[Artikkeli on luonnos]
Kansallisromanttikkojen sukupolven keskeisiä suomalaisia konserttosäveltäjiä ensimmäisen tasavallan aikana ovat Selim Palmgren (1878–51), Ernst Linko (1889–1960) ja Ilmari Hannikainen (1892–1955). Etevinä pianisteina he olivat itse konserttojensa ensimmäisiä esittäjiä. He kirjoittivat ’omalle’ soittimelleen ja jatkavat tässä suhteessa romanttisen virtuoosikonserton perinnettä. Tälle konserttotyypille, jonka malliesimerkkejä ovat Lisztin ja Rahmaninovin konsertot, on tunnusomaista, että teos on yhtä suuressa määrin esityksensä väline kuin itsenäinen esteettinen substanssi.
Myös 1920-luvun modernistit sävelsivät konserttoja. Aarre Merikannon kahdelle ensimmäiselle konsertolle (pianokonsertto nro 1 fis-molli op. 3, 1913 ja viulukonsertto nro 1 g-molli op. 9, 1915) tunnusomainen muodon kaavamaisuus ja tyylin epäitsenäisyys tuntuu vielä sellokonsertossa nro 1 D-duuri op. 21 (1919), joka on ensimmäinen suomalainen sellokonsertto. Viulukonsertto nro 2 op. 30 (1925) sen sijaan on kypsä teos, tyypillistä 1920-luvun modernismia, jossa Merikanto on löytänyt oman äänensä. Kuten Konserttikappale sellolle ja kamariorkesterille (1926), se kuuluu pienen orkesterinsa ja kamarimusiikillisen kirjoitustapansa perusteella lähinnä kamarikonserton lajityyppiin. Esittämättä jääneen kolmannen viulukonserttonsa (1931) Merikanto tuhosi 1955. Paavo Heininen on myöhemmin kuvitellut miltä se olisi kuulostanut ja kirjoitti Merikannon tyyliin viulukonserton, jolle antoi nimen Tuuminki (1993).
Pianokonsertto nro 2 valmistui 1937, mutta sai kantaesityksensä vasta 1954. Kolmiosaisen konserton ensimmäinen osa jakaantuu kahteen taitteeseen: Tranquillo – Allegro con spirito. Osalle on tunnusomaista teemojen kontrapunktinen asettelu. Toinen osa (Lento assai) muuntelee monipuolisesti yhtä teemaa, jolla on itsenäisiä vastaääniä eri soittimilla. Kolmas osa (Allegro assai) antaa vallan uusklassismin suuntaan viittaaville tanhuaiheille. Sellokonsertossa nro 2 (1941/44) kuvastuu Merikannon tyylin hajoaminen keskenään ristiriitaisten impulssien paineessa.
Ernest Pingoud’n kaikki kolme pianokonserttoa (nro 1 op. 8, 1917; nro 2 op. 22, 1921 ja nro 3 op. 23, 1922) ovat Liszt- ja Rahmaninov-vaikutteisia virtuoosikonserttoja, joiden sävelkieli on paljon tavanomaisempaa kuin säveltäjän sinfonisten runojen Skrjabin-tyylinen ekspressionismi.
Uuno Klamin pianokonsertto nro 1 op. 8 Une nuit à Montmartre (1925) edustaa jazz-vaikutteineen 1920-luvun modernismin ranskalaista suuntausta, jossa Ravelin esikuvan läheisyys on kuuluvilla, vaikka Ravelin molemmat pianokonsertot ovatkin myöhempiä teoksia. Hänen viulukonserttonsa op. 32 (1943) taas kuuluu samaan kauteen kuin Kalevala-sarjan lopullisen version kolmas osa Terhenniemi (1943) ja kuvastaa säveltäjän kehitystä kohti uusklassismia. Viulukonsertto katosi salaperäisesti Tukholmassa. Klami kirjoitti sen ulkomuistista uudelleen vuonna 1954. Myöhemmin alkuperäinen versio kuitenkin löytyi. Versiot poikkeavat toisistaan niin paljon, että itse asiassa on olemassa kaksi Klamin viulukonserttoa, jotka ovat vähemmän ’sama’ teos kuin Sibeliuksen viulukonserton kaksi versiota.
Myös konserttokirjallisuuden valossa 1920-luku näyttäytyy vedenjakajana suomalaisen yhteiskunnan kehityksessä maatalous-Suomesta kaupunkilaistuvaksi ja kansainvälistyväksi teollisuus-Suomeksi. Tätä kehitystä symboloivat Lingon E-duuri-konserton finaalin tanhumusiikki, Rondo alla finlandese, ja Klamin 1. pianokonserton kuvaus pariisilaiskahvilan raukeanhermostuneiden jazz-rytmien täyttämästä ilmapiiristä, Rhytme las et nerveux d’une valse Boston.
Kirjallisuutta
Huuskonen, Sirpa 1993. Uuno Klamin viulukonserton kaksi versiota. Symposion Uuno Klami. Toim. Erkki Salmenhaara. Helsinki: Yliopistopaino, 84–96.
Maasalo, Kai 1969. Suomalaisia sävellyksiä II. Porvoo-Helsinki: WSOY.
Mäkelä, Tomi 1993. Orkestraatio ja muoto Uuno Klamin pianokonsertossa Une nuit à Montmartre opus 8. Symposion Uuno Klami. Toim. Erkki Salmenhaara. Helsinki: Yliopistopaino, 97–113.