Unkaristakaan ei Puolan ja Tšekkoslovakian tavoin voi puhua valtiona ennen kuin vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Habsburgien kaksoismonarkian romahdettua. Tosin “unkarilaisen Vormärzin” aikana ennen Euroopan “hullua” vallankumousvuotta 1848 koettiin uudistusten aalto johtohahmonaan aikansa “merkittävin unkarilainen” István Széchenyi (1790-1861), joka oli kansallistunteen tärkein herättäjä (1825-), joskin pyrkimys unkarin saamiseksi viralliseksi kieleksi oli tässä vaiheessa liian vaikea haaste. Venäläisten avulla Lajos Kossuthin johtama Unkarin kansannousu 1848-49 kukistettiin verisesti. Vihdoin 1867 maa sai sovussa Wienin kanssa ja Itävaltalais-unkarilaisen kaksoismonarkian synnyttyä perustettua oman hallituksensa, mikä toi tullessaan nopean taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen. Kun Habsburgien monarkia romahti I maailmansodan tuloksena, Unkari menetti alueita: Transilvania liitettiin Romaniaan ja Slovakia Tšekkoslovakiaan.
Pestissä 1800-luvun alussa toimi osin yhtä aikaa unkarilainen (1807-15) ja saksalainen teatteri (1812-), kunnes saksalainen sai yliotteen ja unkarilainen oopperaseurue esiintyi lähinnä maakunnissa (Kolozsvár, Kassa/Košice), joskin myös saksalaiset seurueet esiintyivät muualla (Pozsony, Temesvár). Muodostui musiikkiyhdistyksiä, joista Kolozsvárin yhdistys perusti musiikkikoulun, josta muodostui maan ensimmäinen konservatorion (1837). Kun kaupungin Kansallisteatteri avautui (1821), Kolozsvárista tuli unkarilaisen taidemusiikin keskus. Teatterin kapellimestari József Ruziska sävelsi oopperan Béla futása (Bélan pako, 1822), joka oli suosituin unkarilainen ooppera ennen Erkelin toiminnan käynnistymistä. Ensimmäisen unkarilaisen koomisen oopperan Csel (”Juoni”, 1839) sävelsi András Bartay, joten Erkelillä oli edeltäjiä.
Ferenc Erkel (1810-93)
Myös Erkel, Pressburgista (nyk. Bratislava) kotoisin oleva unkarilaisen oopperan perustajahahmo ja Glinkan vastine Unkarissa, aloitti uransa Kolozsvárissa, joskin hänen nousunsa ajan suosituimmaksi ja parhaaksi oopperasäveltäjäksi liittyy Pestin kasvamiseen maan musiikkielämän keskukseksi: Pestin Kansallisteatteri perustettiin 1837, ja Pestbudan Muusikkoyhdistyksen Konservatorio avautui 1840. Erkel toimi oopperan johtajana pitkään (1838-74) ja johti myös Filharmonisen yhdistyksen konsertteja (1853-71). Hän sävelsi kansallishymnin (1844) ja yhdeksän oopperaa (1840-85), jotka kaikki saivat ensiesityksen Budapestissä. Erkelin opperoista kaksi on jäänyt elämään.
Hynyadi László (1844) kertoo 1400-luvun unkarilaisesta kansallissankarista, joka tuhoutuu juonitteluiden tuloksena. Oopperaa voi pitää Nabuccon unkarilaisena rinnakkaisilmiönä, ja Erkelin oopperamusiikki tulee muutoinkin lähelle Verdiä, joskin siinä on myös aitoa unkarilaista verbunkos-melodiikkaa, esimerkiksi 1. näytöksen loppukohtauksessa (scena xii), jossa lauletaan ”Juonittelija on kuollut/häipynyt vaara!/Eläköön kuninkaamme,/eläköön isänmaa!”. Oopperassa kuningas Lászlo V (tenori) on alaikäinen, joten hänen unkarilaisvihamielinen setänsä Ulrik Cillei (baritoni) hallitsee. Cillei saa kuninkaan kääntämään selkänsä nimihenkilölle (tenori) ja yrittää tappaa László Hunyadin, mutta kuoleekin itse. Seuraavaksi kuningas tapattaa Hunyadin tukeutumalla tämän poliittiseen kilpailijaan, palatiini Garaan (baritoni), jolloin Gara lupaa Hunyadin rakkaan, Márian (sopraano) kuninkaalle.
Bánk bán (1861) perustuu Unkarin kansallisnäytelmään, jonka kirjoitti József Katonan (1815), mutta jonka Itävallan sensuuri kielsi 1860 asti. Sen nimihenkilö on 1200-luvun unkarilaisritari, joka on uskollinen omalle kuninkaalleen Endre II:lle, mutta joutuu aateliston liittouduttua Saksin kuningattaren kanssa kunigattaren sortotoimien kohteeksi ja menettää vaimonsa. Ooppera kuvaa siten unkarilaisten kokemaa sortoa vieraan vallan alla ja nimihenkilön jälleen traagista kohtaloa. Sanomattakin on selvä, että Bánk bán nousi 1800-luvun lopulla maan itsenäisyystaistelun symboliksi.
Muita unkarilaissäveltäjiä
Monet unkarilaismuusikot joutuivat etenkin olojen kehittämättömyyden takia tekemään uransa emigrantteina: heitä ovat etenkin pianistisäveltäjät Ferenc/Franz Liszt (1811-1886) ja Stephen István Heller (1813-1888), viulistisäveltäjä Joseph Joachim (1831-1907) sekä Wieniin asettunut kamarimusiikki-, orkesteri- ja oopperasäveltäjä Karl Goldmark (1830-1907), joka toimi myös Sibeliuksen opettajana. Franz Lehár (1870-1948) ja Emmerich Kálmán (1882-1953) ovat koko maailman rakastamia, monikansallisen Habsburgien monarkian eri säätyjen ja kansallisuuksien elämää värikkäästi tarkkailleita operettisäveltäjiä.
Mihály Mosonyi (1815-1870)
Mosonyi (1858 asti Michael Brand) vaikutti ensin Pressburgissa, kunnes hän siirtyi 1842 Pestiin. Hän oli paljossa itseoppinut säveltäjä, joka kirjoitti ensin vuoteen 1858 asti ”saksalaisessa” tyylissä sinfonioita, kamarimusiikkia ja kirkkomusiikkia sekä saksankielisen oopperan (1857). Mutta vähitellen hänestä tuli verbunkos-tyylin (nopea ”unkarilainen” värväystanssi) esitaistelija etenkin pianomusiikissaan, jossa hän oli Lisztiin sekä vaikuttanut että tämän rinnakkaishahmo.
Molempien suhde oli sekä musiikillisesti että persoonallisesti lämmin. Hän sävelsi pianolle teoksen Surumusiikkia István Széchenyin kuoleman johdosta (1860), josta Liszt sai puolestaan esikuvan omaalle kahdeksanosaiselle kunnioitussarjalleen Historiallisia unkarilaisia kuvia (1885): numero 7 on omistettu esikuvalle ja nimeltään Mosonyi Mihály.
Mosonyin laaja sävellystuotanto sisältää kaksi sinfoniaa (1844, 1856), pianokonserton (1844), runsaasti kamari- ja kirkkomusiikkia. Verbunkos-kaudella valmistui myös kaksi oopperaa: Szép Ilonka (Kaunis Helena, 1861) ja Álmos (1862). Kaikkiaan Mosonyin voidaan sanoa olevan Erkelin ohella unkarilaisen 1800-luvun musiikin perustajahahmo. Ohessa näytteenä Mosonyin unkarilaistyylistä sarjasta Magyar gyermekvilág (Unkarilainen lastenmaailma, 1859) viidennen osan A kis cigány (Pieni Mustalainen) hitaan ja nopean vaiheen alut.
Jenő Hubay (1858-1937) oli merkittävä budapestiläinen viulutaiteilija ja -pedagogi, joka konsertoi ympäri Eurooppaa ja sävelsi melkoisen määrän, noin 200 kappaletta salonkimaista taiturimusiikkia (1880-1900) unohtamatta unkarilaisia juuriaan. Jälkimmäisiin kuuluu mm. 12 Poëmes Hongrois (Unkarilaisia runoelmia) op. 27 (1885) ja op. 76 (n. 1899). Yhtä lailla hänen Sonata romantiquensa op. 22 (1884) ja ennen kaikkea neljä viulukonserttoaan (1884-1907) kuuluvat ajan eturivin suurimuotoiseen viulumusiikkiin. Tuotantoon kuuluu myös kahdeksan oopperaa, yli 100 laulua ja kaksi sinfoniaa.
Emánuel Moór (1863-1931) oli unkarilainen säveltäjä, pianisti ja soitinkeksijä, joka asui myös Englannissa (1888-) ja Sveitsissä (1901-). Unkarilaiset ja juutalaiset juuret sekä Brahmsin rohkaiseva vaikutus ovat havaittavissa hänen myöhäisromanttisessa musiikissaan: unkarilaisissa tansseissa, oopperoissa, kahdeksassa sinfonioissa (1893-1910), piano-, viulu- ja sellokonsertossa ja kamarimusiikissa, johon kuuluu mm. laadukkaita viulu- ja sellosonaatteja. Seuraavassa sellosonaatin nro 2, op. 55 alkua:
Ottokar Eugen Nováček (1866-1900) oli serbialaissyntyinen unkarilaissäveltäjä, joka emigroitui Yhdysvaltoihin ja toimi orkesterimuusikkona sekä Brodsky-kvartetin viulua ja alttoviulua. Sävellyksiin kuuluu pianokonsertto (1894), Perpetuum mobile viululle ja orkesterille, kolme jousikvartettoa, kahdeksan Concerto capricea sekä teoksia viululle ja pianolle.
Ernő von Dohnányi/Dohnányi (1877-1960); ks. Muhista artikkeli Dohnányin palautettu maine.