Siirry sisältöön

Georges Auric
28.10.1989 (Päivitetty 30.10.2019) / Oramo, Ilkka

Georges Auric [o’rik] (Lodève 15.2.1899 – Pariisi 23.7.1983) opiskeli Montpellier’n ja Pariisin konservatorioissa sekä 1914–16 Schola Cantorumissa d’Indyn johdolla. Uusia virikkeitä vanhoillisen koulutuksen vastapainoksi hänelle antoivat Satien ohella Milhaud, Honegger ja muut nuoret säveltäjät, joiden kanssa hän 1920 muodosti Les Six -ryhmän, sekä Jean Cocteau, joka omisti hänelle ryhmän taiteelliseksi ohjelmajulistukseksi muodostuvan aforismikokoelmansa Le Coq et l’arlequin (1919). 1920-luvulla Auric liikkui Djagilevin venäläistä balettia ympäröivässä piirissä ja kirjoitti useita teoksia sitä varten. Toisen maailmansodan vuosiin asti hän toimi myös kriitikkona. Vuonna 1954 hänet valittiin Ranskan säveltäjien tekijänoikeustoimiston (SACEM) puheenjohtajaksi ja 1962 Pariisin oopperan ja Opéra Comiquen johtajaksi. Samana vuonna hänestä tuli Ranskan instituutin jäsen.

Auricin 1920-luvun tuotannossa, johon kuuluvat mm. baletit Les Fâcheux (1923), Les Matelots (1924) ja Pastorale (1925) sekä laulut Chaluptin, Cocteaun, Nervalin, Hitzin, Banvillen ja Vilmorinin runoihin, kuvastuu Cocteaun vaatima »paluu järjestykseen», melodian ja muodon kirkkaus, kuiva, kovahko harmonia, leikkisä ja ironinen elämäntunne – kaikki piirteitä, jotka on ymmärrettävä reaktiona impressionismin utuista sointimaailmaa ja ekspressionismin sielullista syväluotausta vastaan; Cocteau halusi »musiikkia, jossa voisi asua kuin talossa».

Myöhemmin Auricin tyyli syvenee ja rikastuu; pianosonaatissa (1930-31) on vaikutteita varhaisen Bergin ja myöhäisen Skrjabinin harmoniasta, 1940-luvun baleteille Le Peintre et son modèle (1948) ja Phèdre (Phaidra, 1949, Lifar, Helsinki 1969) ovat tunnusomaisia hienostunut melodiikka, voimakkaat rytmit ja loistelias soitinnus. 1950-luvulla Auric suuntautuu kohti tonaalisuuden ja atonaalisuuden omalaatuista synteesiä baletissaan Chemin de lumière (1951) ja partitassaan kahdelle pianolle (1953-55) päätyäkseen sarjallisesta musiikista vaikutteita saaneeseen kirjoitustapaan kahden pianon teoksessa Double-jeux (1970-71) ja Imaginées-sarjassa (1968-73) eri instrumenteille ja pianolle.

Tärkeän sivujuonteen Auricin tuotannossa muodostaa elokuvamusiikki, jonka merkittäviin kehittäjiin hän kuului 1930-luvulla mm. Cocteaun (Le Sang d’un poète / Runoilijan veri, 1930) ja René Clairin (À nous la liberté / Kaksi onnellista sydäntä, 1931) elokuviin säveltämällään musiikilla.

Kirjallisuutta
Auric, Georges 1979. Quand j’étais là. Paris: Éditions Grasset.
Collaer, Paul 1963. La Musique Moderne. Paris: Éditions Meddens.
Golea, Antoine 1958. Georges Auric. Paris: Éditions Ventadour.
Rostand, Claude 1961. La musique française contemporaine. Paris: Presses universitaires de France.
Samuel, Claude 1962. Panorama de l’art musical contemporain. Paris: Gallimard.

Takaisin ylös