Bartókin yksinäytöksinen ooppera A kékszakállú herceg vára op. 11 (1911) perustuu Béla Balázsin 1910 julkaisemaan mysteerinäytelmään. Balázs oli vuosisadan alun budapestilaiseen älymystöön kuulunut runoilija, käsikirjoittaja ja elokuvakriitikko, joka osallistui vuoden 1919 kommunistivallankaappaukseen ja joutui sen epäonnistuttua lähtemään maanpakoon. Hän tuli myöhemmin kuuluisaksi visuaalisen kulttuurin ja elokuvan teoriaa käsittelevillä teoksillaan Der sichtbare Mensch (Näkyvä ihminen, 1924) ja Der Geist des Films (Elokuvan henki, 1930). Balázsin tekstiin perustuu myös toinen Bartókin näyttämöteos, tanssinäytelmä A fából faragott királyfi (Puinen prinssi, 1914–16).
Tunnetuin vanhaan legendaan perustuvan Siniparta-aiheen moderneista versioista lienee Chaplinin elokuva Monsieur Verdoux (1947), tarina vuoden 1930 suuren laman aikaan työttömäksi jääneestä pankkivirkailijasta, joka päättää ryhtyä yrittäjäksi. Monsieur Verdoux’n liikeidea on yksinkertainen: hän hankkiutuu, charmikas herrasmies kun on, varakkaitten leskien suosioon, siirtää heidän omaisuutensa omiin nimiinsä ja toimittaa heidät sitten pois päiviltä; ei pahuuttaan, vaan koska se on käytännöllistä – joskaan ei lopultakaan kovin tuottoisaa, kuten hän kuivasti huomauttaa. Elokuvan sanoma on yhteiskuntakriittinen: miksi murha olisi moraalittomampi liiketoimi kuin sodankäynti, jossa tapetaan joukoittain ihmisiä?
Chaplinin ”murhakomedia”, kuten elokuvan alaotsikko kuuluu, liittyy vain löyhästi Siniparta-aiheen varhaisempaan historiaan. Kirjallisuudessa aiheen teki tunnetuksi Charles Perrault’n Histoires et Contes du Temps passé avec des moralités (1697). Siinä tarinan runko on lyhyesti seuraava: ritari Siniparta antaa nuorikolleen avainnipun ja luvan avata kaikki linnansa ovet yhtä lukuun ottamatta. Nuori vaimo avaa kuitenkin myös kielletyn oven ja löytää sen takaa Siniparran edellisten vaimojen kaulasta katkaistut päät. Hän pelastuu samalta kohtalolta viime hetkellä, kun hänen epäluuloiset veljensä rientävät apuun ja iskevät Siniparran kuoliaaksi.
Balázsin Siniparta-runoelman pohjana on Perrault’n moraliteetti, mutta se on saanut vaikutteita myös keskiaikaisista mysteerinäytelmistä ja Maurice Maeterlinckin symbolistisesta draamasta Ariane et Barbe-Bleue, josta Paul Dukas teki oopperan 1907. Kun Chaplin sijoitti oman tarinansa nykyaikaan, keskelle 1930-luvun talouslamaa, joka tavallaan selittää Monsieur Verdoux’n liiketoimet, Balázsin tekstistä puuttuvat tyystin ajan ja paikan määreet: se tapahtuu mytologisessa menneisyydessä, ja sen näyttämönä on synkkä linna ei-missään. Linnan kuvaus tosin tuo mieleen, kuten Goncourt-kirjailija Yann Queffélec on huomauttanut, kauhuelokuvien lavastuksen; jos siis haluaa mielikuvituksessaan paikantaa sen jonnekin, katse kääntyy Transsylvanian suuntaan.
Tarina etenee keskiaikaisen mysteerinäytelmän tyyliin kahden henkilön keskustelukohtausten sarjana. Ensimmäisessä kohtauksessa Siniparta tuo linnaansa nuoren vaimon Juditin. He astuvat pienestä rautaisesta ovesta jyrkkiä portaita mahtavaan, pyöreään goottilaiseen saliin, jonka hämärässä erottuu seitsemän suljettua ovea. Siniparta tarjoaa Juditille vielä perääntymisen mahdollisuuden (”Nyitva van még fent az ajtó”), mutta Judit torjuu sen välittämättä huhuista, joiden mukaan Siniparta olisi surmannut entiset vaimonsa. Mutta miksi hän seuraa? Hän on kyllä rakastunut ja jättänyt sen takia vanhempansa, veljensä, sisarensa ja kihlattunsa, mutta lukija saa silti vaikutelman, että kysymys on muustakin: Judit seuraa herraansa kuin noiduttuna, lumouksen vallassa. Vai onko niin, ettei rakastuneen tahto ole enää vapaa?
Kun Judit nyt pysyy päätöksessään, siitä tulee peruuttamaton. ”Most csukódjon be az ajtó”, Siniparta lausuu, ja pieni rautainen ovi sulkeutuu narahtaen. Judit kummeksuu linnan synkkyyttä (”Nincsen ablak? Nincsen erkély?”), sen kosteutta tihkuvia muureja (”Milyen víz hull a kezemre?”) ja seitsemää suljettua ovea (”Miért vannak az ajtók csukva?”). Seitsemän on sadun luku, jolla on tärkeä tehtävä keskiaikaisissa ritariromaaneissa ja myöhempienkin aikojen ihmesaduissa (Lumikki ja seitsemän kääpiötä, Seitsemän peninkulman saappaat). Tässä se antaa viitteen siitä, mihin oopperan prologi on vihjannut: missä on näyttämö, ulkona vai sisällä? Lukija tajuaa yhä selvemmin, että linna on symboli, ei mikään todellinen rakennus, vaan mielen asumus, jonka seitsemän suljettua ovea kätkevät Siniparran persoonallisuuden synkän salaisuuden. Todellisessa linnassa voisi vielä olla kidutuskammio, asehuone ja ehkä aarrekammiokin, mutta ei verta tihkuvia kukkia kasvavaa puutarhaa tai kyynelten järveä eikä huonetta, johon linnan isäntä on lukinnut entiset vaimonsa. Eletään psykoanalyysin aikaa. Huoneet ovat symboleja; niiden sisältö paljastaa Siniparran tekojen piilotajuiset motiivit: julmuuden, vallanhimon, ahneuden, mutta myös kauneuden kaipuun, pyrkimyksen suuriin saavutuksiin ja lopulta kykenemättömyyden rakastaa.
Siniparta vaatii Juditilta ehdottomuutta rakkaudessa ja siihen sisältyy, ettei hän eikä kukaan ei saa tietää, mitä on ovien takana (”Hogy ne lásson bele senki”). Kuin sadun ritari Lohengrin, joka haluaa varjella Elsaa tietämisen tuskalta,
Nie sollst Du mich befragen
noch Wissens Sorge tragen,
woher ich kam der Fahrt,
noch wie mein Nam’ und Art!
Siniparta yrittää varjella salaisuuttaan, mutta ei voi olla antamatta Juditille lukittujen ovien avaimia, niinkuin Lohengrin ei voinut olla vastaamatta Elsalle, jos tämä vastoin lupaustaan kysyisi hänen nimeään. Graalin ritari saattoi elää ihmisten keskuudessa vain tuntemattomana; jos hänen henkilöllisyytensä paljastuisi, joutsen tulisi hakemaan hänet pois. Siniparta ei voi palata minnekään. Kun Judit on avannut viimeisen oven ja paljastanut hänen synkimmän salaisuutensa, linnaan laskeutuu jälleen pimeys: ”És mindég is éjjel lesz már… éjjel… Éjjel…”
Balázs käyttää tekstissään vanhaa unkarilaista kahdeksantavuista runomittaa, jota Bartókin resitatiivinomainen vokaalimelodia tarkoin seuraa. Melodinen tyyli, parlando rubato, on peräisin unkarilaisesta talonpoikaismusiikista, johon Bartók oli muutamia vuosia aikaisemmin tutustunut yhdessä Kodályn kanssa syrjäisiin kyliin tekemillään keräysmatkoilla. Toisaalta siinä on vaikutteita Debussyn ooopperasta Pelléas ja Mélisande, jonka puhelaulu, kuten Bartók oli pannut merkille, oli oudolla tavalla sukua unkarilaisen kansanmusiikin resitaatiotyylille. Musiikin keskipisteenä ei tässä, kuten 1800-luvun numero-oopperassa, kuitenkaan ole vokaalimelodia. Todellinen draama näytellään orkesterissa, jonka rikkaaseen ja kuvausvoimaiseen kudokseen vokaalimelodia sulautuu yhtenä äänenä. Teos on rakenteeltaan sinfonisen runon kaltainen: sen sävellajisuunnitelma jännittyy fis-mollin ja C-duurin vastakohtaisuuden varaan, saman tritonussuhteen, joka hallitsee myös Sibeliuksen samana vuonna valmistuneen neljännen sinfonian ensiosaa. Kun alun matalien jousien pentatonista aihetta seuraava puupuhallinmelodia lopussa palaa, sinfoninen kaari sulkeutuu.
Paitsi sinfonisessa lujuudessa Bartókin partituurin voima on sen loisteliaassa, koristeellisessa, symbolistisessa kuvausvoimassa. Jokainen kohtaus on kuin taulu. Mitä Judit näkee ovien avautuessa, sen loihtivat kuulijan silmien eteen karakteristiset aiheet ja suorastaan visuaalinen orkestrointi. Kidutuskammion vihlovat sekunnit viiltävät kuin veitsi puupuhaltimien ja ksylofonin kaariasteikkojen sivaltaessa ruoskan tavoin, ja Judit saa ensimmäisen haavan sydämeensä; asehuoneen oven auetessa kajahtaa ilmoille trumpettifanfaari; aarrekammio sädehtii ja kimaltelee päällekkäisten duurisointujen bitonaalisessa valossa; ja verta tihkuvien jugendkukkien köynnösmäisiä kaaria lumotussa puutarhassa piirtävät käyrätorvi ja puupuhaltimet.
Kun viides ovi aukeaa, sen takaa paljastuu näkymä tuttiorkesterin huikaisevassa C-duuri-valossa kylpeville Siniparran tiluksille. Tämä on oopperan huippukohta, josta sinfoninen kaari alkaa laskea takaisin kohti fis-mollin yötä. Vielä kaksi ovea. Juditin vaatimus käy yhä raivoisammaksi (”Nyissad, nyissad!” – ”Avaa, avaa!”), ja Siniparran on pakko antaa periksi. Kuudennen oven takaa aukeaa maisema järvelle, jonka valkea vesi seisoo liikkumatta. Mitä vettä se on? ”Könnyek, Judit, könnyek, könnyek.” – ”Kyyneliä, Judit, kyyneliä, kyyneliä.” Kyynelten järven kuvaus orkesterissa kuuluu Bartókin kuvausvoimaisimpiin partituurisivuihin. Ollaan a-mollissa, jousien tremolohuminan ylle piirtyvät huilun, klarinetin, harppujen ja celestan kaariarpeggiot, ja tähän seisovan veden kuvaan tippuvat oboen, englannintorven ja fagotin väreistä yhdistetyt kyynelet, ensin pieni sekunti, sitten tritonus. Vesi värähtää, ja kolme rengasta rikkoo sen pinnan.
Draama lähenee ratkaisua. Viimeistä ovea älköön kukaan avatko. ”Nagyon szeretsz, Kékszakállú?” – ”Rakastatko minua, Siniparta?” Siniparran synkeän ihana rakkauden teema soi täydessä jousistossa, ja näyttää jo siltä, että Judit antaisi periksi. Mutta sitten hänet valtaa mustasukkaisuus. ”Kit szerettél én elöttem?” – ”Ketä olet rakastanut minua ennen?” ja hän vaatii, että viimeinenkin ovi on avattava. Sen takaa astuvat esiin Siniparran kolme edellistä vaimoa täydessä kukkeudessaan kruunattuina ja jalokivin koristeltuina. Siniparta kruunaa nyt myös Juditin, heistä kaikkein kauneimman, ja hänen on seurattava edeltäjiään viimeiseen huoneeseen, jonka ovi sulkeutuu hänen takanaan. Linnaan laskeutuu ikuinen pimeys.