Ernst Mielck
28.3.2009 (Päivitetty 19.11.2019) / Oramo, Ilkka

Ernst Mielckin varhainen kuolema vuonna 1899 oli menetys nuoressa suomalaisessa musiikkikulttuurissa. 21-vuotiaana tuberkuloosiin menehtyneen säveltäjän tuotanto käsittää – keskeneräisiä tai kadonneita teoksia lukuunottamatta – yhden sinfonian, kaksi alkusoittoa, konserttikappaleen pianolle ja orkesterille, konserttikappaleen viululle ja orkesterille, kansansävelmiin perustuvan orkesterisarjan, kaksi kantaattia kuorolle ja orkesterille, jousikvarteton ja -kvinteton, romanssin sellolle ja pianolle, muutamia kuoro- ja yksinlauluja ja joitakin pianokappaleita. Varhaisimmat niistä ovat vuodelta 1895, jolloin säveltäjä oli 18-vuotias, ja viimeiset hänen kuolinvuodeltaan.

Oliko Mielck ihmelapsi? Jos vertailukohtana on Mozart tai Schubert, niin tuskin. Mozartilla oli 21-vuotiaana jo laaja ja merkittävä tuotanto, ja Schubert sävelsi 18-vuotiaana (1815) toistasataa laulua, joiden joukossa on useita lied-kirjallisuuden helmiä. Mutta rinnastus Mozartiin tai Schubertiin ei olekaan kohtuullinen. Säveltämisen luonne oli sadan vuoden aikana melkoisesti muuttunut. Musiikin lajinormien höltyminen ja sävellysten yksilöllistyminen olisivat sata vuotta myöhemmin asettaneet myös Mozartille ja Schubertille erilaisia vaatimuksia kuin heidän oma aikansa.

Schubertiin Karl Flodin Mielckiä kumminkin vertasi: ”Vår finske Schubert.” Olihan hän joka tapauksessa poikkeuksellisen varhaiskypsä lahjakkuus Suomen syrjäisissä oloissa. Sibelius alkoi jo lähennellä kolmattakymmentä ikävuottaan saadessaan valmiiksi Kullervo-sinfonian, ja ikätovereitaan Melartinia ja Palmgrenia Mielck oli kehityksessä selvästi edellä. Myöhemmistä säveltäjistämme vertailukohdaksi sopii ehkä parhaiten Kalevi Aho, joka myös teki ensimmäisen sinfoniansa kaksikymmenvuotiaana.

Lapsuus, opintoja Berliinissä ja ensiesiintyminen

Ernst Mielck syntyi 24. lokakuuta 1877 viipurilaiseen kauppiasperheeseen. Hän oli heikko ja sairaalloinen lapsi, jonka kehitys viivästyi mahdollisesti hoitamattoman aivokalvontulehduksen seurauksena. Hänen epäillään kärsineen myös riisitaudista ja saaneen jo lapsena tuberkuloositartunnan. Seitsenvuotiaana hän puhui vaivalloisesti ja oli muutenkin niin jälkeen jäänyt, ettei normaali koulunkäynti tullut kysymykseen. Hänen kasvatuksestaan huolehti äiti Irene Mielck (o.s. Fabritius). Äidin kaikki seitsemän sisarusta olivat musikaalisia, ja yksi heistä, Ernst Fredrik Fabritius (1842-99), oli opiskellut Leipzigin konservatoriossa ja tullut tunnetuksi viulistina ja säveltäjänä; hänen viulukonserttonsa d-molli op. 7 (1878) on aikansa merkittävimpiä suomalaisia sävellyksiä. Myös isän puolella, lyypekkiläisestä kauppiasperheestä polveutuvan Theodor Mielckin suvussa, oli ollut musiikin harrastusta usean sukupolven ajan.

Kymmenvuotiaana Ernst Mielck oli sen verran voimistunut että saattoi aloittaa järjestelmälliset musiikin opinnot. Pianonsoittoa hänelle opetti Viipuriin asettunut saksalainen Albert Tietze, joka oli ollut opperalaulajana Berliinissä ja myöhemmin musiikkipedagogina Pietarissa. Mielckin on täytynyt edistyä nopeasti, koskapa hänet kolmetoistavuotiaana vuonna 1891 lähetettiin Berliiniin jatkamaan opintojaan Sternin konservatoriossa professori Heinrich Ehrlichin johdolla. Koulunkäynnin puute ei ainakaan kielen kannalta ollut esteenä tälle rohkealta tuntuvalle ratkaisulle, sillä Mielckien kotikieli oli saksa. Pianonsoiton lisäksi opinto-ohjelmaan kuului teoreettisia aineita. Kun Mielckin eno Ludvig Fabritius, turkulainen eläinlääkäri ja innokas amatööriviulisti, syksyllä 1893 kävi tervehtimässä sisarenpoikaansa, hän tapasi tämän ”nenä kiinni kontrapunktitehtävissä”. Soinnutuksen ja kontrapunktin lisäksi Mielck sai opetusta partituurinsoitossa, sävellyksessä ja soitinnuksessa, saksalaisen säveltäjäkasvatuksen keskeisissä oppiaineissa.

Mielck viipyi Berliinissä kevääseen 1894. Hänen todistuksensa Sternin konservatoriosta osoittavat hänen menestyneen erinomaisesti. Kesän hän vietti kotonaan Mathidenhof-nimisessä huvilassa Viipurissa ja tutustui mm. Aino Acktéhen, joka kuvasi hänet ”hiljaisenoloiseksi, unelmiinsa vaipuneeksi nuorukaiseksi”. Syksyn tullen Mielck alkoi valmistella debyyttiään Viipurissa Mendelssohnin g-molli-pianokonserton solistina. Esitys onnistui mainiosti. Wiborgsbladetin mukaan Mielck soitti koruttoman yksinkertaisesti mutta syvän musikaalisesti ja teki oikeutta sille hienostuneelle ajatukselle, jolle Mendelssohn oli halunnut antaa ilmaisun. Vaikka esitys ei ollut täydellinen, se oli osoitus suuresta lahjakkuudesta ja kehittyneestä musiikkiälystä.

Konsertointia ja opintoja Max Bruchin johdolla

Debyyttinsä jälkeen Mielck alkoi esiintyä ahkerasti. Hän soitti kamarimusiikkia, mm. Tšaikovskin trion, viulisti Franz Hildebrandin ja sellisti Aleksandr Wierzbiloviczin kanssa sekä Viipurissa että Turussa. Turussa hän soitti myös Beethovenin c-molli-pianokonserton ensimmäisen osan orkesterin solistina. Tämän esityksen perusteella kritiikki piti häntä lupaavana, joskaan ei vielä täysin kouliintuneena pianistina. Syksyllä 1895 Mielck esiintyi ensi kerran Aino Acktén pianopartnerina tämän Viipurin-konsertissa, jonka ohjelmassa oli mm. Sibeliuksen Jägargossen ja pari Mielckin omaa laulua – tosin salanimellä E. Leopold. Toisessa Aino Acktén konsertissa hän soitti soolonumeroinaan mm. Chopinin As-duuri-etydin op. 25 ja As-duuri-balladin op. 47 ja sai kiitosta teknisestä bravuuristaan.

Pian näiden konserttien jälkeen Mielck matkusti Berliiniin. Viemisinään hänellä oli uusi pianokonsertto c-molli (1895), joka oli syntynyt vuoden mittaan kotimaassa. Hän näytti sitä pianonsoiton opettajalleen, professori Erlichille, joka lähetti partituurin välittömästi Max Bruchille. Bruch piti teosta vielä epäkypsänä, mutta havaitsi nuoren suomalaisen lahjakkuuden ja otti hänet yksityisoppilaakseen. Palatessaan kesäkuussa kotimaahan Mielckillä oli mukanaan Bruchin antama todistus, jonka mukaan hänen opintojensa sisältönä olivat ensi alkuun olleet partituurinsoitto sekä soitinnus- ja analyysiharjoitukset. Opintojensa ohella hän oli säveltänyt vuoden aikana kaksi suurimuotoista teosta, jousikvarteton ja alkusoiton suurelle orkesterille. Bruch kiittää Mielckin musiikillisen mielikuvituksen epätavallista helppoutta ja mainitsee teosten osoittavan, että hän on ymmärtänyt soitinmusiikin olemuksen, päämäärät ja tarkoituksen. Hän on edistynyt nopeasti ja merkillepantavalla tavalla taidossa arvioida ajatuksiaan oikein ja kehittää niitä loogisesti, samoin orkesterin käsittelyssä.

Hän oli minulle erityisen rakas oppilas, joka todellisella lahjakkuudellaan ja suurella ahkeruudellaan tuotti minulle pelkästään iloa. Jos hänen kehityksensä jatkuu samaan tapaan, se oikeuttaa mitä kauneimpiin tulevaisuudentoiveisiin.

Konsertointia ja sävellysdebyytti

Syyskuussa 1896 Mielck säesti jälleen Aino Acktéta kahdessa konsertissa Viipurissa ja soitti soolonumerona fantasian suomalaisista sävelmistä. Se julkaistiin myöhemmin nimellä Kolme fantasiakappaletta suomalaisista polska-motiiveista (1895). Joulukuussa hän esiintyi kamarimuusikkona konsertissa, jonka ohjelmassa olivat mm. Mendelssohnin ja Tšaikovskin triot sekä Griegin F-duuri-viulusonaatti. Viipurilaiset kriitikot havaitsivat hänen taidoissaan vielä puutteita, mutta arvelivat niiden ajan myötä korjaantuvan.

Keväällä 1897 oli vuorossa ensiesiintyminen säveltäjänä Helsingissä. Helmikuussa hänen jousikvartettonsa g-molli op. 1 (1895) oli soitettu suljetussa piirissä, ja Flodin oli kiinnittänyt siihen myönteistä huomiota. Hän oli pitänyt ensimmäistä osaa muodollisesti hallittuna ja rytmisesti lennokkaana ja Adagiossa häneen oli tehnyt vaikutuksen ”sisäänpäin kääntynyt, ajatuksentäyteinen tunnelma ja rikas polyfonia”.

Saman vuoden huhtikuussa Kajanuksen Filharmonisen Seuran orkesterin ohjelmassa oli Macbeth-alkusoitto f-molli op. 2 (1896), jonka Mielck oli säveltänyt Bruchille Berliinissä talvella 1895–96. Teos lienee ollut pääkaupungin musiikkipiireille melkoinen yllätys, sillä Mielck oli täällä jotakuinkin tuntematon. Hänhän ei ollut koskaan opiskellut Helsingin musiikkiopistossa vaan siirtynyt Viipurista suoraan Berliiniin. Vaikka teoksesta vielä puuttui persoonallista leimaa, se herätti huomiota muotonsa puhtaudella ja taitavalla orkestroinnillaan. Arvosteluissa todettiin yksimielisesti, että 19-vuotias säveltäjä oli ilmeinen lahjakkuus ja sitä paitsi jo varsin pitkällä taiteensa käsityön hallinnassa. Mielck esiintyi samassa konsertissa myös pianistina. Hän soitti Chopinin g-molli-balladin ja Lisztin Waldesrauschenin ja sai yleisön lämpenemään niin että se vaati vielä pari ylimääräistä numeroa. Kriitikot eivät olleet yhtä ihastuneita. Flodin mielestä Mielckin soitossa tosin paljastui intelligentti muusikko, mutta hänellä olisi vielä paljon opittavaa ennen kuin hän teknisessä katsannossa täyttäisi korkeimmat vaatimukset.

Sinfonia f-molli (1897)

Lukuun ottamatta valmistautumista konsertteihin Viipurissa ja Helsingissä Mielckin aika kului ahkeraan säveltämiseen. Hiukan ennen Helsingin-konserttia hän sai valmiiksi jousikvinteton F-duuri op. 3 (1897) ja heittäytyi saman tien uuden teoksen kimppuun. ”… soittaa ja säveltää niin että sitä on ilo katsella”, rouva Mielck kirjoitti veljelleen Ludvig Fabritiukselle huhtikuun lopulla. Kvinteton jälkeen Mielck oli tarttunut härkää sarvista ja ryhtynyt säveltämään sinfoniaa. Tuohon sanaan latautuneet perinteet ja niiden arvovalta eivät näytä häntä säikyttäneen, ja hänellä oli ainakin yksi hyvä syy kokeilla kykyjään tämän ylevän lajin alueella. Hän suunnitteli uutta opintomatkaa Bruchin tykö Berliiniin ja halusi viedä mukanaan jotakin näytettävää.

Kesällä hän näyttää hiukan hellittäneen tahtia, ehkäpä olosuhteiden pakosta, sillä seuraelämä Mathildenhofissa oli vilkasta; vielä syyskuun alussa siellä oleskeli yhtä aikaa kaikkiaan seitsemän serkkua. Sinfonia kuitenkin valmistui hyvissä ajoin ennen lokakuun 20. päiväksi suunniteltua konserttia Helsingissä. Filharmonisen Seuran orkesteria johtaisi Kajanus ja ohjelmassa olisi molempien uusien teosten, kvinteton ja sinfonian lisäksi soolonumero, Griegin pianokonsertto, jossa Mielck soittaisi solistina.

Konsertista tuli menestys ja uusilla teoksillaan Mielck nousi nuorten säveltäjien eturiviin. Hufvudstadsbladetin Alarik Uggla, tunnettu laulaja ja kuoronjohtaja, kiitti sinfoniassa erityisesti muodon lujuutta, sitä logiikkaa jolla musiikilliset ajatukset liittyivät toisiinsa. Myös melodiat, temaattinen työ ja soitinnus miellyttivät häntä. Andante-osassa hän oli kuulevinaan ”suomalaista” sävyä, ja sen ohella suurimman vaikutuksen häneen oli tehnyt finaalin voimakas, koraaliin päättyvä loppunousu. Myös kvintetto sai häneltä tunnustusta ”klassisen ylevän muotonsa ja melodisen värityksensä” johdosta, joskin hän toivotti säveltäjälle suurempaa keskittämiskykyä ja rohkeutta kaikin puolin kehittää yksilöllisyyttään.

Myös Nya Pressenin Karl Flodin, pääkaupungin kriitikoista arvovaltaisin, oli valmis tämän konsertin perusteella nostamaan Mielckin nuoren Suomen kasvattamien säveltäjien eturiviin. Sinfonia antoi hänelle aiheen lausua mielipiteensä myös musiikin ajankohtaisista suuntauksista. Musiikkimaailma oli jakaantunut Brahmsin ja Wagnerin, klassismin ja uussaksalaisen koulun kannattajiin, ja Flodin – toisin kuin Martin Wegelius – oli säveltaiteen suuren klassisen perinteen kannattaja.

Täydellä syyllä on valitettu, että meidän päiviemme nuorilta säveltäjiltä on hävinnyt muodontaju. Rapsodioja, sinfonisia runoja ja sarjoja kirjoittavat kaikki, mutta harva uskaltautuu pystyttämään sinfonian kuninkaallista rakennusta, syystä että harvalla on hallinnassaan vaikea taito ajatella musiikillinen ajatus loogisesti ja tyhjentävästi loppuun, antaa sen avartua universaalisesti merkitseväksi, henkistää muoto ja suunnata mielikuvituksen lento kohti selvää päämäärää.

Nämä sanat oli ilmeisesti tarkoitettu paitsi Mielckille myös Sibeliukselle, jota Flodin aina tilaisuuden tullen yritti saada luopumaan sinfonisista runoista ja kirjoittamaan oikeita sinfonioita. Kun Sibelius vain kymmenen päivää myöhemmin antoi oman sävellyskonserttinsa, jonka ohjelmassa olivat mm. uusittu Lemminkäis-sarja (1895/97), Flodin kävi suoraan hyökkäykseen.

Musiikin näkökulmasta ei ole mahdollista arvioida sellaista sinfonisten runojen sarjaa kuin nämä neljä Lemminkäinen-myytin motiiveihin sävellettyä. Tällainen musiikki vaikuttaa ihan patologiselta ja jättää niin sekavia, piinallisia ja luonteeltaan epämääräisiä vaikutelmia, että niillä on hyvin vähän yhteistä sen esteettisen mielihyvän kanssa, jota kaiken kaunotaiteen ja ennen muuta musiikin tulee herättää. En ole mikään Hanslick, joka tekopyhästi klassisiin ja romanttisiin mestareihin vedoten kylmästi ja järjestelmällisesti langettaa tuomionsa kaikelle uudelle taiteelle, jossa yksilöllisyys murtautuu läpi ja luo uusia säveliä ja uutta muotoa. Mutta sanon siekailematta, että semmoinen musiikki kuin Lemminkäis-kuvitukset masentaa minut, tekee minut onnettomnaksi, rikkinäiseksi ja apaattiseksi.

Flodin ei kieltänyt sitä, että muodon käsittelyn mestaruus voisi ilmetä myös modernissa sinfonisessa rapsodiassa, mutta tällaisessa musiikissa kaikki riippuu kuitenkin tunnelmasta, poesiasta ja sävelmaalailusta, kun taas muodossa on kysymys vain huolellisesti punnituista suhteista; sinfonialta vaaditaan ennen muuta ”ajatuksen loogista terävyyttä, täydellistä ja idearikkaasti toteutettua kontrapunktista taidetta, osien välistä sisäistä yhtenäisyyttä, musiikillisen tunteen jatkuvaa crescendoa ja lopulta ideoiden sisällön universaalisuutta”. Tämä niin harvinainen muodollinen lahjakkuus oli hänen mielestään Mielckille tunnusomaista.

Kun Sibelius näytti sinfonisissa runoissaan seuraavan Lisztin musiikkinäkemystä, jonka hän kirjeessä vaimolleen elokuussa 1894 oli tunnustanut itselleen lähimmäksi, Mielck rakensi klassiselle perustalle. Flodinin mukaan hänen lähin esikuvansa oli ”ei kukaan vähäisempi kuin säveljätti Beethoven”. Jos Beethovenin esikuva oli selvästi tunnistettavissa jousikvintetossa, niin sinfonia oli Beethovenin hengen läpitunkema, ja tämä henki antoi sille laveutta, mahtavaa lennokkuutta ja kauneutta, joka loisti puhtaana ja kirkkaana.

Sinfonian ensimmäisessä osassa Flodin kiinnitti huomiota säveltäjän kypsyyteen, hänen ilmaisunsa laveuteen, melodiseen keksintään ja rutinoituun soitinnukseen. Toisaalta siinä oli myös kalpeampia jaksoja, naiiveja musiikillisia mieleenjohtumia ja ”longööreja”, turhaa pitkittämistä. Mutta nämä olivat vähäpätöisiä seikkoja nuorekkaan lämpimän ja välittömän melodisen tunteen ja ennen kaikkea täyteläisen kypsän muodon rinnalla.

Flodinin arvio tuntuu vielä nykyäänkin varsin oikeaan osuneelta. Osa alkaa hitaalla johdannolla, kuten Beethovenin kaksi ensimmäistä sinfoniaa tai myöhemmistä neljäs ja seitsemäs. Patarummut kumisevat ja valmistavat tietä tummasävyiselle Andante maestoso -aiheelle, johon ensiviulujen ja huilujen ilmavammat repliikit vastaavat. Siirtyminen Allegro energico -pääteemaan, jolle pisteellinen rytmi antaa eloisan ja päättäväisen ilmeen, toteutuu luontevasti. Pääteemaa seuraa rauhallinen, tasaisin nuottiarvoin liikkuva toinen aihe, jonka alku muistuttaa Berliozin Fantastisen sinfonian viidennen osan Dies irae -sekvenssiä.

Sinfonian toisessa osassa oli Flodinin mielestä kaikkien edellisen osan hyveiden lisäksi tunnelmaa, vaikka hän ei löytänytkään siitä yhtymäkohtia Andersenin satuun Isjungfrun, jonka hän tiesi innoittaneen säveltäjää ja jonka mukaan teos on saanut lisänimekseen ”Satusinfonia”. Selvän ohjelmallisuuden puuttuminen ei kuitenkaan häirinnyt häntä, päinvastoin; sillä millä mielikuvilla säveltäjä sitten leikkiikin, kuulijan havainnossa määräävinä ovat sävelyhdistelmät ja rytmit. Adagion ihastuttavan sorea ”sävelmaalailu” herätti sitten Flodininkin mielessä mielikuvan valoisan pohjoisen kevätyön aavistelevista sävelistä ja leudoista henkäyksistä.

Sävellyskonsertista muodostui yleisö- ja arvostelumenestys, olkoonkin että arvostelijat kohtelivat melko ankarasti Mielckin esitystä Griegin pianokonsertosta. Jos kriitikkona olisi ollut joku wagneriaani, Mielck olisi saattanut säveltäjänäkin saada moitteita siitä, ettei ollut kallistanut korvaansa musiikin uudemmille virtauksille. Flodinin ajamaan musiikkipolitiikkaan hänen klassistinen sinfoniansa sen sijaan soveltui hyvin.

Orkesteriteoksia, kantaatteja ja yksinlauluja

Pidettyään vielä konsertit Turussa ja Tampereella Mielck matkusti marraskuussa 1897 Berliiniin näyttääkseen Bruchille uusia teoksiaan. Bruchin mielestä sinfoniassa oli ”paljon luonnetta”, mutta hän ei ollut täysin tyytyväinen soitinnukseen eikä kaiketi muotoonkaan, koskapa Mielck ryhtyi muokkaamaan teostaan. Talven aikana Berliinissä syntyi myös joitakin lauluja, kantaatti Altböhmisches Weihnachtslied op. 5 sekakuorolle ja orkesterille (1898) ja Dramaattinen alkusoitto op. 6 orkesterille (1898). Mielck ehti panna alulle vielä toisenkin kantaatin, Altgermanisches Julfest op. 7 baritonille, mieskuorolle ja orkesterille (1898). Bruchin mielestä Mielck oli jälleen edistynyt nopeasti ja saavuttanut suuren varmuuden varsinkin orkestroinnissa. Samaan seikkaan myös Flodin kiinnitti huomiota arvostellessaan Dramaattisen alkusoiton esityksen Helsingissä maaliskuussa 1898. Erityisen tyytyväinen hän oli siihen, ettei Mielckin musiikissa ollut mitään rapsodista. Melodista ainesta hän ei pitänyt erityisen omaperäisenä ja oudoksui myös hiukan johdannon Parsifal-tunnelmaa. Oliko Mielckistä, jonka mielestä jotkut Berliozin Fantastisen sinfonian ohjelmalliset jaksot ”kuulostivat omituisilta”, vähin erin tulossa wagneriaani?

Palattuaan Suomeen maaliskuussa 1898 Mielck vietti loppukevään ja kesän pääasiassa Viipurissa. Näihin aikoihin syntyi muutamia lauluja, Heimath (Fontane, 1898), Letzter Wunsch (Sturm, 1898) ja Das Fischermädchen (Fontane, 1898), sekä Konserttikappale viululle ja orkesterille D-duuri op. 8 (1898), rapsodiselta vaikuttava teos, jossa on sekä Bruchin viulukappaleista muistuttavaa huokausmelodiikkaa että salonkityylinen masurkka. Hänellä oli myös suurisuuntaisia suunnitelmia, joista päällimmäiseksi alkoi hahmottua sävellyskonsertin pitäminen Berliinissä. Jo talvella hän oli lähettänyt sinfoniansa Nikischille katsottavaksi, ja kuuluisa kapellimestari oli osoittanut sitä kohtaan ilmeistä kiinnostusta. Esityksestä ei sillä erää kuitenkaan tullut mitään. Mutta oma sävellyskonsertti Berliinissä tekisi hänet saman tien tunnetuksi Saksanmaalla. Sitä varten hän tarvitsi kuitenkin myös uusia teoksia, ennen muuta jotakin pianolle ja orkesterille, jos aikoi myös itse esiintyä.

Hänellä oli mielessään myös uusi sinfonia, jonka hän omistaisi rakkaalle serkulleen Anna Fabritiukselle, mutta se saisi jäädä tuonnemmaksi. Syys-lokakuussa valmistui Konserttikappale pianolle ja orkesterille e-molli op. 9 (1898), jossa hän äitinsä ehdotuksesta käytti suomalaisia kansansävelmiä. Teoksen valmistuttua Berliinin-konsertin päivämääräksi päätettiin 3. joulukuuta. Sinfonian ja Konserttikappaleen lisäksi ohjelmaan valittiin Dramaattinen alkusoitto.

Tunnustusta ja masennusta

Samana syksynä, ennen lähtöään Berliiniin, Mielck sai valtiolta 1000 markan (vuoden 2006 rahassa noin 4000 €:n) stipendin. Stipendikomitea, johon kuuluivat mm. Richard Faltin ja Lorenz Nikolai Achté, päätti jakaa käytettävissä olevan 2500 markan (n. 10200 €:n) määrärahan Armas Järnefeltin ja Mielckin kesken. Sibelius sivuutettiin tällä kertaa – kaiketi sen vuoksi, että hänelle oli juuri edellisenä vuonna myönnetty 3000 markan (n. 12200 €:n) vuosittainen stipendi kymmenen vuoden ajaksi; sitä paitsi hän ei komitean mielestä ollut viime aikoina saanut paljoakaan aikaan. Muita kilpailijoita ei juuri ollutkaan. Robert Kajanus oli suuntautunut enemmän toimintaan kapellimestarina, Ilmari Krohn omistautunut tieteellisille töilleen, Oskar Merikanto ja Axel von Kothen eivät olleet säveltäneet mitään suurimuotoista eikä Erkki Melartinilla ja Selim Palmgrenilla vielä ollut vakuuttavaa näyttöä.

Stipendin muodossa saadun tunnustuksen lisäksi Konserttikappaleen op. 9 menestys, kun se esitettiin Helsingissä, epäilemättä rohkaisi Mielckiä. Kajanus ei ollut peitellyt innostustaan, ja myös Faltin oli pitänyt teoksesta. Flodin oli kirjoittanut siitä erittäin myönteisen arvion. Teoksen raikkaus ja hallittu muoto olivat tehneet häneen vaikutuksen, ja hän katsoi sen merkitsevän suurta edistysaskelta säveltäjän kehityksessä.

Mutta mitä auttaa kaikki tämä menestys kun on sisimmässään onneton. Mielckillä oli depressiivisiä taipumuksia, joita ruokki jatkuva huoli heikosta terveydestä ja ennen kaikkea se, ettei Anna-serkku ollut toivotulla tavalla vastannut hänen tunteisiinsa. Mielck tunsi itsensä heikoksi, rumaksi ja epäonnistuneeksi ja fantisoi omalla kuolemallaan ”… on parasta itse ajatella kuolinhymniään, niin kenekään muun ei tarvitse tehdä sitä.” Hänen terveydentilansa ei tällä erää olisi antanut aihetta näin synkkiin mietteisiin; ne kumpusivat pikemminkin tunteesta, että ihmiset olivat kiinnostuneita vain säveltäjä Ernst Mielckistä, mutta kukaan ei välittänyt hänestä itsestään.

Sävellyskonsertti Berliinissä

Masentunut mielenvire kaikkosi kuitenkin konsertin lähestyessä, ja Mielck matkusti Berliiniin optimistisena ja päättäväisenä. Berliinin Filharmonisen orkesterin johtaja, tshekkiläissyntyinen Josef Rebicek, oli paneutunut musiikkiin huolella ja kaikki onnistui hyvin. Yleisö osoitti lämpimästi suosiotaan, mutta kritiikki oli vähemmän myötämielinen. Mielckin teoksissa havaittiin Gaden ja Mendelssohnin vaikutusta, ja pahinta oli, etteivät ne antaneet yhtään periksi millekään modernimmalle suuntaukselle. Vallitsevana oli raskasmielinen mollitunnelma ja väsyttävä homofonia. Berliini eli noihin aikoihin Straussin sinfonisten runojen lumoissa, ja niihin verrattuna Mielckin teosten on täytynyt vaikuttaa toivottoman vanhanaikaisilta. Eniten kiitosta sai osakseen orkestrointi, jota myös Bruch ja Flodin olivat pitäneet Mielckin vahvana puolena.

Jos kritiikit olivat keskimäärin odotettua heikompia, Berliinin-konsertilla oli myönteinenkin seuraus. Dresdeniläinen kapellimestari Trenkler kiinnostui sinfoniasta ja lupasi esittää sen, jos vain säveltäjä hiukan lyhentäisi kahta viimeistä osaa. Flodin oli jo teoksen kantaesityksen yhteydessä puhunut joistakin ”longööreistä”, mutta Bruch, jonka kanssa Mielck oli neuvotellut lyhennyksistä, oli päinvastoin ollut sitä mieltä, että ne vain pilaisivat teoksen. Ei ole varmaa, tekikö Mielck tässä vaiheessa enää muutoksia teokseensa, jota oli jo edellisenä talvena muokannut Bruchin valvonnassa, mutta joka tapauksessa sinfonia esitettiin Dresdenissä 11. maaliskuuuta 1899. Vastaanotto oli huomattavasti myönteisempi kuin Berliinissä, jossa uusi musiikki, ”die Moderne”, oli kiinnostuksen keskipisteenä.

Uusia teoksia, sairastuminen ja kuolema

Mielckillä oli aihetta tyytyväisyyteen. Kotimaassa hän jatkoi innolla sekä sävellystöitään että konserttien suunnittelua ja valmistamista. Kevään aikana valmistui viisiosainen Suomalainen sarja d-molli op. 10 (1899) orkesterille, jossa aineistona on suomalaisia kansansävelmiä ja niiden jäljitelmiä. Jos kansansävelmien käyttö Konserttikappaleessa op. 9 oli vielä ollut jossakin määrin pakotettua – sehän oli äidin idea, jota Mielck ei hennonnut vastustaa – sarjassa se perustuu aitoon musiikilliseen mieltymykseen, jolle kenties vireä kanssakäyminen Viipuriin muuttaneen Armas Järnefeltin kanssa oli valmistanut maaperää. Kovin syvälliseksi Mielckin suhde kansansävelmien käyttöön musiikkinsa materiaalina ei tosin ehtinyt muodostua. Sarjan kolmessa ensimmäisessä osassa esiintyvät sävelmät kuuluvat kaikki suhteellisen nuoreen kansanmusiikin kerrostumaan, eivät ikivanhaan kalevalaiseen runolauluun, jolla oli ratkaiseva merkitys Sibeliuksen sävelkielen kehitykselle. Musiikillisesti ehkä mielenkiintoisin sarjan osa on sen finaali, jossa Mielck on käyttänyt itse sepittämäänsä kansansävelmän tapaista aihetta ja joka lopussa nousee suorastaan musorgskimaiseen loistoon orkesterissa.

Keväällä 1899 Mielck antoi kaksi konserttia Turussa. Pian niiden jälkeen puhkesi sairaus. Tuberkuloosi oli iskenyt kaularauhasiin. Suoritettiin leikkaus, jonka seurauksena Mielckin tila näytti vain pahenevan. Hän oli ajoittain korkeassa kuumeessa, joka heikensi hänen voimiaan. Heinäkuussa kriisi näytti jo voitetulta, ja Mielckin vanhemmat päättivät lääkärien kehotuksesta lähettää hänet lauhkeampaan ilmanalaan toipumaan. Kohteeksi valittiin Locarno Sveitsissä Lago Maggioren rannalla. Lokakuun alussa sairaus iski kaikella voimallaan uudelleen ja mursi Mielckin voimat lopullisesti 22. lokakuuta. Hänet haudattiin omaisten läsnäollessa päivänä, jolloin hän olisi täyttänyt 22 vuotta.

Referenssiäänitteet

• Sinfonia op. 4 (ODE 1019-2; Sib CD 17442) tai (Sterling CDS-1035-2; Sib CD 16679)
• Konserttikappale viululle ja orkesterille op. 8 (ODE 1019-2; Sib CD 17442)
• Konsserttikappale pianolle ja orkesterille op. 9 (Sterling CDS-1035-2; Sib CD 16679)

Kirjallisuutta

Takaisin ylös