Konkreettisella musiikilla tarkoitetaan musiikkia, jonka äänimateriaalina säveltäjä käyttää tallennettuja luonnollisia (konkreettisia), useimmiten hälymäisiä ääniä, kuten esimerkiksi puheen, askelten, liikenteen, koneiden, luonnon ääniä tai myös erilaisia esineitä lyömällä, hankaamalla, ravistamalla jne. aikaansaatuja ääniä.
Sävellys toteutetaan yhdistelemällä muokkaamattomia tai muokattuja ääniä ääninauhalle; nykyisin työskentely tapahtuu useimmiten tietokoneella.
Koska useimmat konkreettiset äänet eivät ole säveltasoltaan selkeitä, huomio kiinnittyy pakostakin äänen muihin ominaisuuksiin: voimakkuuteen, kestoon sekä erityisesti sointiväriin. Äänten alkuperä on usein selkeästi tunnistettavissa, jolloin syntyy mielikuvia tietyistä tilanteista tai ympäristöistä. Tätä säveltäjä voi käyttää hyväkseen luomalla sävellyksiinsä äänimaisemia tai -ympäristöjä. Hän voi myös olla tietoisesti välittämättä äänten alkuperästä ja käsitellä niitä itsenäisinä ääniobjekteina, joilla on tietyt akustiset ominaisuudet, mutta irrotettuina alkuperäisestä yhteydestään.
”Luonnollinen on kaunista”, mahdoton mahdollista
Jälkimmäinen otsikossa mainittu suhtautumistapa oli vallalla konkreettisen musiikin alkuvaiheessa Pariisin radion studiolla 1950-luvulla. Tällöin konkreettisen musiikin estetiikkaan, jopa etiikkaan kuului, että ääniä ei muokata, vaan musiikissa tuodaan esille ja kuuluville luonnollisten äänten mahdollisuudet ja niiden sellaisinaan sisältämä charmi. Näin syntyy abstraktia äänitaidetta, joka ei tapahdu missään erityisessä paikassa.
Edellä sanottu pätee myös yhdistettäessä ääninauha elävään esitykseen: nauha voi muodostaa ääniympäristön selvine viittauksineen äänten alkuperään (Einojuhani Rautavaara: Cantus arcticus, 1972) tai sitten säveltäjä voi käsitellä konkreettisia ääniä itsenäisen soittimen tapaan pyrkien välttämään tai olemalla välittämättä viittauksista äänten alkuperään.
Oma lukunsa konkreettisen musiikin saralla on ranskalaisen kielitieteilijä-antropologi-säveltäjä Bernard Mâchen musiikki. Hän on ankaran estetiikan edustaja: yhdistely kyllä, muokkaus ei. Hän luo musiikkiinsa kulttuurisia kerroksia: useita eri tyyppisiä teoksia sisältävään Melanesia-sarjaan kuuluva Korwar (1976) cembalolle ja ääninauhalle sisältää sademetsän ym. luonnonäänten lisäksi melanesialaisnaisen puhetta kadonneella kielellä (kielitieteellisestä kirjastosta löytyneen nauhoitteen avulla).
Tallennettuja soitinääniä muokkaamalla ja uudelleen yhdistelemällä sekä eri tavoin tilaan (so. kahteen tai useampaan kanavaan) sijoittamalla sekä kaiku- ja muita efektejä hyväksi käyttäen säveltäjä voi saada aikaan myös eräänlaista kuvitteellista soitinmusiikkia, jossa tapahtuu ”mahdottomia” asioita: liikettä tilassa, äärimmäisen nopeita tai hitaita tapahtumia tai soinniltaan sellaisia, jotka ovat normaalin soittotilanteen tuolla puolen. Syntyy musiikkia, joka on olemassa ainoastaan elektronisessa muodossa (esim. Paavo Heininen: Maiandros 1977).
Lyhyt vai pitkä?
Yhdisteltäessä musiikki yksittäisistä äänistä tai jopa niiden osista syntyy hyvin tiivistä, yksityiskohdiltaan tarkoin muotoiltua musiikkia. Tälle ajattelutavalle osittain vastakkaisia ovat minimalistinen nauhamusiikki, ns. ”tapettimusiikki” ja äänimaisemataide.
Minimalistisesta nauhamusiikista käyvät esimerkeiksi Steve Reichin 1960-luvun puolivälin tienoilla säveltämät teokset, joissa kaksi hiukan eri mittaista nauhalenkkiä toistavat samaa puhutun tekstin katkelmaa; lenkkien eri pituudet saavat aikaan kasvavaa eriaikaisuutta ja vähitellen sanojen merkitys häviää kuulumattomiin ja äänitapahtumat alkavat elää omaa elämäänsä (esim. Steve Reich: It’s Gonna Rain 1965, Come Out 1966).
Äänimateriaalin muuntelu voidaan toteuttaa vähittäisenä prosessina myös käsittelemällä sama äänitapahtuma yhä uudestaan. Näin tapahtuu mm. yhdysvaltalaisen Alvin Lucierin teoksessa I am Sitting in a Room (1970), jossa huoneessa puhutun tekstin katkelma toistetaan nauhoitettuna samassa huoneessa, joka taas nauhoitetaan ja toistetaan jne. Vähitellen huoneen luonnolliset kaiku- ja resonanssiäänet saavat yliotteen, puheen ymmärrettävyys katoaa ja jäljelle jää vain jännittävästi väreilevä puheenomaisesti etenevä äänitapahtuma.
Tekstuurimusiikissa tai ”tapettimusiikissa” niin ikään käytetään laajempia ääniotoksia, eikä musiikki välttämättä jakaudu selkeisiin pienjaksoihin, vaan koostuu erilaisista tekstuuripinnoista ja niiden välisistä prosesseista. Musiikki muodostaa äänipinnan, ”tapetin”, joka toisinaan tarjoaa taustan detaljoidummille tapahtumille. Erityisen käyttökelpoiseksi tämä on osoittautunut näyttämömusiikissa ja muissa eri taiteenlajeja yhdistävissä projekteissa.
Muokattu maailma
Brittisäveltäjä-akustikko Trevor Wishart on keskittynyt tietokoneella muokattujen konkreettisten äänten, ja erityisesti ihmisäänen, maailmaan. Hänen teoksissaan äänten alkuperä on usein tunnistettavissa, mikä tuo tietyn kerronnallisuuden musiikkiin, ja monissa kappaleissa on mukana myös näyttämöllinen aspekti. Taidokkaan muokattujen äänivärien leikin tai draaman lisäksi äänen liikkeellä (suunnalla) tilassa on tärkeä rooli. Wishart operoi myös luomalla teoksiinsa erilaisia akustisia tiloja (lähellä – kaukana, suuri – pieni tila jne.)
Kuuntele
- Steve Reich: It´s Gonna Rain (1965)
- Bernard Mâche: Korwar (1972)
- Paavo Heininen: Maiandros (1977)
- Trevor Wishart: Vox 5 (1986)