Siirry sisältöön

Messu Ranskassa ja Italiassa
2.10.2006 (Päivitetty 5.5.2020) / Murtomäki, Veijo

Ranskalainen messusävelittäminen ei ollut kovin aktiivista eikä katkeamatonta 1800-luvulla. Vuosisadan alkupuolen, jolloin kirkkomusiikki toipui vallankumouksen tuottamasta lamasta, innostuksen (Cherubini) ja suurten kirkkoteosten valtiollisen merkityksen korostumisen jälkeen vasta vuosisadan puolivälissä alkoi uusi aalto Gounod’sta eteenpäin.

Messumusiikille Ranskassa on tyypillistä se, että niitä sävelsivät kirkkoviroissa olleet urkurit ja kanttorit tiettyjä tilanteita varten eli ne olivat käyttömusiikkia, eivät juurikaan taidemessuja. Messujen osamäärä ja -järjestys oli vapaampi kuin saksan- tai italiankielisillä alueilla: ordinarium-osien (Kyrie, Gloria, Credo, Sanctus, Benedictus, Agnus Dei) ohella sykliin saattoi kuulua osia proprium-messusta sekä motettimaisia numeroita, joista tavallisimpia olivat O salutaris ja Salvum fac regem. Kuoro-osuus oli usein kolmiääninen ja neliäänisenäkin siitä puuttuivat usein altot. Orkesterinkäsittely oli kuvallista ja värikästä, minkä lisäksi soittimisto käsitti usein harpun ja urut. Kirkkomusiikki oli luonteeltaan suloista ja teatterillista, mikä herätti toisinaan kritiikkiä.

Luigi Cherubini

Luigi Cherubini

Luigi Cherubini (1760-1842) oli Beethovenin ohella myöhäisklassisen ajan tärkein messusäveltäjä, joka yhdisti kontrapunktitaiteen ja dramatiikan. Cherubinin vaikutus ooppera- ja kirkkomusiikkisäveltäjänä oli ratkaiseva Meyerbeerille, Berliozille ja vielä Wagnerille.

Kuninkaallinen messusäveltäjä

Cherubini sävelsi kaikkiaan 11 messua, joukossa d-molli-messu (1811), joka on pisimpiä alallaan ja joka ylittää jopa Beethovenin Missa solemniksen mitan. Cherubini sävelsi johtamalleen Kuninkaalliselle kapellille myös muutamia kestoltaan ja muodoltaan vaatimattomia messuja.

Musiikilliselta ja yhteisölliseltä mielenkiinnoltaan keskeisiä ovat kaksi kruunajaismessua: messu G eli Juhlamessu Louis XVIII:n kruunajaisiin (1819) sekä Messe solennelle A (1825) Kaarle X:n kruunajaisiin. Jälkimmäinen liittyi suuren tyylin näytöstilaisuuteen Reimsissä, jossa Ranskan monarkia halusi osoittaa uuden aikakauden alkamista vallankumousajan päättymisen jälkeen. Niinpä messu, vaikka onkin ranskalaisittain tyypillisesti sävelletty vain kolmiääniselle kuorolle, on erityisesti orkesteriosuudeltaan tuhlailevan juhlava. Messu sisältää kaksi proprium-osaa: offertorion “Propter veritatem” (Totuuden tähden) ja motetin O salutaris hostia (Oi pelastava uhri). Messuun liittyy vielä Marche religieuse, joka soitettiin monarkin nauttiessa ehtoollista ja joka sai Berliozin luonnehtimaan sitä

katolisen haltioitumisen ja mietiskelyn mitä puhtaimmaksi ilmaukseksi.

Mestarilliset requiemit

Cherubinilla on kaksi requiemiä, jotka ovat kirkkomusiikin huippusaavutuksia. C-molli-requiem (1816) on säveltäjän tunnetuin kirkkomusiikkiteos, jota esitettiin toistuvasti Ranskassa valtiollisten merkkimiesten hautajaisissa ja myös Saksassa. Teosta arvostivat suuresti Beethoven, Berlioz ja Schumann, joka ei löytänyt “teokselle vertaistaan maailmassa” (Schumann 1854, 129). Requiem on sävelletty Louis XVI:n mestauksen vuosipäiväksi. Sen Dies irae on kokeneen oopperasäveltäjän tehokas numero.

D-molli-requiem (1836) on kirjoitettu mieskuorolle ja orkesterille, sillä 1834 Pariisin arkkipiispa kielsi c-molli-requiemin käytön sen kuoron sisältämien naisääniosuuksien vuoksi. Uudesta requiemistä tuli sen tähden soinniltaan erikoinen, romanttisen tumma, lämmin ja yhtenäinen teos, joka on löydetty uudestaan. Dies irae ja Sanctus ovat vaikuttavat sointimassoissaan, ja niitä tasapinottavat hillityt, pelkälle kuorolle kirjoitetut Graduale– ja Pie Jesu -osat.

Hector Berlioz

Hector Berlioz

Hector Berliozin (1803-69) kirkkomusiikkiteoksissa suurisuuntainen romanttinen musiikillinen energia ja kirkollisuus törmäävät komeasti yhteen: kirkkosävellykset ylittävät liturgian raamit ja ovat pikemminkin seremoniallis-valtiollisia spektaakkeleita.

Säveltäjän ensimmäinen yritys kirkkomusiikissa oli 20-vuotiaana Cherubinin ja Le Sueurin mallien mukaan sävelletty suurisuuntainen ja jo orkesteritehoiltaan enteellinen Messe solennelle (1824), joka saavutti heti suuren menestyksen. Säveltäjä sittemmin hylkäsi teoksensa ja yritti tuhota sen; tosin hän käytti teoksen materiaalia moniin myöhempiin teoksiinsa. Koko messun partituurin eräs kopio säilyi ja löytyi 1992, joten teos on jälleen ulottuvillamme. 13-osainen sävellys vaatii sopraano-, tenori- ja bassosoolot sekä täyden kuoron ja orkesterin.

Romantiikan jättiläis-requiem

Requiem. Grande messe des morts (Requiem. Suuri kuolinmessu, 1837) on vuoden 1830 vallankumouksen uhreille sävelletty muistomessu ja kenties musiikinhistorian kolossaalisin kirkkomusiikkiteos. Se edustaa romantiikan tilamusiikkia parhaimmillaan ja muhkeimmillaan. Heinrich Heinen kommentti osuu sikäli kohteeseensa:

Berlioz on kuin lintu vedenpaisumusta edeltäneeltä ajalta, jättiläismäinen kotkan kokoinen satakieli.

Requiem perustuu dramaattisten ja intiimien osien vuorotteluun. Sille on ominaista persoonallisen ilmaisun ja keskiaikaisen objektiivisuuden yhtyminen.

Kuolinmessun ensiesityksessä oli 190 orkesterisoittajaa (110 jousta) ja 210 kuorolaista – Berlioz vaati tosin 500 esittäjää. Teoksessa on nerokasta ja originellia orkesterinkäyttöä: mm. Dies irae -osassa on neljä vaskikuoroa sijoitettu kirkon eri nurkkiin. Lisäksi tarvitaan kahdeksan patarumpuparia, kymmenen lautasta ja neljä tam-tamia. Quid sum miser -osassa on kuoron lisäksi kaksi englannintorvea ja kahdeksan fagottia. Hostias-osassa on mielenkiintoisia sointeja kolmen huilun ja kahdeksan pasuunan pedaaliäänten voimin; Sanctus-osassa kuullaan tärkeä tenorisoolo.

Hector Berlioz: Requiem. Dies irae -osan Tuba mirum -vaiheen alku orkesteripartituurina.

Hector Berlioz: Requiem. Dies irae -osan Tuba mirum -vaiheen alku pianopartituurina.

Te Deum (1848-49/52/55) on sävelletty solisteille, kahdelle kuorolle, lapsikuorolle, orkesterille ja uruille. Se on arkaais-polyfoninen, Rooman Pietarinkirkon inspiroima teos ja mahdollisesti tarkoitettu Napoleonin muistolle. Mahtavassa teoksessa urkujen ja orkesterin tuli olla ”kuin paavi ja keisari”. Berlioz piti sitä “Requiemin veljenä”. Ihmeellistä teoksessa on se, ettei se ollut tilausteos ja että sen kirjoitti säveltäjä, joka ei ollut varsinaisesti uskovainen vaan agnostikko. Teos lienee osin syntynyt persoonallisesta tarpeesta, mutta kenties Berlioz arveli sen pääsevän Louis-Napoleonin kruunajaismusiikiksi. Se soi kuitenkin vasta 1855 maailmannäyttelyn avajaisissa, jolloin esityksessä oli mukana yli 160 soittajaa, sata laulajaa kummassakin kuorossa ja lapsikuorossa Berliozin mukaan “600 laulajaa”, mikä lienee säveltäjän tarkoituksellista liioittelua. Ofikleidin – 1821 patentoitu serpentiistä venttiilein kehitelty vaskisoitin – lisäksi teoksessa on harvinaisuutena päätösmarssissa pieni B-saksofoni. Myös urkuosuus tuo teokseen kirkollista loistoa.

Charles Gounod

Charles Gounod

Charles Gounod (1818-93) aloitti Ranskassa liki 20 vuoden tauon jälkeen messusäveltämisen. Hän sävelsi kirkkomusiikkia ensin uransa alkuvaiheissa 1840-50-luvuilla ja uudestaan loppuvaiheessa 1870-luvulta eteenpäin. Gounod oli kirkkomusiikissakin klassistinen, pienimuotoisuuteen turvautuva säveltäjä, jonka musiikki on pehmeää ja melodiikka sentimentaalista. Hän suosi kirkkoteoksissa hiljaista dynamiikkaa mysteerin tunteen saavuttamiseksi. Peräti 21 messullaan Gounod on lajin pääedustaja Ranskassa.

Gounod kuuli Rooman-palkintomatkallaan (1839-42) Palestrinaa ja tutustui Bachin musiikkiin, joten hän yhdisti vanhaa tyyliä oopperamaisiin elementteihin. Jo Rooman-aikana syntyi messu suurelle orkesterille, altto- ja tenorisolisteille sekä kolmiääniselle mieskuorolle (1841). Sitä seurasivat Requiem suurelle orkesterille (1842) ja messu kuorolle a cappella (1843) Wieniin.

Gounod’n pääteoksiin kuuluu Messe Solennelle en l’honneur se Sainte-Cécile (Juhlamessu Pyhän Cecilian kunniaksi, 1855) [G] kolmelle solistille, kuorolle, orkesterille ja uruille. Messu on saavuttanut arvostetun asemansa hienon melodiikkansa ja värikkyytensä ansiosta: Glorian alussa kuullaan jousitremoloiden ja harpun säestämää kuoron hyräilyä bocca chiusa (suu kiinni) sekä sopraanosolistia; Credon lopussa esiintyy harppuja, joita pitäisi partituurin mukaan olla peräti kuusi kappaletta; Benedictuksessa käytetään yhdeksään ääneen jaettua jousistoa; Offertoriumissa vain puupuhaltimet ja jousisto soittavat. Hallitsijalle osoitettu päätösosa Domine salvum (Herra pelasta) on komea Radetzky-marssia muistuttavassa karakterissaan.

Requiemejä ja cecilianistisia messuja

Kuolinmessuja Gounod sävelsi neljä: varhaisen requiemin (1842) lisäksi syntyivät Messe brève pour les morts F (Lyhyt kuolinmessu, 1873), urkusäesteinen Messe funèbre (1883) sekä postuumisti julkaistu, Henri Busserin muokkaama säveltäjänsä viimeinen teos Requiem (1891-93) sekakuorolle ja uruille tai pianolle. Gounod kuoli requiemin piano/urkureduktion äärelle. Teos on kuusiosainen ja se on sävelletty solisteille, neliääniselle sekakuorolle, orkesterille ja uruille. Aiemmista kirkkoteoksista poiketen teatterisävyt ovat hävinneet, ja requiem on täynnä uskonnollista henkeä, inhimillisen paatoksen ja taivaallisen rakkauden vuorottelua.

Gregoriaanisiin koraaleihin perustuvia, cecilianistis-henkisiä messuja ovat neliääniselle sekakuorolle ja uruille sävelletyt Messe de St Jean ja Messe dite de Clovis (molemmat post. 1895). Näissä samoin kuin monissa muissakin urkumessuissa on vain kuoro ja urut, joskus solisteja: mm. Messe à la mémoire de Jean d’Arc (1887) sekä Messe no. 6 aux cathédrals (1893).

Saint-Saëns, Thomas, Franck ja Rossini

Gounod’n vanavedessä monet muutkin ranskalaissäveltäjät kirjoittivat messuja. Ensimmäinen heistä oli Camille Saint-Saëns (1835-1921), jonka suuri messu op. 4 (1856) solisteille, kuorolle, orkesterille ja kaksille uruille oli Lisztin ihailema ”valtava goottilainen katedraali, jossa Bach saattaisi johtaa orkesteriaan”. Sen tekstuuri perustuu imitaatioon; orkestereilla ja uruilla on itsenäinen, välillä suorastaan dominoiva rooli. Myöhemmin Saint-Saëns sävelsi viellä Messe de Requiemin op. 54 (1878), joka sijaitsee Berliozin ja Faurén välissä ja jossa intiimit sävyt ovat etualalla.

Messusäveltäjien joukkoon liittyi seuraavaksi Ambroise Thomas (1811-96) omalla Messe solennellellaan (1857) Cecilia-juhlaan. Requiem on varhaistyö ja syntynyt ennen vuotta 1833. César Franckin (1822-90) messu A op. 12 (1860) nojautuu wieniläisklassikoihin ja Cherubiniin, ja kuoro on jälleen ranskalaisittain vain kolmiääninen.

Gioachino Rossinin Pariisissa säveltämä Petite Messe solennelle (Pieni juhlamessu, 1863-64/67) neljälle solistille, kuorolle, kahdelle pianolle ja harmonille kuuluu samaan ranskalaistraditioon, minkä puolesta puhuu myös O salutaris -numeron mukanaolo. Rossini sovitti myöhemmin 14-osaisen, Vanhuudensynteihin (Péchés de ma Viellesse) kuuluvan teoksensa täydelle orkesterille. Messun huipentumia ovat erinäiset oivallisesti kirjoitetut soolonumerot: Domine Deus tenorille, Quoniam tu solus bassolle, Crucifixus ja O salutaris sopraanolle.

Requiemin sävelsivät Ranskassa lisäksi Louis Théodore Gouvy (n. 1880), joka asui tosin pääosin Saksassa, sekä Théodore Dubois.

Fauré ja Duruflé

Gabriel Fauré

Gabriel Faurén (1845-1924) Messe de Requiem op. 48 (1877/88/94) sopraanolle ja baritonille, sekakuorolle ja orkesterille on suosituin ranskalaisista messusävellyksistä: kaunista, sensitiivistä, ekonomisesti kirjoitettua musiikkia, jonka lempeä tunnelmallisuus maalaa kuoleman jälkeistä autuutta. Teoksella on monimutkainen historia, sillä se syntyi useassa osassa (pääosin 1888). Se on alun perin kirjoitettu orkesterille ilman viuluja ja puupuhaltimia, vaikkakin 1901 ilmestynyt orkesterilaitos on täydelle orkesterille. Musiikin modaalisuus tekee siitä ajatonta, ja harppuosuus (Sanctus) on taivaisen lumoava. Pie Jesu sopraanolle on kirkkomusiikkikirjallisuuden täydellisimpiä melodioita, päätösosa In paradisum nimensä veroisen auvoinen.

Fauré: Requiem, Sanctus-osan alku

Messe des Pêcheurs de Villerville (Villervillen kalastajien messu, 1881-82) Normandian kirkon naiskuorolle, kamariorkesterille ja harmonille syntyi yhteistyössä André Messagerin (1853-1929) kanssa. Fauré revisoi teoksen (1906-07) ja korvasi Messagerin osat omilla osilla, joten lopputulos nimellä Messe basse sisältää osat Kyrie, Gloria. Benedictus, Sanctus ja Agnus Dei.

Maurice Duruflé (1902-86) oli myöhäinen säveltäjä, joka kykeni jatkamaan yhä 1800-luvun ranskalaistraditiota Requiemissään op. 9 (1947) solisteille, kuorolle, uruille ja orkesterille. Erittäin suositun, yhdeksänosaisen teoksen voi esittää säveltäjän sovituksena pelkästään urkujen säestyksellä. Musiikki on ranskalaisen hienostunutta, säästeliästä ilmaisussaan ja modaalisessa harmoniassaan. Faurén Requiemiin Duruflén yhdistää musiikkikielen ja -tyylin lisäksi Pie Jesu – ja In paradisum -numeroiden sisällyttäminen teokseen sekä Dies iraen jättäminen pois kokonaisuudesta. Duruflén Messe “cum jubilo” op. 11 (1966) edustaa “uusgregoriaanista” sävellystyyliä.

Italialaisia messusäveltäjiä

Italialaiselle kirkkomusiikille oli tyypillistä lyhyt messutyyppi, jossa sävellettiin vain Kyrie- ja Gloria-osat, jolloin tuloksena oli ns. “Gloria-messu” (Messa di Gloria). Messu oli pääosin numeromessu, jossa soolo- ja yhtyenumerot vaihtelivat kuoro-osuuksien kanssa, joskin myös pyrkimyksiä kokonaisuutta yhtenäistävään sävelittämiseen on havaittavissa.

Orkesterin osuus ei italialaisessa messukirjallisuudessa ole kuin poikkeuksellisesti keskeinen: soittimilla on lähinnä säestävä tehtävä. Poikkeuksen muodostaa requiem-laji, jossa tähdättiin uljaisiin teatteritehoihin. Oopperamaisesti käsitellyt soololauluäänet ovat olennaisessa roolissa.

Gioacchino Rossini

Gioachino Rossini

Gioacchino Rossinin (1792-1868) teatterityyliä, jossa kirkkomusiikki sisältää kuorojen ohella suuria sooloaarioita, pidetään helposti epäaitona piirteenä, mutta se on kuitenkin niin vaikuttavaa ja taiten tehtyä, että Rossiniin kirkkosäveltäjänä kannattaa suhtautua vakavasti. Vaikka hänet olikin “luotu buffa-säveltäjäksi”, kuten Rossini tunnustaa Petite Messe solennellen liitesanoissa, moinen suuntautuminen ei aiemminkaan musiikinhistoriassa ollut estänyt merkittävän kirkkomusiikin syntymistä – pikemminkin päinvastoin.

Messa di Gloria (1820) on Rossinin varhainen kirkkoteos viidelle solistille, kuorolle ja orkesterille italialaiseen tyyliin. Stabat Mater (1832/41) on 1800-luvun upeimpia kirkkomusiikkiteoksia, sillä siinä Rossini yhdistää inspiroituneita oopperamaisia aarioita ja duettoja kvartettoihin sekä polyfonisesti käsiteltyihin kuoroihin. Etenkin aaria Cujus animam (Jonka valittava sielu) on ollut kautta aikojen tenoreiden suosikkinumeroita.

Giuseppe Verdi

Giuseppe Verdi

Giuseppe Verdi (1813-1901) on harvoilla kirkkoteoksillaankin alueen eräs romanttinen merkkisäveltäjä. Hänenkin “nuoruudensynteihinsä” kuuluu italialaissäveltäjille pakollinen Messa di Gloria (1834).

Muistoteos Messa per Rossini (1869) on Verdin ja muiden italialaissäveltäjien yhteishanke, johon Verdi osallistui numerolla Libera me. Rossini-hanke kuitenkin tyrehtyi, joten Verdi sisällytti osan italialaiskirjalija Manzonin muistolle omistettuun suurteokseen Messa da Requiem [per l’anniversario della morte di Manzoni 22 maggio] (1874). Se on syvästi vaikuttava, elävästi dramaattinen ja läpikäyvästi katolinen teos, joka ylittää liturgian ja viihtyy hyvin konserttisalissa. Teos sisältää niin iskeviä kuoro-osuuksia (Berlioz-vaikutteinen Dies irae) kuin oopperamaisia soolo-osuuksia. Niistä tenoriaaria Ingemisco on hyvä esimerkki, mutta myös päättävä Libera me, jossa sopraano laulaa kuin oopperan traaginen sankaritar. Koska Don Carloksesta oopperan Pariisin-harjoituksissa hylätty Carloksen ja Filipin duetto päätyi Requiemin Lacrimosa-osaksi, ei ihme, jos Verdin mestariteos on aiheuttanut syytöksiä “oopperasta kirkkoasussa” (Bülow). Toki oopperasta Requiemin erottaa kehityksen kokevien henkilöhahmojen puute sekä resitatiivien poissaolo.

Verdi: Requiem, Dies irae

Verdi sävelsi lisäksi uransa myöhäisvaiheessa kirkkokäyttöön erillisiä kappaleita (1889-98), joista hän koosti sarjan Quattro pezzi sacri (Neljä kirkkokappaletta, 1898). Sitä ei ole ensisijaisesti tarkoitettu esitettäväksi kokonaisuutena, ja suosituin kappaleista onkin orkesteriloistoa ja a cappella –kuorodeklamaatiota yhdistävä Te Deum (1896). Muut numerot ovat Te Deumin tapaan kuorolle ja orkesterille sävelletty Stabat mater, Ave Maria pelkälle sekakuorolle ja Laudi alla Vergine Maria (Ylistyksiä Neitsyt Marialle; teksti Danten Paradison viimeisestä laulusta) naiskuorolle.

Muut oopperan nerot kirkkosäveltäjinä

Gaetano Donizetti

Gaetano Donizetti (1797-1848) aloitti uransa kirkkomuusikkona ja sävelsi Messa di requiemin (1835) Bellinin muistolle. Sen ensiesitys oli kuitenkin vasta 1870, ja teos painettiin 1975. Teoksessaan Donizetti yhdistää italialaisen kirkkomusiikin tradition dramaattiseen, jopa sinfoniseen muotoiluun, missä hän ennakoi Verdiä. Teos on laajamuotoinen, ja soolo- ja kuoro-osuuksien vuorottelu tuo mieleen ajan oopperan: hienot cantilenat yhdistyvät vaikuttaviin, joko homofonisesti tai polyfonisesti käsiteltyihin kuoroihin, joista Dies irae kontrasteineen on hieno näyttö. Ingemisco (Huokailen) on sävelletty tenorisooloksi kuten myöhemmin Verdilläkin.

Giacomo Puccini

Giacomo Puccinista (1858-1924) piti tulla kirkkomuusikko ja sukuperinteitä vastaten maestro di cappella. Ei tarvitsekaan ihmetellä, että säveltäjän nuoruuden ajalta (1870-80-luvut) on säilynyt joukko kuoroteoksia ja soolomotetteja urkujen säestyksellä. Teokset ovat kauniita, jo myöhempää melodista mestariutta ennakoivia helmiä. Messa di Gloria As, Messa a quattro voci con orchestra (Messu neljälle lauluäänelle orkesterin kera, 1880) oli tutkintotyö, jossa messunosia yhdistää motiivinen työ ja numerot johtavat tiiviisti toisiin – eli Puccinilla oli pyrkimys kokonaisuuden muotoilemiseen. Messu sisältää yllättäen kaikki perinteiset ordinarium-messun osat, sillä Puccini liitti siihen aiemmin syntyneen erillisen Credon (1878) ja jätti loput osat lyhyiksi. Gloria on italialaiseen tapaan laajin osa. Messunsa musiikkia Puccini käytti uudelleen oopperoissaan Edgar ja Manon Lescaut. Puccinilta on olemassa lisäksi fragmentiksi jäänyt Requiem kolmelle lauluäänelle ja uruille (ennen 1905).

Pietro Mascagni

Pietro Mascagnin (1865-1945) niin ikään nuorena säveltämä Messa di Gloria (1888) on tenorille, bassolle, kuorolle ja orkesterille kirjoitettu numeromessu, jonka sooloaarioiden lyyristä ja metistä, melodisesti suunnattoman kaunista ilmaisuvoimaa yleisö arvosti suuresti. Musiikin viehätystä lisää ilmiselvä läheisyys oopperaan Cavalleria rusticana (1890). Puccinin esikuvan tapaan kyse on kaikki ordinarium-osat sisältävästä messusta. Messu ei sisällä kuorofuugia, mutta sitäkin enemmän aarioiden ja kuorojen vaihtelua: laaja Gloria jakautuu kuoron pienten väliintulojen ohella yli puoleen tusinaan pieneen aariaan. Laulusooloja edeltää usein soolosoitinjohdanto, ja Benedictusta edeltää hekumallinen sooloviulukappale, ehtoollismusiikiksi tarkoitettu Elevazione.

Lähteet ja kirjallisuus

Debussy, Claude 1971/1987 [1903]. Monsieur Croche et autres écrits. Gallimard, suom. Pöllänen, Minna-Riitta 2001. Monsieur Croche – Antidiletantti, Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.

Leuchtmann, Horst & Mauser, Siegfried (toim.) 1998. Messe und Motette (= Handbuch der musikalischen Gattungen, Band 9, toim. Siegfried Mauser). Laaber: Laaber-Verlag.

Massenkeil, Günther 1998-99. Oratorium und Passion 1-2 (= Handbuch der musikalischen Gattungen, Band 10, 1-2, toim. Siegfried Mauser). Laaber: Laaber-Verlag.

Liszt, Franz 1834. “Über zukünftige Kirchenmusik. Ein Fragment”. Gesammelte Schriften, Band, s. 55-57.

Luigi Cherubini. Leben und Werk in Zeugnissen seiner Zeitgenossen, saks. Josef Rheinberger, toim. Hans-Josef Irmen 1972. Regensburg: Gustav Bosse Verlag. [orig. Edward Bellasis 1874. Cherubini. Memorials of His Life.]

Merrick, Paul 1987. Revolution and religion in the music of Liszt. Cambridge: Cambridge University Press.

Schumann, Robert 1854. Gesammelte Schriften über Musik und Musiker, Band III. Leipzig : Breitkopf und Härtel.

Tovey, Donald Francis 1981 [1935-9]: Essays in Musical Analysis. Concertos and Choral Works. London etc.: Oxford University Press.

Vignal, Marc 2018. Luigi Cherubini. bleu nuit éditeur, collection horizons.

Takaisin ylös