Siirry sisältöön

Venäjän musiikki
18.7.2014 (Päivitetty 2.12.2019) / Murtomäki, Veijo

Venäjän musiikkielämä oli 1800-luvun alkuun saakka italialaisten, ranskalaisten ja saksalaisten muusikoiden varassa. Pietari Suuren (1689-1725) avattua maan länteen ja perustettua Pietarin Moskovan vastapainoksi erityisesti Katariina II Suuren aika (1762-96) oli kulttuurin ja italialaisen oopperan kulta-aikaa (Venäjällä oleskelivat vuosia monet aikansa suurimmat oopperasäveltäjät sekä pianistit).

Mihail Glinka (1804-1857)

Glinkaa pidetään ”venäläisen musiikin isänä”. Hän sävelsi myös piano- ja kamarimusiikkia, mutta maine lepää kahden oopperan varassa.

Elämä tsaarin puolesta
-oopperassa (Ivan Susanin oli nimenä neuvostovallan aikana; 1836/7, Pietari 1836) Bellinin ja Weberin vaikutus näkyy, mutta myös venäläisyys on läsnä lauluäänelle kirjoittamisessa, kansanmelodioiden toisteisuudessa ja suppeassa ambituksessa. Oopperassa nimihenkilö on sankari, joka antaa henkensä taistelussa puolalaisia vastaan ja takaa Venäjälle vapauden sekä tsaarin kruunajaiset. Loppukuoroa ”Tervehdys tsaarille” kaavailtiin moneen otteeseen Venäjän kansallislauluksi.

Ruslan ja Ljudmila (Pietari, 1842) on viisinäytöksinen ooppera, joka perustuu Puškinin saturunoelmaan, ja siinä on jo näkyvillä orientalismi, joka puhkeaa kukkaan Rimski-Korsakovilla. Ooppera on musiikillisesti edistyksellinen mm. kokosävelasteikon käytössään ja jatkuvassa draamakäsityksessään, joka ennakoi Wagneria; oopperan alkusoitto on äärimmäisen suosittu konserttinumero. Oopperan eräs henkilö on suomalainen velho Finn (tenori), joka auttaa sankari Ruslania (baritoni) löytämään tien ryöstetyn Ljudmila-neidon luo.

Aleksandr Dargomyžski (1813-1869)

Hän sävelsi oopperat Rusalka (Puškin; Pietari, 1856) ja Kivinen vieras, joka jäi keskeneräiseksi (Puškin; 1869), mutta jonka täydensi Cesar Cui ja orkestroi Rimski-Korsakov (Pietari; 1872). Oopperassa on Don Juan -juoni, mutta antisankari on tällä kertaa aidosti rakastava ja katuva. Säveltäjä käyttää oopperassa realistista, resitatiivinomaista deklamaatiota, joka vaikutti Musorgskiin.

”Venäläinen viisikko”

Mili Balakirev (1837-1910)

Ns. ”venäläistä viisikkoa” on kutsuttu myös nimillä ”das mächtige Häuflein” (”mahtava pieni ryhmä”), ”The Mighty Five” sekä ”Balakirev-piiri”, sillä Balakirev oli ammattimuusikkona ryhmän kokoava hahmo. Hän loi Glinkan perinnön ja kansanmusiikin pohjalta venäläisen koulun, jonka tehtäväksi hän näki itsenäisen kansallisen musiikkikulttuurin synnyttämisen.

Balakirev ei silti täysin sanoutunut irti eurooppalaisuudesta: Lisztin vaikutus näkyy sinfonisissa runoissa Tamara (1882) ja Russia (1887) sekä pianokirjallisuuden keskeisimpiin virtuoosinumeroihin kuuluvassa pianofantasiassa Islamey (1869); lisäksi Chopinin ja Schumannin pianoidiomit ovat tuntuvilla Balakirevin laajassa pianotuotannossa. Hän sävelsi myös kaksi sinfoniaa: nro 1, C (1864-66/97) ja nro 2, d (1900-08).

Aleksandr Borodin (1833-1887)

Borodin oli merkittävä kemisti ja amatöörimuusikko, jonka sävellykset ovat kuitenkin täyspätöisen ammattilaisen työtä. Borodin ei lainannut useinkaan kansanmelodioita, vaan  hän kirjoitti niiden hengessä. Hänen soitinmusiikkinsa merkitsee vakavaa yritystä kilpailla eurooppalaisten säveltäjien kanssa “absoluuttisen” musiikin alueella. Borodin kirjoitti runsaasti kamarimusiikkia sekä kolme sinfoniaa.

Sinfonia nro 1, Es (1867), on mielenkiintoinen aihekehittelyn ja sävellajisuhteiden kannalta; se vaikutti kenties Sibeliuksen sinfonianäkemykseen. Sinfonia nro 2, h, Bogatyrskaja (“Sankarillinen”, 1876) on sinfonioista merkittävin ohjelmallis-legendaarisessa lähtökohdassaan sekä iskevässä värikkyydessään; sen mottoaihe on h-c-e-dis-h-d-h. Sinfonia nro 3, a, jäi keskeneräiseksi. Tunnettu on orkesteriteos Keski-Aasian aroilta (1880); pianoteoksista tärkein on 7-osainen Pieni sarja (1885).

Oopperoita on kaksi: Bogatyri (Sankarit, 1867), joka on farssi ja liittyy toisen sinfonian maailmaan, ja Ruhtinas Igor (Stasov; Rimskin ja Glazunovin täydentämän laitoksen ensi-ilta Pietarissa 1890). Ruhtinas Igor on venäläisen oopperan merkkiteos, jota leimaavat eeppinen laveus, melodian lyyrisyys, orientaalinen loisto ja suorastaan riehakas barbaarisuus (kertoo keski-Aasian tataareista eli polovitseista); tunnetuin numero on Polovtsilaistanssit.

Modest Musorgski (1839-1881)

Musorgski on viisikon säveltäjistä omaperäisin ja ehkäpä suurinkin. Musorgskin individuaalisuudessa oli tosin osa oppimattomuutta, vaikka hän opiskelikin Balakirevin johdolla; autodidaktisuus on tunnustettu myöhemmin neroudeksi, kun taas omana aikanaan sitä on pidetty puutteellisuutena. Niinpä kohtalona oli tulla sovitetuksi: Rimski koski noin 85%:iin tahdeista Boris Godunovissa; myös Šostakovitš ja muut sovittivat myöhemmin. Nykyään oopperan suhteen on palattu alkuversioon, joka todettu ylivoimaiseksi. Sovitettu on myös Yö autiolla vuorella (Rimski), Hovanštšina (jäi tosin keskeneräiseksi) sekä Näyttelykuvat (Ravel ja Funtek 1922; myöhemmin muita sovittajia).

Orkesteriteoksista merkittävin on sinfoninen fantasia Yö autiolla vuorella (1863), jossa Berlioz- ja Liszt-vaikutteet ovat havaittavissa. Näyttelykuvat eli Kuvia eräästä näyttelystä (1874, Hartmannin maalausten mukaan) on pianokirjallisuuden keskeisiä teoksia; Schumannin ja Lisztin pianosarjat toimivat sille lähtökohtana. Laulusarjoista tärkeimpiä on Lastenkamari (1868-72) sekä Kuoleman lauluja ja tansseja (1874-77), jonka orkesterille on sovittanut Šostakovitš (1962) ja Kalevi Aho (1984); yksittäisistä lauluista tunnetuin on Laulu kirpusta (1879) Goethen mukaan. Musorgskilta jäi useampikin keskeneräinen ooppera, joista tärkein on Hovanštšina (1874-80): kansanjoukot ja niiden kärsimys ovat pääosissa, sillä ooppera kuvaa uskonnollis-valtiollista juonittelua ja taistelua; Marfa (mezzosopraano) on venäläisen oopperan suurimpia naishahmoja.

Boris Godunov (1869, 2. versio 1872; Pietari 1874)

Säveltäjän laatima libretto pohjautuu Puškinin ja Karamzinin teksteihin. Se on 1800-luvun tärkeimpiin kuuluva ooppera, joka oli johtamassa realistisuuden kasvuun lajin sisällä. Mutta pikemminkin kuin ooppera se on “musiikillinen kansannäytelmä”, sarja historiallisia kuvia. Se on on traaginen ja syvässä psykologisessa otteessaan armottoman paljastava teos, jossa Venäjän kansan ikuiset ongelmat nousevat pintaan: vallankäytön sekä johtajan ja kansan välinen suhde.

Oopperan päähenkilöillä (Boris, munkki Pimen, Vasili Šuiski, vale-Dmitri, Marina, vaeltajamunkki Varlaam) on omat aiheensa, mutta Musorgski ei soveltanut kuitenkaan johtoaihetekniikkaa. Merkittävää on oopperassa esiintyvä kokeellinen, psykologinen soinnutus, joka ennakoi impressionismia ja vapautumista harmonian perinteisistä laeista. Musorgski oli tutkinut puheintonaatiota ja johti siitä puhetta jäljittelevän ariosomaisen laulutyylin. Orkestraatio on omaperäistä ja draaman palveluksessa

Melodiikka kuorokohtauksissa ja eräissä laulunumeroissa (mm. majatalon emännän laulu) on kansanomaista: lyhyitä, ambitukseltaan suppeita motiiveja toistellaan ja muunnellaan. Musorgski ja Boris Godunov vaikuttivat ainakin Debussyn, Ravelin ja Janáčekin sävellystyyliin.

Nikolai Rimski-Korsakov (1844-1908)

Rimski-Korsakov ylsi laivastoupseerista Pietarin konservatorion professoriksi 27-vuotiaana. Hän ei vielä tuolloin tiennyt tarpeeksi musiikin perusteista, mutta oli tavattoman opinhaluinen, opiskeli omin päin kontrapunktia, harmoniaa ja orkesterointia – sekä kirjoitti näistä oppikirjat: lopultakaan ei siis mikään diletantti. Itse asiassa kokonainen ryhmä säveltäjiä saa kiittää hänen opetustaan: Ljadov, Arenski, Glazunov, Stravinsky jne. (myös Respighi).

Rimski sai vaikutteita kansallisesta musiikista, sovitti ja toimitti kansanlaulukokoelmia, mutta omaksui yhtä lailla eurooppalaisen perinnön: hän laajensi venäläisen musiikin piirteistöä kohden yleismaailmallisempaa, eklektisempää tyyliä. Sikäli hän toimi välittäjänä ”Venäläisen viisikon” ja Tšaikovskin sekä kansallismielisten ja 1900-luvun alun säveltäjien välillä. Tuotannon pääosa käsittää orkesteriteoksia ja oopperoita, joissa näkyy se, että Rimski on musiikinhistorian parhaita orkesterin käsittelijöitä: musiikin värikkyys on osin seurausta itämaisista aiheenvalinnoista, toisaalta hän jatkaa siinä Glinkan alulle panemaa perintöä.

Sinfoniat
Sinfoniaa nro 1, e, op. 1 (1865), pidetään “ensimmäisenä venäläisenä sinfoniana”. Sinfonia nro 2, op. 9, Antar (1868; 3. versio 1897 sinfoninen sarja), on sinfonioista paras, esi-islamilaisen sankarirunoilijan elämästä kertova Liszt-sävyinen teos, jossa on itämaista suggestiivisuutta ja eroottisuutta sekä arabialaisia sävelmiä. Sinfonia nro 3, C, op. 32 (1874), on akateeminen teos.

Sinfoniset runot
Sheherazade op. 35 (1888) on neliosainen sinfoninen sarja, Rimskin ehkä suosituin teos, joka perustuu Tuhannen ja yhden yön tarinoihin; mm. Ravel lainaa sitä baletissaan Daphnis et Chloë. Sheherazaden osat ovat
1. Meri ja Sinbadin laiva
2. Kalenteriprinssin tarina
3. Prinssi ja prinsessa
4. Bagdadin juhlat, Meri, Laiva murskautuu kallioon
Espanjalainen kapriisi op. 34 (1887) on virtuoosinumero orkesterille. Venäläinen pääsiäinen op. 36 (1888) edustaa venäläisyyttä parhaimmillaan.

Oopperat
Oopperoita Rimski sävelsi peräti 15, mutta ne eivät ole kiinteitä dramaattisia kokonaisuuksia rikkaasti luonnehdittuine henkilökuvineen, vaan sarja värikkäitä kohtauksia, joissa nukkemaiset tai satuhenkilöt toimivat; oopperoita paremmin tunnetaankin niistä tehtyjä orkesterisarjoja.

Lumikki
(1880-81, Ostrovskin näytelmään mukaan) on ensimmäinen kypsä teos. Sadko (1896) rakentuu seitsemästä kuvaelmasta, joissa kerrotaan bylina-kansanrunoja; se edustaa eksoottista Aasiaa “Hindu”-lauluineen sekä vedenneito-teemoineen. Taru tsaari Saltanista (1900) perustuu Puškinin tarinaan. Päähenkilönä on prinssi, joka ihmeellisten matkojen aikana muuttuu hyönteiseksi; siitä on irroitettu suosikkinumero “Kimalaisen lento”. Kultainen kukko (1906-07) on modernistinen ooppera Puškinin satiirisen sadun pohjalta, jossa kerrotaan astrologin tsaarille lahjoittamasta kultaisesta kukosta ja tsaarin kuolemasta. Oopperan partituuri on upea väritykseltään ja liikkuvaisuudeltaan; suosikkinumero siitä on “Hymni auringolle” 2. näytöksestä. Kitezh (1907), oikeastaan Legenda Kitezhin näkymättömästä kaupungista ja Fevronja-neidosta, on musiikillisesti Rimskin ehkä suurenmoisin ooppera, “venäläinen Parsifal”, jossa johtoaiheilla ja Ring-vaikutteilla on keskeinen sija.

César Cui (1835-1910)

Cui on viisikon tuntemattomimmaksi jäänyt jäsen, aikoinaan pureva kriitikko, joka haukkui mm. Tšaikovskin maanrakoon. Hän on säveltänyt toistakymmentä oopperaa, mm. Saapasjalkakissan (1912), lauluja sekä mukiinmenevää pianomusiikkia, mm. mainiot 25 preludia.

Pjotr Tšaikovski (1840-1893)

Tšaikovski on suuri venäläinen klassikko, jonka musiikki on onnistunut yhdistelmä venäläistä melodiikkaa ja sentimentaalisuutta sekä eurooppalaista muotokulttuuria. Häntä on pidetty ”kadunmiehen Beethovenina”, jonka musiikki on tavattoman suosittua kaikkialla vahvan emotionaalisen realisminsa vuoksi sekä teatraalisen ilmaisun ja loistavan orkestroinnin ansiosta. Säveltäjä oli sosiaalisesti estynyt, hermoherkkä taitelijatyyppi, joka kuitenkin jaksoi takoa joitakin teoksiaan kymmeniä kertaa ennen kuin oli tyytyväinen niihin. Säveltäjän eräs pelastus oli kirjetuttavuuteen antautunut Nadezda von Meck, joka uskoi Tšaikovskin taiteeseen ja avusti tätä rahallisesti.

Orkesteriteokset
Tšaikovski sävelsi Manfred-sinfonian op. 58 (1885) Berliozin ja Lisztin hengessä sekä kuusi numeroitua sinfoniaa, joista kolme viimeistä ovat parhaat – tai ainakin eniten soitetut. Sinfoniaa nro 1, g, op. 13, “Talviunelmia” (1866), seurasi sinfonia nro 2, c, op. 17, “Vähävenäläinen” (1872), jonka finaalissa säveltäjä käyttää ukrainalaista kansanlaulua “Kurki”, minkä vuoksi tämä sinfonia kelpasi Viisikollekin. Sinfonia nro 3, D, op. 29, “Puolalainen” (1875), sai lisänimensä finaalin esitysmerkinnästä “tempo di polacca”.

Sinfoniaa nro 4, f, op. 36, “Fatum” (“Kohtalo”, 1877-78), lävistää heti alussa kuultava vaskien kohtaloaihe, joka on teoksen mottoteema. Säveltäjä on ilmaissut sinfonian yksityiskohtaisen ohjelman. Sinfoniassa nro 5, e, op. 64 (1888), on niin ikään kohtaloteema ensiosan hitaassa johdannossa; se palaa kaikissa osissa ja finaalissa voitokkaana duurivarianttina.

Sinfonia nro 6, h, op. 74, “Pateettinen” (1893), on säveltäjän tunnetuimpia teoksia. Siinä on ohjelmana “elämä-rakkaus-pettymys-kuolema”. Kyseessä on harvinaislaatuinen ja merkittävä mollisinfonia. Avausosassa on molliteeman ja duuriteeman välinen valtava kontrasti aina tempoa myöten. Toinen osa on 5/4-valssi, kolmas osa valtaisa scherzomarssi, kunnes neljäs osa päättyy hiljaisuuteen.

Sinfoniset runot
Vapaat orkesteriteokset eri lajinimien kera on tärkeä Tšaikovskin tuotannon osa-alue. Ensimmäisiä ovat Fatum op. 77 (1868) sekä Myrsky-alkusoitto op. 18 (1873), ”sinfoninen fantasia” Shakespearen mukaan. Francesca da Rimini op. 32 (1876) on niinikään laaja ”sinfoninen fantasia” Danten Jumalaisen näytelmän mukaan. Slaavilainen marssi op. 31 (1876) on suosikkiteos teemoista, joita käyttivät muutkin venäläissäveltäjät.

Romeo ja Julia (1869/70; korj. 1880) on ”alkusoittofantasia”, jossa Des-duuri-erotiikka on huipussaan, kuten myös iskevä kohtalomaisuus. Juhla-alkusoitto 1812 op. 49 (1880) on kuuluisa Napoleonin ja venäläisten joukkojen yhteentörmäyksestä; Marseljeesi ja venäläinen hymni ottavat mittaa toisistaan ja tykit jylisevät. Italialainen kapriisi op. 45 (1880) on eloisa sävellys italialaisista teemoista. Hamlet op. 67 (1888) on jälleen ”alkusoittofantasia”. Vojevoda op. 78 (Voivodi, 1891) Mickiewczin mukaan on ”sinfoninen balladi”, joka päättyy päähenkilön kuolemaan kiväärinluodista.

Serenadi jousille C, op. 48 (1880) on kamariorkesterikirjallisuuden suosikkiteoksia. Pianosävellyksistä tärkeimmät ovat sonaatti G, op. 37 (1878), Lastenalbumi op. 39 (1878) sekä Vuodenajat op. 37a (1876), jossa on musiikkia joka kuukaudesta.

Oopperat
Tšaikovski sävelsi 11 oopperaa. Niistä tunnetuin on Jevgeni Onegin (Moskova; 1878), ”lyyrisiä kohtauksia kolmessa näytöksessä” Puškinin tekstiin, joka on runomuotoinen romaani. Ooppera elää suurenmoisesta lyyrisestä, aristokraattisesta melodiikastaan sekä uskomattomasta tunneherkkyydestään: se on ranskalaistyyppisen salonkiromantiikan ihastuttavimpia tuotteita ja ranskalaisen ”lyyrisen draaman” sukulainen. Jevgeni Onegin torjuu herkän Tatjanan ja katuu sitä loppukohtauksessa, kun neito on mennyt jo toisaalle naimisiin; Lenski rakastaa Olgaa, mutta kuolee kaksintaistelussa. Kuuluisimpia numeroita ovat Tatjanan kirjekohtaus (1. näytös), Lenskin aaria (2. näytös) ja juhlapoloneesi (3. näytös).

Muita keskeisiä oopperoita ovat Orléansin neitsyt (Pietari; 1879/82) Schillerin tragedian pohjalta ja Mazeppa (Moskova; 1883) Puškinin Pultavan mukaan. Patarouva (Pietari; 1890) Puškinin tekstiin on “venäläinen Carmen”, rikkaasti orkestroitu ja psykologisesti vahva teos. Jolanta (Pietari; 1891), ”lyyrinen yksinäytöksinen ooppera”, Hertzin näytelmään on allegorinen tarina tytöstä, joka saa näkönsä takaisin rakkauden kautta; ooppera sisältää lumoavia (puu)puhallinkohtauksia.

Baletit
Kolmella baletillaan Tšaikovski loi ranskalaisen tradition pohjalta itse asiassa uuden taidemuodon, sinfonisen baletin, jossa samojen aiheiden toistaminen kiinteyttää yksittäisiä teoksia. Säveltäjä nosti baletin viihteen tasolta täysipainoiseksi taiteeksi. Hän yhdisti nerokkaasti lapsen satumaailman ja tanssillis-karakterisoivan orkesterivärityksen syvään emotionaalisuuteen.

Joutsenlampi
op. 20 (1876) ei ollut menestys ennen kuin vasta Tšaikovskin kuoleman jälkeen, kun Petipa ohjasi sen 1895; teos sisältää suuria valsseja. Prinsessa Ruusunen op. 66 (1888-89) on musiikillisesti ehkä paras, värikkäin ja dramaattisin baleteista; siinäkin valssi 1. näytöksestä on keskeisiä numeroita. Pähkinänsärkijä op. 71 (1892) E. T. A. Hoffmannin kertomuksen mukaan on ehkä suosituin baleteista monine numeroineen: Marssi, Makeishaltijattaren tanssi, Ruokopillien tanssi, Trepak, Arabialainen tanssi, Kiinalainen tanssi, Kukkaisvalssi. Baleteista tehdyt sarjat ovat orkestereiden vakio-ohjelmistoa.

Tšaikovskin oppilaita

Sergei Tanejev (1856-1915) oli Moskovan konservatoriossa (1871-) Tšaikovskin oppilas ja kontrapunktin nero, joka ilmaisi itseään parhaiten kenties kamarimusiikissaan, johon kuuluu mm. seitsemän jousikvartettoa (1890-1905).  Häntä on pidetty jossain määrin epäpersoonallisena säveltäjänä, mutta toisaalta ooppera Oresteia (1887-94; Pietari 1895) Aiskhyloksen mukaan tekee hänestä omaleimaisen venäläisen oopperasäveltäjän, ja neljässä sinfoniassaan (1874-98) hän on opettajansa työn jatkaja.

Anton Arenski (1861-1906) oli Tšaikovkin tyyppinen myöhäisromantikko, vaikka myös Rimski toimi hänen opettajanaan. Arenskin oppilaita olivat puolestaan Rahmaninov, Skrjabin ja Glière. Vaikka hänellä on edustavia orkesteriteoksia ja ensiluokkaisia kamariteoksia (mm. kaksi pianotrioa), Arenskin päävahvuusaluetta edustaa pienimuotoinen pianolyriikka, karakterikappaleet ja erinäiset etydikokoelmat.

Beljajevin piiri

Balakirevin keskeinen asema Pietarin musiikkielämässä väistyi vähitellen: 1880-90-luvuilla sen tilalle tuli Beljajevin piiri. Rikas kauppias ja taidemesenaatti M. Beljajev omisti varansa uusien säveltäjien tukemiselle: hän organisoi Venäläiset sinfoniakonsertit (1885-) sekä perusti Leipzigiin kustantamon, joka painoi piirin säveltäjien tuotteet. Jos Balakirevin piirin jäsenet olivat pääosin amatöörejä, Beljajevin piiriläiset olivat musiikin ammattilaisia; jos edellisen henki oli eksklusiivinen ja epätolerantti, jälkimmäisen oli suvaitseva ja eklektinen. Uuden piirin perjaintai-istunnot aloitettiin säännöllisesti Haydnin, Mozartin ja Beethovenin kvartetoilla.

Piiriin kuuluivat mm. Rimski-Korsakov, myöhäinen Borodin, Ljadov, Glazunov, Skrjabin ja Felix Blumenfeld; Rimski edusti jatkuuvuutta edellisestä piiristä uuteen ryhmään. Jos Rimski oli Beljajev-piirin henkinen johtaja, sen nuorin ja häikäisevin lahjakkuus oli Glazunov.

Anatoli Ljadov (1855-1914) on Pietarin konservatorion ja Rimskin tuote, jota Musorgski piti ”uutena, originaalina ja nuorena venäläislahjakkuutena”. Hän sävelsi ohjelmallisia orkesteriteoksia, jotka perustuvat venäläiseen satuaiheistoon: Baba-Yaga op. 56 (1904), Kikimora op. 63 (1906) ja Lumottu järvi op. 62 (1909). Pianomusiikissaan, mm. barkarola Fis op. 44 (1898) ja Muunnelmia puolalaisesta teemasta op. 51 (1901), hän on erinomainen Chopin-tradition jatkaja, joka sijoittuu yhtä lailla, etenkin preludeissaan, Skrjabinin ympäristöön.

Aleksandr Glazunov (1865-1936)
Glazunov oli Rimskin tähtioppilas, jonka kahdeksan sinfoniaa, viisi konserttoa ja sinfoniset runot, kuten Stenka Razin op. 13 (1885), Metsä op. 19 (1887) ovat täyspätöistä musiikkia, vaikkei niitä liikaa soitetakaan. Suomalainen fantasia op. 88 (1909) ja Suomalaisia luonnoksia op. 89 (1912) muistuttavat hänen läheisistä suhteistaan Suomeen: hän oli Kajanuksen ystävä ja kollega sekä Sibeliuksen eräänlainen rinnakkaishahmo Venäjän musiikissa.

Glazunovin pianomusiikki kuluvat aivan liian vähän pianistien käsissä. Se käsittää kaksi loistavaa sonaattia, joista eritoten pianosonaatti nro 1, b, op. 74 (1900), on parhaita sonaatteja Lisztin jälkeen ja Rahmaninovin ohella, konserttivalsseja ja muunnelmateoksia. Baletti Raymonda op. 57 (1897) kuuluu eksoottisuudessaan Tšaikovskin balettien rinnalle, samoin suppeampi baletti Vuodenajat op. 67 (1899). Myöhäisromanttisen sonaattikirjallisuuden suuria hetkiä on b-molli-sonaatin avausosan lavea Des-duuri-sivuteema.

Aleksander Skrjabin (1872-1915)

Skrjabin oli pianon nero vailla vertaa, joka loi uuden pianotyylin Chopinin pohjalta. Pianotuotanto on laaja ja mestarillinen sekä kaikki vaikeusasteet ja lähes kaikki lajit sisältävä.

Pianomusiikki
Pianosonaatteja on 10, jotka ovat nro 5:stä op. 52 (1911) alkaen yksiosaisia; tunnetuin niistä on ehkä nro 9, op. 68, “Musta messu” (1913); monet yksittäiset sonaatit kuuluvat pianosonaattien eliittiin, kuten Wagner-vaikutteinen sonaatti nro 5. Pianomusiikissaan Skrjabin loi uuden tavan käyttää soitinta (vasemman käden tavattoman laajat arpeggiot ja hypyt, runsaat trillit, monikerroksellisuus) ja kehitti atonaalisuutta hipovan harmonisen kielen.

Preludeita on useita opuksia (op. 11, 13, 15, 16, 17, 22, 27, 31, 33 jne.), samoin etydeitä (op. 8, 42, 65), masurkkoja (op. 3, 25), poemeita (op. 32, 44, 63, 69, 71) ja muita luonne- eli karakterikappaleita. Oheisessa esimerkissä preludi op. 48/4 (1905) havainnollistaa Skrjabinin harmonista tekniikkaa, joka perustuu septimisoinnun muunnoksille ja etenkin noonisoinnuille, sekä kvinttisuhteiselle etenemiselle, johon ilmaantuu usein Skrjabinille niin tärkeä tritonussuhde (joka saattaa olla ekvivalenttinen sen toisen osapuolen kanssa). Lisäksi Skrjabinille on tyypillistä sekvenssien käyttö (animando poco a poco -vaiheen alussa sekuntitranspositio). Feuillet d’album (Albuminlehti) op. 58 (1910) puolestaan kertoo myöhäisen Skrjabinin keskussointutekniikasta, jossa dominanttiseptimisoinnun korkeammanasteinen muoto (undesimi- tai tredesimisointu) muunnoksineen (tässä kvinttialenteinen Fis-tredesimisointu) kasvattaa itselleen laahusta ja spektriä – transponoituakseen seuraavaksi As-tasoiseksi; lopussa Fis-tasoinen sointu saa alleen H-toonikan, jolloin syntyy tyypillinen dominantti- ja toonikatehojen sointukompleksi. (kts. oheinen esimerkki.)

Orkesterimusiikki
Skrjabin sävelsi useita historiallisesti tärkeitä ja musiikillisesti edistyksellisiä orkesteriteoksia. Sinfonia nro 1, E, op. 26 (1900), on kuusiosainen teos, jonka finaalissa ovat mukana kuoro ja solistit. Sinfonia nro 2, c, op. 29 (1903), on viisiosainen. Sinfonian nro 3, c, op. 43, lisänimi on Le divin poème (Taivaallinen runoelma, 1905). Le poème de l’extase op. 54 (Hurmion runoelma, 1908) on muodoltaan ja harmonialtaan vallankumouksellinen.

Prométhée op. 60 (Prometheus, 1911) orkesterille, solistiselle pianolle, kuorolle ja väripianolle on lähes orgiastinen teos ja kuuluisa uudesta harmoniamaailmastaan. Skrjabin loi myöhäistuotannossaan ekstaattisen tyylin, jossa taisteluiden, aistillisuuden kautta sankari, yli-ihminen, pääsee korkeamman tietoisuuden tilaan ja musiikki päättyy häikäisevään valoon; tässä ilmenee teosofinen yli-ihmiskultti (Nietzsche). Tähän ja muihinkin teoksiin liittyy kvarttirakenteinen, mutta yhä dominanttiseptimisointuun palautuva ns. “Prometheus-sointu” c-fis-b-e-a-d), jonka ketjuttamiselle ja ketjujen transponoinneille musiikki rakentuu joskus hieman mekaaniseen tapaan.

Sergei Rahmaninov (1873-1943)

Rahmaninov on pianosäveltäjänä Chopinin ja Lisztin seuraaja, Skrjabinin romanttisempi rinnakkaishahmo. Pianokudos on täyteläistä, kompleksista väliäänineen ja kromaattisine varjostuksineen, joilla säveltäjä sävyttää usein periaatteessa selkeää harmonista etenemistä. Musiikin tunnusomaisimpia piirteitä ovat lämmin melodisuus ja syvä slaavilainen melankolia, joka jatkaa osin Tšaikovskin linjaa. Rahmaninov ei ole niinkään uutta luova säveltäjä kuin vanhaa uudestiluotaava jälkiromantikko.

Soolopianomusiikki
Kolmen pianokonserton ohella Rahmaninov kirjoitti leegion soolopianomusiikkia. Sen suurinta formaattia edustavat kaksi sonaattia, nro 1, d, op. 28 (1907), ja nro 2, b, op. 36 (1913, rev. 1931), sekä Variaatiot Chopinin teemasta op. 22 (1902-3) ja Variaatiot Corellin teemasta op. 42 (1931). Rahmaninovilla on myös merkittäviä kahden pianon teoksia.

Mutta myös pienimuotoinen pianomusiikki on edustavaa ja loistokasta: Morceaux de fantaisie op. 3 (1892) eli viisi fantasiakappaletta, joukossa kuuluisa cis-molli-preludi, Morceaux de salon op. 10 (1893-4), joka sisältää seitsemän kappaletta. Moments musicaux op. 16 (Musiikillisia hetkiä, 1896), 10 preludia op. 23 (1903) ja 13 preludia op. 32 (1910) sekä Études tableaux (Kuvaetydejä) op. 33 ja 39 (1911, 1916-17) edellyttävät suvereenia tekniikkaa.

Orkesterimusiikki
Orkesterimusiikista tärkeimpiä ovat kolme sinfoniaa: sinfonia nro 1, d, op. 13 (1895), sinfonia nro 2, e, op. 27 (1907) rakastettavin laveine melodioineen sekä sinfonia nro 3, a, op. 44 (1936).

Kuoleman saari op. 29 (1909) Böcklinin maalauksen mukaan on suggestiivinen teos “Dies irae” -aiheineen, joka on säveltäjän usein käyttämä aihe. Kellot op. 35 (1913) Poen tekstiin solisteille, kuorolle ja orkesterille on kuorosinfonia. Yhdysvalloissa valmistunut Sinfoniset tanssit op. 45 (1940) on laaja ja hieno teos, joka ei osoita luomiskyvyn ehtymisen merkkejä.

Oopperat
Aleko (1892; Moskova, 1983) Puškinin mukaan on mustalaisympäristöön sijoittuva yksinäytöksinen ooppera intohimorikoksesta. Francesca da Rimini (1905; Moskova, 1906), ”ooppera kahdessa kuvassa prologin ja epilogin kera” on hieno teos Danten mukaan. Saita ritari (1906), ”ooppera kolmessa kohtauksessa”, Puškinin ”pikku tragediaan” on moraliteetti.

Nikolai Medtner (1880-1951)

Medtner on täysin aiheettomasti Rahmaninovin varjoon jäänyt Baltian saksalainen, mieleltään venäläinen pianistisäveltäjä, jolla on täysin oma saksalaisesta romantiikasta ja venäläisestä aiheistosta ammentava omaperäinen musiikkikielensä. Hän eli myöhemmin Pariisissa (1921-) ja Lontoossa (1935-).

Hän sävelsi lauluja, kamarimusiikkia (3 viulusonaattia ja pianokvinteton) ja ennen kaikkea laajan tuotannon pianomusiikkia (mm. 3 konserttoa). Pianomusiikkiin kuuluu myös monta opusta skazka-lajissa (= kertomus, tarina, satu), ja ne ovat merkillisiä laatukuvia hieman Gogolin tyyliin.

14 pianosonaattia kuuluvat sonaatin historian upeimpiin lajinsa edustajiin, vaikkei niitä vielä soiteta kovin paljoa. Ne ovat pianistisesti, rytmisesti ja monitasoisuutensa vuoksi äärimmäisen vaativia, etenkin loppupään sonaatit, vaikka myös helpohkoja ja kivoja teoksia on joukossa; puolet sonaateista on yksiosaisia.

Takaisin ylös