Termi musiikin historia viittaa musiikin vaiheisiin (esim. länsimaisen musiikin historia), musiikinhistoria taas musiikin historian tutkimukseen ja kirjoitukseen; kohde ja sen kuvaus kietoutuvat toisiinsa.
Edelläkävijöitä
Musiikinhistorian edelläkävijöinä voidaan pitää kahta 1600-luvun alun luterilaista oppinutta, Sethus Calvisiusta ja Michael Praetoriusta. Edellinen oli matemaatikko ja harrasti kronologiaa, mistä arvellaan saaneen alkunsa hänen ajatuksensa tarkastella musiikkia ajan perspektiivissä. Hänen traktaattiinsa Exercitationes musicae (1600) sisältyvä luku De origine et progressu musices lienee ensimmäinen yritys kirjoittaa musiikin historiaa. Jälkimmäisen monumentaalinen tutkielma Syntagma musicum (1615) ei tosin kiinnitä mitään huomiota aikasarjoihin, mutta sisältää runsaasti historiallista tietoa musiikista. Kun Praetoriuksen teoksen merkitys perustuu enemmän sisältöön kuin metodiin, Jacques Bonnet’n 1715 julkaisema Histoire de la musique et de ses effets puolestaan on sisällöltään niukka mutta metodiltaan uraa uurtava. 1700-luvun lopulla ilmestyi useita sisällöltään runsaampia ja näkemykseltään kehittyneempiä teoksia, kuten Padre Martinin Storia della musica (1757-81) ja espanjalaisen jesuiitan Eximenon Dell’origine e delle regole della musica colla istoria del suo progresso, decadenza e rinnovazione (1774). Eximeno näkee musiikin historian organismin kaltaisena kehityksen, rappion ja uudistumisen aaltoliikkeenä ja puolustaa säveltäjän vapautta ja riippumattomuutta teorian normeista; jos vain sääntöjen tuntijat säveltäisivät, voisimme pian heittää kaiken musiikin liekkien saaliiksi.
Myös Englannissa viriää vuosisadan lopulla kiinnostus musiikin historiaan. Sir John Hawkinsin A General History of the Science and Practice of Music ja Charles Burneyn A General History of Music (molemmat 1776) ovat suuri metodinen edistysaskel; käsikirjoitukset ja painetut nuotit nähdään nyt historioitsijan ensisijaisina lähteinä ja kronologisesti etenevästä kerronnasta tulee itsestään selvä periaate. Muutoin tekijöiden näkemykset musiikin historiasta poikkeavat toisistaan. Hawkinsille musiikki on vielä jumalaista alkuperää ja sitä hallitsevat maailmankaikkeuden yleiset lainalaisuudet, kun taas Burneyn näkemys sen tehtävästä ja luonteesta on lähestulkoon sosiologinen. Hänelle musiikki on viatonta ylellisyyttä, tosin tarpeetonta, mutta korvaa suuresti viehättävää. Hän suhtautuu myös – päinvastoin kuin Hawkins – avoimesti ja myönteisesti musiikin uusiin virtauksiin, kuten mannheimilaisiin sinfonikkoihin, joiden keksinnöt ovat tehneet soitinmusiikille muutamassa vuodessa enemmän palveluksia kuin barokkisäveltäjien ”jäykät imitaatiot” puolen vuosisadan aikana.
1700-luvun merkittävin saksalainen musiikinhistorioitsija oli Johann Nicolaus Forkel, jonka Allgemeine Geschichte der Musik (1788-1801) yhdisti musiikin kehityksen kuvaukseen jo kansallisia näkökohtia ja kiinnitti huomiota musiikin sosiaalihistoriaan; siinä heijastuvat vaikutteet, joita Forkel oli saanut historiantutkimuksen tieteellisiä menetelmiä kehittäneeltä Göttingenin koulukunnalta. Hän oli myös musiikkibibliografian uranuurtaja teoksellaan Allgemeine Literatur der Musik (1792).
1800-luku
Musiikinhistorian tavoitteissa ja periaatteissa tapahtui 1800-luvun mittaan uudistuksia. Kun edellisen vuosisadan historioitsijat olivat sumeilematta lausuneet oman mielipiteensä eri aikakausien tyylien paremmuudesta, nyt niitä alettiin tutkia ja arvioida puolueettomammin, kutakin omista lähtökohdistaan. Historianfilosofisissa lähtökohdissa oli kuitenkin eroja. Raphael Kiesewetterin Geschichte der Musik in West-Europa (1834) loi ns. suurmiesteorian, jonka mukaan musiikin historian aikakausijaon perustana ovat sitä hallinneet suuret mestarit, Dufay, Ockeghem, Josquin jne. Belgialaisen François Jopseh Fétisin Histoire générale de la musique (1856-76) oli yritys kirjoittaa kaikkien kansojen musiikin historia; se jäi keskeneräiseksi, mutta sen idea teki Fétisistä vertailevan musiikkitieteen edelläkävijän. Vuosisadan merkittävimmät musiikinhistorioitsijat August Wilhelm Ambros ja Philipp Spitta pyrkivät pitämään estetiikan ja historian erillään ja korostivat lähdekritiikin merkitystä. Ambrosin neliosainen pääteos Geschichte der Musik (1862-78), johon ensimmäinen suomalainen musiikinhistoria, Martin Wegeliuksen Hufvuddragen af den västerländska musikens historia (1891-93; suom. Länsimaisen musiikin historia pääpiirteissään, 1904) paljossa nojautuu, perustuu ajatukseen kaikkia saman aikakauden taideteoksia yhdistävästä ajan hengestä (Zeitgeist).
Musiikin historian kirjoittamista oli alusta alkaen vaikeuttanut lähdetutkimuksen puute; synteesiä yritettiin ennen kuin siihen oli riittävästi aineksia. 1800-luvun puolivälissä havaittiin välttämättömäksi ryhtyä systemaattisesti julkaisemaan menneiden aikakausien musiikkia. Bachin teosten osalta työn pani alulle 1850 perustettu Bach-Gesellschaft Philipp Spittan johdolla. Spitta kirjoitti myös laajan Bach-elämäkerran (1873-78), ja ryhtyi sen jälkeen toimittamaan Schützin ja Buxtehuden teoksia. Friedrich Chrysander puolestaan kohotti Händelin Bachin rinnalle myöhäisbarokin suurhahmoksi toimittamalla hänen kootut teoksensa ja kirjoittamalla hänestä elämäkerran (1858-67), joka tosin jäi keskeneräiseksi. Näiden töiden ansiosta Kiesewetterin ”Leon ja Duranten aika” muuttui ”Bachin ja Händelin ajaksi”. Biografiasta tuli varsinaisten historiateosten rinnalla musiikinhistorian keskeisiä lajeja, jonka klassikkoihin kuuluvat mainittujen lisäksi mm. Otto Jahnin Mozart (1856-59) ja amerikkalaisen Alexander Wheelock Thayerin The Life of Beethoven (1866-79).
Musiikinhistorian metodeista
Samoihin aikoihin kun suurten mestarien kootut teokset, elämäkerrat ja musiikin historian yleisesitykset avarsivat kuvaa eurooppalaisen musiikin menneisyydestä, tutkijat alkoivat yhä enemmän pohtia oman tieteenalansa peruskysymyksiä. Guido Adler jakoi musiikintutkimuksen alueen historialliseen ja systemaattisen musiikkitieteeseen, ja ryhtyi kehittämään edellisen metodia, jota koskevat ajatuksensa hän kokosi teokseen Methode der Musikgeschichte (1919). Hän kirjoitti myös kirjan tyylistä (Der Stil in der Musik, 1911), ja hänen näkemystään musiikinhistoriasta voidaankin luonnehtia tyylikriittiseksi. Käytännössä hän toteutti ajatuksiaan toimittamalla laajan musiikin historian käsikirjan Handbuch der Musikgeschichte (1924, täydennetty 1930, uusin p. 1977), josta tuli alan perusteoksia.
Adlerin käsikirjan tavoin myöhemmät laajat musiikinhistorian esitykset ovat monien tekijöiden yhteistyötä. Ernst Bückenin toimittama kymmenosainen Handbuch der Musikwissenschaft (1927-34) eroaa edeltäjästään pyrkimyksessään täydentää Adlerin tyylikritiikkiä kulttuurihistoriallisilla ja hengentieteellisillä ulottuvuuksilla. Sen nykyaikainen seuraaja, Carl Dahlhausin ja muiden toimittama 12-osainen Neues Handbuch der Musikwissenschaft (1980-1995) perustaa metodille, jota Dahlhaus kutsuu rakennehistorialliseksi. Sen perusteita hän on selvittänyt metoditutkielmassaan Grundlagen der Musikgeschichte (1977; engl. Foundations of Music History, 1983), jonka hän laati suunnitellessaan käsikirjan 1800-luvun musiikin historiaa käsittelevää nidettä (Die Musik des 19. Jahrhunderts, 1980; engl. Nineteenth-Century Music, 1989). Rakennehistorian perusajatus on suhteuttaa toisiinsa musiikin rakenteelliset, esteettiset ja sosiaalihistorialliset tekijät kuvattavan aikakauden edellyttämällä tavalla. Musiikinhistorian metodia Adlerin ja Dahlhausin vanavedessä, mutta aivan eri lähtökohdista, on pohtinut kulttuurihistorioitsija Jukka Sarjala kirjassaan Miten tutkia musiikin historiaa? (2002). Uutta suuntaa musiikinhistorian kirjoitukseen haetaan Vesa Kurkelan ja Markus Mantereen toimittamassa teoksessa Critical Music Historiography: Probing Canons, Ideologies and Institutions (2015).
Anglosaksinen musiikinhistoria
Kun saksalaiselle musiikinhistorialle on ollut ominaista filosofinen ja pohdiskeleva suhde kuvattavaansa, anglosaksinen on luonteeltaan pragmaattista. Tämän kielialueen ensimmäinen laaja yhteishanke on ollut Gerald Abrahamin toimittama The New Oxford History of Music (1947-74). Amerikkalainen Norton History of Music puolestaan muodostuu itsenäisistä yhden tekijän kirjoittamista niteistä, joista varsinkin Gustav Reesen Music in the Middle Ages (uusin p. 2000) ja Music in the Renaissance (uusin p. 1959), Manfred F. Bukofzerin Music in the Baroque Era (1947) sekä Alfred Einsteinin Music in the Romantic Era (1947) saavuttivat klassikon aseman. Tähän sarjaan kuuluu myös Paul Henry Langin Music in Western Civilization (1941, uusin p. 1997), johon verrattuna Donald Jay Groutin ja Claude V. Paliscan A History of Western Music (1960, 6.p. 2001) sekä Gerald Abrahamin The Concise Oxford History of Music (1979, uusin p. 1985) ovat oppikirjan luonteisia.
Uutta ja erilaista tapaa käsitellä musiikin historiaa edustaa kirjasarja The Cambridge History of Music, jossa ovat ilmestyneet The Cambridge History of Seventeenth-Century Music (2006), The Cambridge History of Nineteenth-Century Music (2001) ja The Cambridge History of Twentieth-Century Music (2004) sekä – esimerkkinä maantieteellisesti rajatusta historiankirjoituksesta –- The Cambridge History of American Music (2004). Sarjan jokainen nide on toimitettu kokonaisuus, jonka kirjoittamiseen on osallistunut laaja joukko asiantuntijoita. Tässä kirjasarjassa periodijaottelu ei perustu yritykseen määritellä ja identifioida musiikinhistoriallisia aikakausia niiden luonteen mukaan (esim. barokki, klassismi, romantiikka), vaan on puhtaasti numeerinen. Niinpä 1800-luvun musiikin historia jakaantuu Jim Samsonin toimittamassa teoksessa kahteen osaan: 1800-1850 ja 1850-1900. Ero Carl Dahlhausin ajatteluun on radikaali: Dahlhausin mukaan 1800-luku musiikin historiassa on aika vuodesta 1814 vuoteen 1914, Wienin kongressista ensimmäiseen maailmansotaan.
Aivan omaa lajiaan on Richard Taruskinin kuusi nidettä käsittävä The Oxford History of Western Music (2004), laajin ja omapäisin yhden tekijän esitys länsimaisen musiikin historiasta sitten Paul Henry Langin klassikon. Siitä on sittemmin (2013) toimitettu myös lyhennetty College Edition, jonka toinen tekijä on Christopher H. Gibbs. Yhtä omapäinen, viihdyttävä ja provokatiivinen on myös Alex Rossin The Rest is Noise. Listening to the Twentieth Century (2007), joka avaa uuden, virkistävästi erilaisen näkökulman 1900-luvun musiikkiin. Ross käyttää hyväkseen myös nykytekniikkaa; kirjaan liittyvät audioesimerkit löytyvät hänen blogistaan The Rest is Noise.
Pohjoismaat
Pohjoismaisista musiikin historian yleisesityksistä tuli Suomessa ensimmäisenä tunnetuksi Gunnar Jeansonin ja Julius Raben Musiken genom tiderna (1927-31, suom. Musiikki kautta aikojen 1970, 2. p. 1977), joka aikanaan oli peräti yliopistollinen kurssikirja. Sen metodisesti omaperäinen seuraaja, Jan Lingin Europas musikhistoria on jäänyt kahteen niteeseen, Europas musikhistoria -1730 (1983) ja Folkmusiken (1989). Löyhästi edellisiin liittyy En rundresa med Charles Burney (2004), jossa Ling tarkastelee 1700-luvun musiikkimiljöitä. Uusin musiikinhistoria ruotsin kielellä on Erik Kjellbergin toimittama, ruotsalais-tanskalaisena yhteistyönä syntynyt Natur & Kulturs Musikhistoria (1999, 2.p. 2007).
Suomalaisista musiikin historian esityksistä Wegeliuksen teoksen jälkeen on mainittava Heikki Klemetin Musiikin historia (1916-26) ja Sulho Rannan Musiikin historia (1950-56), kumpikin kaksiosaisia, sekä Veikko Helasvuon seminaarien ja oppikoulujen oppikirjaksi tarkoitettu Musiikin historia (1952), johon sisältyy myös katsaus suomalaisen musiikin vaiheisiin ja luku esittävästä säveltaiteesta.
Laji- ja korporaatiohistoriat
Länsimaisen musiikin historian kattavien yleisesitysten lisäksi on olemassa lukematon joukko kohteeltaan rajattuja musiikinhistorian piiriin kuuluvia teoksia. Tärkeimpiä ryhmiä ovat kansalliset musiikinhistoriat, joista enemmän jäljempänä, musiikin lajien historiat (Veikko Helasvuon Kuorolaulun vaiheet, 1963), sävellyslajien historiat (Henry Baconin Oopperan historia, 1995), paikallishistoriat (Jere Jäppisen toimittama Harpunkielistä Shimmykarkkiin. Helsingin musiikkielämää viidellä vuosisadalla, 2003) sekä korporaatiohistoriat ja -historiikit, kuten Einari Marvian ja Matti Vainion Helsingin kaupunginorkesteri 1882-1982 (1993), Erkki Salmenhaaran Säveltäjänä Suomessa (1995), Hannu-Ilari Lampilan Suomalainen ooppera (1997), Antero Karttusen Radion sinfoniaorkesteri 1927-2002 (2002) ja Reijo Pajamon Laulun tenhoisa taika: Suomen kuorolaulun historia (2015).
Myös musiikinteorian historiaa on kirjoitettu. Saksassa Frieder Zaminerin toimittama, 15-osaiseksi ilmoitettu musiikinteorian historia Geschichte der Musiktheorie (1984-) oli yritys täyttää Hugo Riemannin samannimisen klassikon (1921) vanhentumisen jättämä aukko, mutta hanke jäi keskeneräiseksi. The Cambridge History of Music -sarjaan kuuluu Thomas Christensenin toimittama The Cambridge History of Western Music Theory (2002).
Kansallinen musiikinhistoriankirjoitus
Kansallisia musiikinhistorioita alettiin Saksassa kirjoittaa jo 1800-luvun lopulla, esimerkkinä August Reissmannin Illustrierte Geschichte der deutschen Musik (1892). Samoihin aikoihin Wegelius huomautti musiikinhistoriansa suomennoksen viimeistä edellisellä sivulla, että ”Suomessa on musiikin historia ensin tehtävä, ennenkuin sitä voidaan kirjoittaa, ja kaikkien vähimmin jälkimmäinen työ soveltuu kellekään niistä, jotka itse ovat olleet tahi vieläkin ovat mukana edellisessä” (suom. Axel Törnudd). Hegeliläisenä Wegelius ymmärsi mikä ero on käsitteillä res gestae ja historia rerum gestarum. Sittemmin ero on hämärtynyt. Sen merkityksen on Jukka Sarjala pyrkinyt kiistämään huomauttamalla, että tutkimuksen kohteena olevat musiikin vaiheet ovat historiankirjoittajan tulkintatyön tuloksia, eivät hänestä riippumattomia todellisuuden osia (artikkeli Musiikinhistoria teoksessa Johdatus musiikintutkimukseen, 2003). Ilman näitä todellisuuden osia ei musiikin historiaa kuitenkaan olisi mahdollista kirjoittaa.
Lukuun ottamatta lyhyitä katsauksia (mm. Heikki Klemetin Piirteitä Suomen musiikin historiasta, 1919) ensimmäinen Suomen musiikin historia on Toivo Haapasen Suomen säveltaide (1940; ruots. Finlands musikhistoria, 1956). Sen seuraaja on 1990-luvulla ilmestynyt Fabian Dahlströmin, Erkki Salmenhaaran ja Mikko Heiniön Suomen musiikin historia I-IV (1995-96), jota täydentävät Anneli Asplundin johtaman työryhmän Kansanmusiikki (2006), Reijo Pajamon ja Erkki Tuppuraisen Kirkkomusiikki (2004), Pekka Jalkasen ja Vesa Kurkelan Populaarimusiikki (2003) sekä Matti Huttusen Suomalaisen esittävän säveltaiteen historia teoksessa Esittävä säveltaide (2002).
Suomen musiikin historiaa pienemmässä mittakaavassa ja eri kielillä edustavat Timo Mäkisen ja Seppo Nummen Musica fennica (1965; englanniksi, saksaksi, ranskaksi ja espanjaksi), Kalevi Ahon, Pekka Jalkasen, Erkki Salmenhaaran ja Keijo Virtamon Suomen musiikki (1996; on myös englanniksi, saksaksi ja japaniksi), Kimmo Korhosen Suomen säveltäjiä neljältä vuosisadalta (2004), englanniksi Inventing Finnish Music: Contemporary Composers from Medieval to Modern (2007) sekä Ilkka Oramon ensyklopedia-artikkelit Finnland (Die Musik in Geschichte und Gegenwart, 1995; MGG Online, 2016) ja Finland (The New Grove. Dictionary of Music and Musicians, 2001; Grove Music Online, 2001), joiden pohjalta on kasvamassa artikkelikokoelma Muhi-sivustolla. Suomalaista musiikkia lajeittain esittelee Kimmo Korhosen kirjasarja Suomalainen orkesterimusiikki 1 ja 2 (1995), Suomalainen konsertto (1995), Suomalainen pianomusiikki (1996), Suomalainen kamarimusiikki (1999) ja Suomalainen ooppera (2002). Tämä Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen julkaisema kirjasarja on myös englanniksi.
Suomen musiikin historian kannalta tärkeä on myös Leif Jonssonin ja muiden toimittama Musiken i Sverige I-IV (1992-94) – onhan meillä kuutisensataa vuotta yhteistä musiikin historiaa ruotsalaisten kanssa. Tanskalaisen musiikinhistorian klassikko on Nils Schiørringin kolmiosainen Musikkens Historie i Danmark (I Fra Oldtden til 1750, II Fra 1750 til 1870, III Fra 1870 til 1970’erne) ja Norjan vastaava on Nils Grinden Norsk Musikhistorie (3.p. 1981; engl. A History of Norwegian Music, 1991).
Kirjallisuutta
Allen, Warren Dwight 1962. Philosophies of Music History. New York: Dover.
Dahlhaus, Carl 1977. Grundlagen der Musikgeschichte. Köln: Hans Gerig.
Huttunen, Matti 1993. Modernin musiikinhistoriankirjoituksen synty Suomessa. Helsinki: Suomen Musiikkitieteellinen Seura.