Minimalismi on 1900-luvun jälkipuolella syntynyt niukka-aineksisuuteen perustuva taidesuuntaus, jolla on omat ilmentymänsä kaikissa taidelajeissa. Musiikissa minimalismi kukoisti erityisesti Yhdysvalloissa 1970-luvulla. Minimalistisen musiikin eli minimaalimusiikin keskeisin alalaji on repetitiivinen musiikki eli toistomusiikki, joka perustuu pienten sävelkuvioiden itsepintaiseen toistoon, vähittäiseen muunteluun ja päällekkäinsommitteluun.
Minimalismin lajit
Repetitiivinen musiikki on syntynyt Yhdysvalloissa, ja sen tunnetuimmassa ja suosituimmassa muodossa sävelrakenteet ovat tonaalisia tai modaalisia, yksinkertaisia ja staattisia. Rytmiikka on konemaisesti tikittävää tai ”svengaavaa”, voimakassykkeistä.
Repetitiivinen musiikki koostuu yleensä vilkkaasta mutta paikallaan pysyvästä säveltapetista, joka rohkaisee kuulijaa tekemään omia hahmotuksiaan. Repetitiivisellä musiikilla on kuvataiteessa omat vastineensa (optinen taide, Andy Warhol).
Nimenomaan minimalistiselle kuvataiteelle tarjoaa kuitenkin analogian minimaalimusiikin toinen haara, jossa teokset koostuvat yhdestä ainoasta tai muutamasta harvasta äänitapahtumasta ja/tai jossa kartoitetaan pitkien äänten tai äänipintojen pienoismaailmaa. Tämän suuntauksen keskeinen säveltäjä on minimalismin isänä pidetty La Monte Young (s. 1935, USA). Hänen keskeisin tuotantonsa perustuu luonnolliseen viritysjärjestelmään, hyvin tarkkaan ja säästeliääseen intervallikieleen sekä erittäin pitkiin säveliin (installaatiotöissä jopa useita vuosia!).
In C
Repetitiivisen musiikin lähtölaukaus oli kalifornialaisen Terry Rileyn (s. 1935) sävellys In C vapaavalintaiselle kokoonpanolle (1964). Sen partituuri on 53 yksinkertaisen, diatonisen sävelkuvion luettelo. Tasaisen pulssin säestäminä muusikot käyvät järjestyksessä läpi kaikki kuviot mutta jäävät kertaamaan kutakin haluamakseen ajaksi. Tuloksena on vähän kerrassaan muuttuva, rytmisiltä painotuksiltaan alati muuttuva kudos.
Reich ja Glass
Tunnetuimmat repetitiivisen musiikin säveltäjät ovat Steve Reich (s. 1936) ja Philip Glass (s. 1937). Kummankin minimalistinen tyyli ja tekniikka kypsyi heidän omille yhtyeilleen säveltämässään musiikissa. Reichin yhtyeen rungon muodostavat sävelkorkeudelliset lyömäsoittimet (mallet-instrumentit), kun taas Glassin ensemblea hallitsevat sähkökosketinsoittimet ja mikrofonivahvisteiset huilut ja saksofonit. Kumpikin oli ensin tutkinut pelkistettyjä asteittaisia prosesseja 1960-luvun lopussa pienemmissä puitteissa, Glass soolosoitinsävellyksissä ja duoissa, Reich nauhateoksissa.
Reichin perustekniikka on vaihesiirto, jossa toistuva kuvio soi kopionsa kanssa yhtäaikaa hiukan eri tempossa niin, että kuviot liukuvat unisonosta kaanoniin. Glassin additiivisissa prosesseissa taas toistuva kuvio kasvaa vähitellen pituutta, kun siihen lisätään uusia osasia. Vain Reichin ja Glassin varhaisteoksissa nämä tapahtumat ovat pääsisältö; myöhemmin ne yhdistyvät muihin tekniikoihin ja polyrytmisiin kudoksiin. Staattisten yhden tilanteen kappaleiden sijasta Reich ja Glass alkoivat kirjoittaa harmonisesti ja soinnillisesti vaihtelevia sävellyksiä 1970-luvulta alkaen.
Minimalismin myöhemmät vaiheet
Vaikka ankarin minimalismi on harvinaistunut ja alkuperäisetkin minimalistit ovat siitä etääntyneet, tyylillä on seuraajia sekä uudella että vanhalla mantereella. Sitä 1980-luvulta alkaen syntynyttä musiikkia, joka perustuu minimalismin tekniikoihin mutta jossa toisto ja prosessit eivät ole yhtä ilmeisiä, on kutsuttu postminimalistiseksi.
Jotkut eurooppalaiset säveltäjät ovat myös uustonaalisuuden tai ns. uusyksinkertaisuuden myötä päätyneet minimalismia lähellä olevaan tyyliin, tosinaan vailla kosketuskohtia amerikkalaiseen musiikkiin (esim. virolainen Arvo Pärt, 1935, Suomessa Erkki Salmenhaara, 1941-2002). Jotkut eurooppalaiset kuten Louis Andriessen (s. 1939, Hollanti) ovat yhdistäneet minimalismin periaatteita 1900-luvun eurooppalaisen taidemusiikin dynaamiseen dramaturgiaan ja jännitteisiin harmonioihin.
Minimalismi on modernismin tavoin puristinen virtaus, joka ei siksi ole varsinaisesti osa postmodernismia. Kalifornialainen John Adams (s. 1947) on kuitenkin vienyt minimalismia postmoderniin suuntaan yhdistämällä repetitiiviseen ainekseen romanttisia aineksia ja tyylisitaatteja (1990-luvun jälkeen syntyneen tuotannon perusteella Adamsia ei kuitenkaan enää voi pitää minimalistina).
Minimalismi ja eurooppalainen taidemusiikki
1900-luvun taidemusiikin historiassa minimalismin paikka on kaksikasvoinen. Toisaalta minimalismi on reaktio 1950-luvun ja 1960-luvun alun moderniin musiikkiin, niin eurooppalaisen konstruktivismin älyllisyyteen kuin amerikkalaisen sattumamusiikin ja happeningin anarkistisuuteen. Toisaalta minimalismi voidaan ymmärtää myös eurooppalaisen taidemusiikin kehityksen tuloksena. Sille luonteenomainen nyt-hetken ja soivan pinnan korostaminen hierarkkisuuden ja tapahtumien kertomuksenomaisen etenemisen kustannuksella ovat näet Cagen estetiikan oleellisinta sisältöä, ja tällaisen ajattelun siemenet ovat jo eurooppalaisessa modernismissa.
Myöhäisromantiikasta kulki Wienin koulun kautta johdonmukainen tie 1950-luvun sarjallisuuteen, joka puolestaan johti vailla alkua ja loppua oleviin muotorakenteisiin (Stockhausenin Momentform) ja tätä kautta Cageen ja muuhun aikaolemukseltaan staattiseen musiikkiin.
Minimalismi ja eri musiikinlajit
Minimalismilla on tärkeitä kytkentöjä länsimaisen taidemusiikin ulkopuolelle. Minimaalimusiikin ajankäyttö on enemmän aasialaista kuin eurooppalaista ja sen eräät satsitekniikat ovat indonesialaista (vrt. Debussy) tai afrikkalaista lainatavaraa.
Toisaalta minimalismilla on yhteyksiä jazziin, rock-musiikkiin ja elektroniseen tanssimusiikkiin – onhan repetitiivinen musiikki tyypillisesti tonaalista, rytmin sykettä korostavaa ja sähköisesti vahvistettuakin. Minimalismin keskeiset periaatteet, staattisuus ja toisto, ovat kuitenkin aina esiintyneet myös länsimaisessa taidemusiikissa; vasta minimalismi on tuonut ne polttopisteeseen, ”pääruokalajiksi”, kuten Steve Reich sanoo.
Kuuntele
- Reich: Music for 18 Musicians (1974)
- Glass: Einstein on the Beach (1975)
Suomessa
- Jarmo Sermilä: Vinohrady (1992)
- Pekka Jalkanen: Viron orja (1980)
- Erkki Salmenhaara: Etude (1969)