Siirry sisältöön

Klassisromanttinen musiikki Skandinaviassa ja Suomessa
28.7.2014 (Päivitetty 2.12.2019) / Murtomäki, Veijo

Useimmilla Skandinavian mailla oli kiinteät kulttuuriyhteydet läpi vuosisatojen keski-Eurooppaan, Ranskaan ja Saksaan, jonne kansalliset kyvyt – ensin tieteen sitten taiteen alueella – lähetettiin opiskelemaan.

TANSKA

Tanska on osa manner-Eurooppaa, joten kontaktit Saksaan (aiemmin myös Britanniaan) ovat olleet läheiset; luonnollista säveltäjänvaihtoa tapahtui saksalaisen alueen kanssa: Diderik Buxtehude on syntyjään tanskalainen, mutta tunnetaan pohjoissaksalaisen urku- ja kantaattityylin keskeisenä edustajana. Vaihtoa tapahtui toisinkin päin: Johann A. P. Schulz (1747-1800) oli saksalainen laulu- ja laulunäytelmäsäveltäjä, joka siirtyi 1787 Kööpenhaminaan kapellimestariksi.

Friedrich Kuhlau (1786-1832) oli saksalaissyntyinen säveltäjä, joka v:sta 1810 asui Tanskassa ja sävelsi mm. musiikin näytelmään Elverhøj (Keijuinkumpu, 1828) sekä pianosonatiineja ja -sonaatteja ja huilumusiikkia.

Christoph E. F. Weyse (1774-1842) oli jo aito tanskalaissäveltäjä, 40 vuotta Kööpenhaminan musiikkielämän keskeinen hahmo. Hän sävelsi sinfonioita ja laulunäytelmiä, joissa romanttinen tuntemistapa on jo nupulla; hän oli merkittävä opettaja, jonka oppilaita olivat ensimmäiset tanskalaiset romantikot.

J. P. E. Hartmann (1805-1900) oli kuuluisan tanskalaisen muusikkosuvun edustaja, jonka ansiona on pohjoismaisen romanttisen musiikkityylin luominen. Pääteos on ooppera Liden Kirsten (1846; H.C. Andersen); lisäksi hän sävelsi baletteja ja kaksi sinfoniaa.

Niels W. Gade (1817-1890)

Gade oli merkittävin tanskalainen musiikin romantikko, saksalaisen täysromantiikan pääedustaja Pohjolassa. Hänen musiikkikielensä sai vaikutteita Mendelssohnilta ja Schumannilta, joka ylisti häntä lehdessään, ja Gade toimi Gewandhaus-orkesterin johtajana ja Mendelssohnin kuoleman jälkeen pääkapellimestarina. Maine perustuu lähinnä konserttialkusoitolle Efterklange af Ossian (Ossianin kaikuja, 1840), kuoroballadille Elverskud (Keijukaiskuninkaan tytär, 1853) sekä Schumann-henkisille pianosarjoille, mm. Akvareller op. 19 (1850) ja Arabeske op. 27 (1854). Gade sävelsi myös 8 sinfoniaa ja kaikkiaan 7 konserttialkusoittoa.

NORJA

Norja Suomen lailla heräsi myöhempään kuin Tanska ja Ruotsi kulttuuritietoiseksi kansakunnaksi. Maassa oli rikas kansanmusiikkikulttuuri vanhastaan tansseineen (halling, springar jne.) sekä soittimineen (huuliharppu, viulu, hardangerinviulu), mutta varsinainen taidekulttuuri alkaa vasta 1800-luvulla. Norjan musiikin “kulta-aikaa” on 1860-90 Bullin, Svendsenin ja Griegin ansiosta.

Ole Bull (1810-80) oli ulkomaillakin kuuluisa viulistisäveltäjä.

Johann Svendsen (1840-1911) oleskeli paljon Euroopassa (Leipzig, Pariisi, jossa Robert Kajanuksen opettaja), toimi Oslossa kapellimestarina ja opettajana ja loppuikänsä (1883-1908) Kööpenhaminan Kuninkaallisen teatterin kapellimestarina. Hän oli hyvä viulisti ja aikansa parhaita orkesterinjohtajia. Svendsen sävelsi elämäniloista, hyvin orkestroitua musiikkia, jossa Wagner-vaikutteet yhdistyvät hillittyyn norjalaisuuteen: 2 hienoa sinfoniaa (nro 1, D, 1867; nro 2, B, 1876), 3 sinfonista runoa, 4 norjalaista rapsodiaa; tunnetuin teos on Romanssi viululle ja jousiorkesterille (1881).

Edvard Grieg (1843-1907)

Grieg oli norjalaisen musiikin suurmies, kansallisen musiikkikulttuurin perustaja. Ehkä merkittävintä Griegin musiikissa on sen norjalaisuus, kansantanssien ja -laulujen vaikutus, joka näkyy duurin ja mollin vaihteluissa, lyydisissä ja aiolisissa käänteissä, ostinato-bassoissa, mollissa duurisubdominantin käyttämisenä. Grieg rikasti kromaattista romanttista harmoniaa kansallisilla lisillä – mistä syntyi musiikin persoonallisella tavalla runollinen ilme.

Näyttämömusiikki
Grieg antoi parastaan näyttämömusiikissa:
suunnitteli Björnsonin Olav Trygvason -librettoon oopperaa (jäi kesken);
musiikki näytelmään Sigurd Jorsalfar op. 22 (1872, Björnson);
musiikki näytelmään Peer Gynt op. 23 (1875, Ibsen) sisältää yhteensä 23 numeroa, joista tehdyt 2 orkesterisarjaa (kussakin 4 numeroa) ovat maailmankuuluja.

Pianomusiikki
Toinen yhtä vahva alue on pianolyriikka, ylipäätään pianomusiikki.
Sävelsi 10 vihkoa Lyriske stykker/Lyrische Stücke (Lyyrisiä kappaleita 1866-1901), yhteensää 66 kappaletta, jotka ovat täynnä mitä viehättävimpiä miniatyyrejä; Grieg on sikäli Schumann-Mendelssohn-tradition harvoja jatkajia.

Muita merkittäviä pianosävellyksiä ovat Poetiske Tonebilleder/Poetische Tonbilder op. 3 (1863), Humoresken op. 6 (1865), sonaatti e, op. 7 (1865), jonka Tšaikovskin on täytynyt tuntea.
Balladi g, op. 24 (1875-76), on ehkä suurenmoisin laajamuotoinen pianosävellys.
Barokkisesti tyylittelevä pianosarja Fra Holbergs tid (Holbergin ajoilta, 1884) on olemassa myös jousiorkesteriversiona (1885).
Pianotyylissä näkyvät Chopinin ja Lisztin vaikutteet: edelliseltä korut, herkkä ja siro melodiikka, jälkimmäiseltä bravuuri ja orkestraalisuus (pianosovitukset, konsertto).

Kamari- ja laulumusiikki
Pianokonserton ja jousikvarteton lisäksi sävelsi muita laadukkaita suurteoksia: 3 viulusonaattia, joista paras on viulusonaatti nro 3, c, op. 45, 1886-87) ja sellosonaatti a, op. 36 (1883).
Grieg sävelsi vielä suuren määrän, n. 140 kappaletta, merkittäviä yksinlauluja, joista tunnetuin Jeg elsker dig op. 5 (Ma lemmin sua, 1863-64); Solveigin laulu on alun perin osa Peer Gyntiä (nro 19). Laulusarja Haugtussa op. 67 (Vuoren tyttö, 1898) kenties hienoin saavutus laulumusiikissa.

Christian Sinding (1856-1941)

Sinding on niinikään pianon lyyrikko, jonka tunnetuin sävellys on Frühlingsrauschen (Kevään kohinaa) kokoelmasta 6 Stücke op. 32 (1896). Tuotanto on silti iso ja käsittää 132 opusta; hän sävelsi myös n. 250 laulua, 4 sinfoniaa, kosolti kamarimusiikkia ja yritti seurata Wagnerin jalanjäljillä oopperassaan Der heilige Berg (Pyhä vuori, 1912).

RUOTSI

Ruotsi oli kiinteä osa keski-Eurooppaa jo 1600-1700-luvuilla; Ruotsin hovi oli aina tieteiden ja taiteiden suojelija ja sinne kutsuttiin aikansa huippunimiä.

Johan Helmich Roman (1694-1758) oli “Ruotsin musiikin isä”,  mielenkiintoisella tavalla myöhäisbarokin ja galantin tyylin välimaastossa oleva säveltäjä, joka teki mm. 21 sinfoniaa, 7 sarjaa (mm. Golovin-musiken, 1728, ja Drottningholmsmusiken, 1744), sekä runsaasti vokaali- sekä kamarimusiikkia.

Joseph Martin Kraus (1756-92), “Ruotsin Mozart”, muutti Saksasta Ruotsiin 1778 ja oli kustavilaisen ajan johtava säveltäjä, Kustaa III:n hovikapellimestari. Hän sävelsi kymmenkunta sinfoniaa, kamarimusiikkia, oopperoita (mm. Proserpin, 1781; Soliman II eller De tre sultaninnorna, 1788), kirkkomusiikkia ja hovin juhlamusiikkia.

Carl Michael Bellman (1740-95) oli suosittu kustavilaisen ajan laulurunoilija, jolta ovat säilyneet kokoelmat Fredmans epistlar (1790) ja Fredmans sånger (1791).

Adolf Fredrik Lindblad (1801-78) sävelsi romanttisia lauluja ja oli “Ruotsin Schubert”, jonka lauluja esitti Jenny Lind. Hän teki myös soitinmusiikkia, sinfonioita, sonaatteja jne.

Franz Berwald (1796-1868)

Berwald on ruotsalaisen romanttisen sinfonian ja soitinmusiikin perustaja, originelli ja ilmeisesti itseoppinut säveltäjä, jonka musiikissa näkyy Mozartin, Beethovenin, Schubertin ja Mendelssohnin vaikutus. Musiikki sisältää omaperäisiä ja epäsovinnaisia muoto- ja harmoniaratkaisuja. Tärkeimpiä teoksia ovat 6 sinfoniaa:

Sinfonie sérieuse (1842)
Sinfonie capricieuse
(1842)
Sinfonie singulière
(1845) joka on tunnetuin ja jossa on hauska Beethovenin V sinfonian sitaatti. (kts. oheinen esimerkki)
Sinfonie naïve
(1845)

Berwald sävelsi myös viulu- ja pianokonsertot sekä runsaasti kamarimusiikkia. Berwaldin musiikkia ei ymmärretty tai arvostettu omana aikanaan paljoakaan, vaikka hän pääsikin Kuninkaallisen musiikkiakatemian jäseneksi 1864 ja konservatorion opettajaksi 1867. (Berwald on nykyaikaisen ortopedian uranuurtajia ja toimi myös lasitehtaan isännöitsijänä). Maine on kasvanut vasta 1900-luvulla, kun 1909 perustettiin Berwald-säätiö, joka v:sta 1966 on julkaissut hänen koottuja sävellyksiään.

Wilhelm Stenhammar (1871-1927)

Musiikissa näkyy Beethovenin, Brahmsin, Brucknerin, Wagnerin ja myöhemmin Sibeliuksen vaikutus. Hän sävelsi 2 sinfoniaa, 6 jousikvartettoa, joista parhaita ovat jousikvartetto nro 4 (1909) ja nro 6, d (1916). Tunnetuin teos on serenadi F (1911-13/19) orkesterille. Tuotantoon kuuluu 2 pianokonserttoa, joista pianokonsertto nro 2 (1904-07) on suuri ja monumentaalinen Brahms- ja Rahmaninov-vaikutteineen.

Hugo Alfvén (1872-1960)

Alfvén on Ruotsin merkittävin kansallisromantikko, taitava orkesterinkäyttäjä, jonka musiikissa näkyy Wagnerin ja Straussin vaikutus. Orkesterisävellyksistä tärkeimpiä ovat 5 sinfoniaa, niistä erityisesti läpimurtoteos sinfonia nro 2 (1899), etelämaalaisesti sävyttynyt sinfonia nro 3 (1905) sekä sinfonia nro 4, Från havsbandet (1918-19).
Orkesterille on olemassa myös 3 ruotsalaista rapsodiaa, joista nro 1 Midsommarvaka (Juhannusyön valvojaiset, 1904) op. 19 on tunnetuin, mutta myös Dalarapsodi (Taalalaisrapsodia, 1932) op. 48 on hieno. Bergakungen-sarjassa op. 37 (1916-23) on suosittu osa Vallflickans dans. Baletti Den förlorade sonen (Tuhlaajapoika, 1957) on keskeisteoksia.

SUOMI

1582 julkaistiin Piae Cantiones, joka on merkittävä keskiaikaisen musiikin lähde eurooppalaisittainkin. 1600-luvulla virisi musiikkitoiminta Turun yliopiston yhteydessä.
Kuitenkin vasta Aurora-seuran (1770) ja Turun soitannollisen seuran (Musikaliska sällskapet i Åbo, 1790) perustaminen loivat perustan säännölliselle musiikkitoiminnalle, konserttielämälle ja musiikin jossain määrin ammattimaiselle harrastamiselle.
1800-luvun vaihteeseen tultaessa ilmaantuvat myös ensimmäiset suomalaiset säveltäjät; he edustivat varhaisklassismia ja klassismia – barokki jäi paljossa tyylinä väliin suomalaisesta musiikkikulttuurista.

Turun kausi

Erik Tulindberg (1761-1814) oli virkamies ja muusikkosäveltäjä, joka opiskeli ja oli toimessa Turussa 1776-84, jolloin konsertoi akatemialla (soitti viulua ja selloa). Musiikinharrastus jatkui Oulussa 1784-1811, jossa hänen lääninkamreerina ollessaan vieraana kävi italialainen tutkimusmatkailija ja muusikko G. Acerbi. Tulindbergin kyvyt noteerattiin korkealle, sillä hän pääsi 1797 jäseneksi Tukholman kuninkaalliseen musiikkiakatemiaan. Sävellyksistä on säilynyt viulukonsertto (1785) sekä 6 jousikvartettoa (n. 1780), jotka löydettiin 1925 ilman 2. viulun osuutta; kvartetoissa Haydnin op. 9 kvartettojen malli ja varhaisklassismin vaikutus on nähtävissä.

Thomas Byström (1772-1839) oli upseeri ja säveltäjä, joka pääsi Kuninkaalliseen musiikkiakatemiaan ensimmäisenä suomalaisena 1794. 1936 löytyneet 3 viulusonaattia (n. 1797; Breitkopf & Härtel painoi 1801) ovat yllättävän korkeatasoisia: Mozartin vaikutus ja jopa beethoveniaaniset piirteet tekevät niistä täysipainoista ja edistyksellistä musiikkia. Pianosävellyksistä tunnetuin on Air russe variée (1798-99).

Fredrik Lithander (1777-1823) toimi Turussa ja Pietarissa, sävellyksiä julkaistiin Tukholmassa. Hän sävelsi lauluja, pianovariaatiot Haydnin teemasta ja Ukko Noakista sekä Sonata facilen.

Carl Ludwig Lithander (1773-1843) oli upseeri ja säveltäjä, joka syntyi sisarusparven kanssa Kyrössä, mutta asettui 1790- Tukholmaan, oleskeli Lontoossa, Saksassa, Hollannissa ja Tanskassa. Hän oli Ruotsin merkittävimpiä pianisteja, joka omisti C-duuri-pianosonaattinsa Clementille; toinen sonaatti fis-mollissa (n. 1822) on merkittävin teos, jossa on Beethoven-vaikutteita. Hän sävelsi myös pianomuunnelmia, huilu-piano-teoksia sekä yksinlauluja ja 2 laulunäytelmää.

Bernhard Henrik Crusell (1775-1838)

Crusell oli ensimmäinen suomalainen (tai suomalaissyntyinen) ammattimuusikko ja -säveltäjä, joka syntyi Uusikaupungissa ja siirtyi 1791 Tukholmaan. Hän opiskeli Berliinissä (Vogler) ja Pariisissa (Gossec), esiintyi klarinettisolistina ja säveltäjänä keski-Euroopassa. Vuosina 1793-1833 Crusell toimi Tukholman kuninkaallisen hoviorkesterin klarinetistina. Hän oli jo omana aikanaan kansainvälisesti tunnettu säveltäjä ja solisti, jonka maine on 1960-luvulta lähtien on kokenut renessanssin; häntä pidetään nykyään Weberin ja Spohrin ohella aikakautensa parhaimpiin kuuluvana klarinettisäveltäjänä.

Keskeisteokset 3 klarinettikonserttoa (Es, op. 1, pain. 1811; f, op. 5, pain. 1818; B, op. 11, pain. 1829) ovat kaikkien klarinetistien ohjelmistossa. Muita sävellyksiä ovat kolme klarinettikvartettoa (Es, op. 2, n. 1811; c, op. 4, n. 1814; D, op. 7, n. 1821), concertante klarinetille, käyrätorvelle ja fagotille op. 3, concertino fagotille ja orkesterille (1829), divertimento oboelle ja jousikvartetille (n. 1822). Crusell sävelsi myös lauluja ja oopperan/laulunäytelmä Den lilla slafvinnan (Pikku orjatar, 1824). Sävellykset kielivät vahvasta ammattitaidosta ja omaperäisyydestä.

Helsingistä keskus ja varsinaisen musiikkikulttuurin synty

Yliopisto siirtyi Turun palon jälkeen Helsinkiin 1828, jolloin aluksi soitinmusiikin viljely jäi vähille, kun taas pääpaino oli laulumusiikissa, kvartetti- ja kuorolaulussa. Säännöllinen musiikkitoiminta alkoi, kun 1828 perustettu Akateeminen musiikkiseura rupesi vähitellen järjestämään laulu- ja soittotilaisuuksia sekä musiikki-iltamia.

Fredrik (Friedrich) Pacius (1809-1891)

Ratkaisevan tärkeää oli, kun Spohrin johdolla viulunsoittoa ja sävellystä opiskellut saksalainen Pacius saatiin yliopiston musiikinopettajaksi (1835-67). Pacius organisoi musiikkielämän säännöllisine konsertteineen, johti sinfoniakonsertteja ja oratoriokonsertteja, joissa esitettiin barokin ja romantiikan oratorioita Akateemisen Lauluseuran perustamisen 1838 jälkeen. Pacius suomalaistui täysin (“suomalaisen musiikin isä”) ja sävelsi isänmaallisuuden symboleiksi nousseet mieskuorosävellykset ja laulut: mm. Maamme (1848), Suomen laulu, Sotilaspoika, Hymni Suomelle. Kung Karls jakt -ooppera (Kaarle-kuninkaan metsästys, 1852; Topeliuksen tekstiin) on merkittävin aikaansaannos, joka on vihdoin levytettykin (1991). Satunäytelmä Kypron prinsessa (1860; Topelius) yhdistää kalevalaisuutta ja antiikkia (Lemminkäinen hakee Välimeren saarelta morsiamen). Ooppera Loreley (1887; E. von Geibel) sisältää jo Wagner-vaikutteita. Kaikkiaan Paciuksen merkitystä ei voi yliarvioida.

Richard Faltin (1835-1918) oli saksalaissyntyinen suomalainen säveltäjä ja urkuri, josta tuli Paciuksen seuraaja (1870-96); hän toimi myös musiikkikriitikkona.

Axel Gabriel Ingelius (1822-68) oli itseoppinut säveltäjä, joka teki ensimmäisen suomalaisen sinfonian (1847); sen 3. osa on 5/4-tahtilajissa oleva “Scherzo finnico”. Hän sävelsi myös laulunäytelmiä.

Karl Collan (1828-71) oli suomalainen säveltäjä (itseoppinut) ja kirjallisuuden tutkija, joka sävelsi yksinlauluja pääasiassa, mm. Wasa marsch, Sylvias julvisa, Fåfäng önskan, Savolaisten laulu, mutta myös saksalaiseen lied-traditioon kuuluvia merkittäviä lauluja.

Filip von Schantz (1835-65) oli säveltäjä, kapellimestari ja viulisti, joka opiskeli Tukholmassa ja Leipzigissa (1856-60) ja piti sävellyskonsertin Helsingissä (1858). Isänmaalliset pyrkimykset näkyvät kansanlaulujulkaisuissa ja ensimmäisessä Kalevala-aiheisessa sävellyksessä, Kullervo-alkusoitossa (1860).

Ernst Fabritius (1842-99) oli viulutaiteilija, säveltäjä ja maatalousmies, joka opiskeli Leipzigin konservatoriossa (1857-61), konsertoi viulistina Suomessa ja Tukholmassa (1859-64). Hän sävelsi Schumann-, Mendelssohn- ja Chopin-vaikutteisia kamariteoksia, lauluja ja pianokappaleita; tärkein aikaansaannos on romanttisen laulava ja virtuoosinen viulukonsertto (1877/78).

Martin Wegelius (1846-1906) oli musiikkipedagogi ja säveltäjä, musiikinopetuksen uranuurtaja. Hän opiskeli Wienissä, Leipzigissa ja Münchenissä ja hankki laajan yleissivistyksen. Wegelius perusti 1882 Helsingin musiikkiopiston. Säveltäjänä hän arvosti eritoten Wagneria ja yritti ohjata Sibeliusta samaan suuntaan. Wegelius sävelsi laulumusiikkia ja kirjoitti mm. Länsimaisen musiikinhistorian.

Robert Kajanus (1856-1933) opiskeli Leipzigissä, Pariisissa ja Dresdenissä (1877-82) opettajinaan Richter, Reinecke, Jadassohn ja Svendsen. Hän perusti 1882 Helsingin orkesteriyhdistyksen ja orkesterikoulun 1885 sekä teki mahtavan elämäntyön kapellimestarina ja Sibeliuksen musiikin tulkkina (levytykset v:lta 1930-32 ovat yhä esikuvallisia). Kajanus sävelsi myöhäisromanttiseen tyyliin ja suomalaisia melodioita käyttäen orkesterille kaksi suomalaista rapsodiaa (1881, 1886) sekä musiikiltaan wagneriaanisen sinfonisen runon Aino (1885), joka oli aiheensa puolesta herätteen antaja Sibeliukselle.

Ernst Mielck (1877-99)

Mielck oli säveltäjänä suuri lupaus, mutta kuoli liian varhain tuberkuloosiin. Hän opiskeli Berliinissä (1891-98), jossa esitettiin 1898 hänen sinfoniansa (1897), Dramaattinen alkusoitto (1898) sekä Konserttikappale pianolle ja orkesterille (1898).
Hän sävelsi myös merkittäviä kamariteoksia: jousikvarteton (1895) ja jousikvinteton (1897).
Sävellystuotanto syntyi neljän vuoden sisällä ja se heijastelee sekä Beethovenin, Schubertin, Mendelssohnin, Schumannin ja Brahmsin vaikutusta että heräävää suomalaiskansallista romantiikkaa kansanmusiikin teemalainoina tai tyylivaikutteina.

Nuori Sibelius (-1902)

Kun 1882 oli perustettu musiikkiopisto (Sibelius-Akatemian edeltäjä) ja sinfoniaorkesteri (Helsingin konserttiyhdistyksen orkesteri oli Helsingin kaupunginorkesterin edeltäjä), ammattimaisen musiikkielämän välttämättömimmät instituutiot olivat olemassa: tarvittiin enää vain luovia kykyjä – tie Sibeliukselle oli auki.

Jean Sibelius (8.12.1865-20.9.1957) loi suomalaisen kansallisen sävelkielen ja samalla oman musiikkikielensä, joka oli aluksi myöhäis/kansallisromanttinen, mutta kehittyi impressionismia ja ekspressionismia hipaisseiden vaiheiden kautta yleismaailmalliseksi, uudentyyppiseksi klassiseksi sävelilmaisuksi. Sibelius opiskeli Helsingissä (1885-89), Berliinissä (1889-90; A. Becker) ja Wienissä (1890-91; R. Fuchs, K. Goldmark).

Kullervo-sinfonia, oikeammin sinfoninen runo op. 7 (1892), oli ensimmäinen merkkiteos, jossa yhdistää eurooppalaiset vaikutteet (Bruckner, Tsaikovski) suomalaisen runomelodiikan (Larin Paraske) henkeen, modaaliseen ja arkaaiseen sävelkieleen – syntyi ”suomalainen musiikki”. Karelianismi, suomalainen jugend-ilmiö, näkyy Sadussa op. 9 (En saga, 1892/1902) ja Karelia-musiikissa op. 11-12 (1893); näissä sävellyksissä on vielä Grieg-, Tšaikovski-, Bruckner-, Wagner-, Liszt- ja Strauss-vaikutteita havaittavissa, ja ne ovat enimmälti pohjoismaista Wagneria.

Wagner-kriisi ja oopperahaaveiden kariutuminen (“Veneen luominen” suunnitteilla) johtivat Lisztin esikuvan mukaiseen sinfoniseen runoon: Lemminkäis-sarja op. 22 (1893-95/1897/1900/1939) sisältää “neljä sinfonista legendaa”:
1. Lemminkäinen ja saaren neidot
2. Tuonelan joutsen
3. Lemminkäinen Tuonelassa
4. Lemminkäisen kotiinpaluu

Finlandia op. 26 (1900) on Sibeliuksen suosituimpia sävellyksiä; se on alun perin päätösosa ns. Lehdistöpäivien musiikista (1899) nimellä “Suomi herää”.

Uusi voitto oli kääntyminen sinfonian ja puhtaan musiikillisen logiikan linjoille. Sinfoniassa nro 1, e, op. 39 (1899) Tshaikovski-patetia traagisine loppuineen on vielä havaittavissa. Sinfonia nro 2, D, op. 43 (1902) on jo klassisempi Italian-kokemusten ansiosta; se on “Suomi-sinfonia”, sillä se yhdistettiin itsenäisyystaisteluun.
Sinfoniassa nro 3, C, op. 52 (1907) näkyy selkeästi kääntyminen uuteen suuntaan, jota voi nimittää moderniksi klassismiksi tai “nuorklassisuudeksi” (Busoni: “Junge Klassizität”). Musiikin modaalinen luonne liittyy Sibeliuksen käsitykseen vanhojen sävelmien soinnuttamisesta: pentakordi d-e-f-g-a lepää g:lle perustuvan pentakordin varassa, jolloin syntyy d-pentakordi lepää G-noonisoinnun varassa. Tekniikka näkyy selkeästi mm. pianolle tehdyissä Kuudessa kansanlaulusovituksessa (1903).

Takaisin ylös