiskuoron lisäksi oratoriossa on hienoja sooloja, joista kiitollisimpia on tenorin Neljännessä autuudessa laulama pateettinen Puisque partout où nous entraîne un sort fatal (Koska kaikkialla onneton kohtalo pitää meitä otteessaan).

Franck: Les Béatitudes, nro 4

Seitsemännessä autuudessa ilmestyy Saatana, mitä seuraa oopperamainen kohtaus Tyrannien, Pakanapappien, Kansanjoukon ja Kristuksen äänen kera; autuus huipentuu päättävään Rauhantekijöiden kvintettoon. Oratorion viimeisessä autuudessa ilmaantuu lunastavana hahmona Mater Dolorosa ennen kuin Hoosianna-huudot päättävät teoksen taivastunnelmiin.

Charles Gounod oratoriosäveltäjänä

Lunastus

Charles Gounod

Myös Charles Gounod’lla on oma sävellysversionsa tekstistä La Rédemption (Lunastus, 1880). Teoksen ensiesitys Birminghamissa (1882) koettiin uljaaksi jatkoksi englantilaiselle oratoriotraditiolle. Oratorion musiikki on melodisesti yksinkertaista, mikä heijastelee teoksen uskonnollisesti vakuuttunutta henkeä. Gounod käyttää teoksessaan romanttis-arkaisoivaa sävelkieltä.

Oratorio on alaotsakkeeltaan Trilogie sacrée (Kirkkotrilogia), mutta vaikka sen nimi on sama kuin Franckilla ja Alaryllä, aihe on omansa. Gounod on laatinut tekstin Raamatun ja katolisen liturgian pohjalta kolmiosaiseksi:

  1. Vapahtajan kärsimyshistoria ja kuolema
  2. Hänen kunniakas, ylösnousemuksen jälkeinen elämänsä maan päällä ja taivaaseenastuminen
  3. kristinuskon leviäminen kaikkeen maailmaan apostolilähetyksen kautta

Prologin muodostavat luomiskertomus, syntiinlankeemus ja lupaus (lunastuksesta).

Kuolema ja elämä

Gounod’n suurtyö on oratorioiden kahdeksanteen ryhmään kuuluva Mors et vita (Kuolema ja elämä, 1885), säveltäjän toinen Trilogie sacrée, joka on samalla jatketta aiemmalle trilogialle. Oratorio on kannanotto roomalais-katolisen kirkon puolesta, sillä sen teksti on latinaa ja teos on omistettu paavi Leo XIII:lle. Teoksen nimi sisältää teologisen ajatuksen kuoleman jälkeisestä elämästä.

Oratorio jakautuu kolmeen osaan:

  1. Kuolema
    1. Prologi
    2. Requiem
  2. Tuomio
    1. Kuolleiden uni
    2. Kuolleiden ylösnousemus
    3. Tuomari
    4. Valittujen tuomitseminen
    5. Kirottujen tuomitseminen
  3. Elämä
    1. Pyhän Johanneksen näky
    2. Taivaallinen Jerusalem
    3. Suuri ääni taivaassa
    4. Itkua, surua ja kuolemaa ei enää ole
    5. Katso, kaikki on luotu uudeksi

Oratorio pitää sisällään myös koko Requiemin, jonka musiikillisesti vaikuttavassa, harmonisesti rohkeassa Dies irae -osassa esitellään eräs teoksen keskeinen aihe: asteettainen tritonus-lasku tai -nousu (usein bassossa), joka ilmaisee säveltäjän kirjoittaman esipuheen mukaan “kauhua” ja “rangaistuksen pelkoa”. Toki myös Dies irae -aihe esiintyy, selvimmin toisen osan orkesterijohdannossa. Siitä on johdettu “surun ja kyynelten aihe” (c-d-es-h) sekä duurimuunnoksena “lohdutuksen ja ilon aihe” (c-d-e-h). Kolmas aihe ilmentää “autuaiden onnea” (a-h-cis-d-fis-e) ja neljäs aihe (a-gis-gis-gis-c) on “enkelien trumpettikutsuaihe”, joka ilmoittaa “heräämisen kuolleista”.

Gounod’n esipuhe musiikillisine aiheineen tuo luonnollisesti mieleen Wagnerin tekniikan, minkä lisäksi musiikissa on muutoinkin kaikuja uussaksalaisesta musiikista, Wagnerin lisäksi Berliozin ja Lisztin retorisesta orkesterinkäytöstä ja rohkeasti dissonoivasta harmoniasta. Oratorion keskiosa painottuu soinnillisesti paljossa vaskisoittimien käyttöön, joskin jo siellä puhkeaa kukkaan Gounod’lle ominainen mehevä melodisuus. Päätösosassa harput kuuluttavat uutta maailmaa ensi kertaa mukaan tulollaan ja soinnillaan.

Oopperamaisesti säestetty fugaalisuus kruunaa teoksen, joka on 1800-luvun uskonnollisen kirkkomusiikin paraatiesimerkkejä. Sikäli Gounod on Lisztin ranskalainen vastinhahmo: molemmat olivat kristittyjä ja sävelsivät kaksi suurta, aikakauden parhaisiin kuuluvaa tunnustuksellista oratoriota, jotka edustavat musiikillisesti ajan uusinta keksintää.

Lähteet ja kirjallisuus

Clarson-Leach, Robert 1987 [1983]. Berlioz [= The Illustrated Lives of Great Composers]. Austria: Omnibus Press.

Debussy, Claude 1971/1987 [1903]. Monsieur Croche et autres écrits. Gallimard, suom. Pöllänen, Minna-Riitta 2001. Monsieur Croche – Antidiletantti, Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.

Massenkeil, Günther 1998-99. Oratorium und Passion 1-2 (= Handbuch der musikalischen Gattungen, Band 10, 1-2, toim. Siegfried Mauser). Laaber: Laaber-Verlag.

Tovey, Donald Francis 1981 [1935-9]: Essays in Musical Analysis. Concertos and Choral Works. London etc.: Oxford University Press.

Takaisin ylös