Milloin kansankielisiä virsiä ensi kerran laulettiin Suomen kirkoissa, on hämärän peitossa. Ainakin suuriin juhlapyhiin liittyviä leisejä, Kyrie eleison -huudahduksesta kehittyneitä kansankielisiä kirkkolauluja, lienee ollut käytössä jo Maunu Särkilahden piispankaudella 1400-luvun lopussa. Tällaisia ovat mm. joululeisi Christus alas astui taiwast ja pääsiäisleisi Christus nous ylös cuoleman haudhast, jotka sittemmin esiintyvät värssyinä eli välisäkeistöinä Wanhan wirsikirjan virsissä 118 ja 157. Sitovasti ei kuitenkaan voida osoittaa, että suomenkielisiä virsiä olisi laulettu ennen uskonpuhdistuksen aikaa.
Ensimmäiset käsikirjoitukset, joita voidaan pitää protestanttisen virsikirjan esimuotoina, ovat peräisin 1500-luvun puolivälin tienoilta. Tärkein näistä on Mathiae Joannis Westh Codex (MJW) eli ns. Westhin koodeksi, joka on saanut nimensä ensimmäisen omistajansa, Rauman kappalaisen ja koulumestarin M. J. Westhin (k. 1549) mukaan.
Jaakko Finnon virsikirja (1583)
Ensimmäinen suomenkielinen virsikirja ilmestyi 1580-luvun alussa. Sen toimitti Turun koulun rehtori Jacobus Petri Finno eli Jaakko Pietarinpoika Suomalainen (n. 1540-88), joka oli saanut Juhana III:lta tehtäväkseen kääntää ”muutamia hyödyllisiä kirjoja suomen kielelle”. Kirjan ensipainosta on säilynyt yksi vajavainen kappale (Uppsalan yliopiston kirjastossa), josta puuttuu nimiölehti. Näin ollen sen painovuosi, joksi tavallisesti ilmoitetaan 1583, on epävarma, samoin teoksen nimi, joka myöhemmissä painoksissa esiintyy muodossa Yxi Wähä Suomen-kielinen Wirsikiria, Suomencocouxis Jumalata kijttä Suomenkielellä, tehty M. Jakobilda Suomalaiselda. Kirjan lähin esikuva on ollut ruotsalaisen virsikirjan Then Svenska Psalmboken (1543) jokin myöhempi, todennäköisesti vuoden 1572 painos. Virsien lukumäärä on kummassakin sama (101), mutta järjestys erilainen.
Virsitekstejä on käännetty paitsi ruotsista myös latinasta ja saksasta, joukossa mm. Martti Lutherin virsiä, joita mukailut mukaan lukien on 22. Myös Mikael Agricolan Rucouskiriasta peräisin olevia virsikäännöksiä on mukana alkuperäisessä suorasanaisessa muodossaan. Alkuperältään tuntemattomat virsitekstit, uskontunnustusvirsi Se quin tacto autuas olla (30), Isä meidän -rukous O Herra Jumal armolinen isä (32), rippi- ja synninpäästövirsi CHristus käski sanans saarnatta (34), Kyrie eleison -trooppi ISä Jumal waldias Herra (38), ruokavirsi NYt HERra ylistäkäm wahuast (88), aamuvirsi Yö on nyt meilt edhes mennyt (90) ja matkamiesten virsi ISä haltia maan taiuan (96) saattavat olla Jaakko Suomalaisen omia luomuksia.
Virret on ryhmitelty aihepiireittäin Uuteen Testamenttiin, Daavidin psalmeihin, evankeliumeihin, katekismukseen, messuun, juhlapäiviin ja opinkappaleisiin liittyviksi osastoiksi, joiden jälkeen tulevat vielä rukous- ja kiitosvirret sekä valitusvirret. Uskonpuhdistuksen vaikutus näkyys siis paitsi aineiston valinnassa, myös kirjan rakenteessa. Sen virsistä on vuoden 1986 virsikirjassa mukana vielä 34 kappaletta, joista neljä on Jaakko Suomalaisen sepittämiksi oletettuja.
Maskun Hemmingin virsikirja (1605)
Jaakko Suomalaisen virsikirja ei kauan tyydyttänyt kasvavaa virsien tarvetta, ja kaiken lisäksi sen painos oli ilmeisesti kysyntään nähden liian pieni, sillä siitä tehtiin jo 1600-luvun alussa käsin kirjoittamalla kopioita, joista kaksi on tallella Helsingin yliopiston kirjastossa (sign. C III 23). Suureen tarpeeseen tuli sen tähden virsikirja, jonka julkaisi todennäköisesti vuonna 1605 Maskun kirkkoherra Hemmingius Henrici eli Hemminki Maskulainen, myöhemmin myös Piae cantiones -kokoelman suomenkielisen käännöksen toimittaja. Tämänkin virsikirjan ensipainoksen ilmestymisvuosi on päätelty, koska senkin ainoan säilyneen kappaleen nimiölehti puuttuu. Päättely perustuu muun muassa Tukholman suomalaisen seurakunnan vuoden 1664 inventaarioluettelon merkintään, jonka mukaan seurakunnan kirjastoon kuului virsikirja ”12mo der allenast är finske psalmer, tryckt af Anders Gutterwidz, 1605”.
Vuoden 1639 uusintapainoksessa kirjan nimenä on Yxi Vähä Suomenkielinen Virsikirja, Suomencocouxis Jumalata kiittä Suomenkielellä: tehty M. Jakobilda Suomalaiselda, ja muild Suomen Papeilda Cunnjalisten Herrain Turun Pispan M. Erich’in, ja Capitularisten tiedhost ja suosjost. H. Hemmingin Maschun Kirkkoherran vaevall ja culutuxell. Kuten tästä nimestä käy ilmi, Hemminki Maskulainen ymmärsi teoksensa Jaakko Finnon virsikirjan täydennykseksi ja laajennukseksi. Siinä ovat mukana kaikki edellisen virsikirjan virret. Uusia käännöksiä, mukaelmia ja alkuperäisiä virsiä on yhteensä 141, joten virsien kokonaismäärä on 242. Valtaosa käännöksistä on saksalaista alkuperää, mutta mukana on myös ruotsalaisia, tanskalaisia ja latinalaisia virsiä. Keskeisenä lähteenä on ilmeisestikin ollut vuoden 1594 Then Swenska Psalmboken tai sen uusintapainos vuodelta 1601. Hemmingin itsensä runoilemiksi on arveltu 19:ää virttä, joille ei ole tavattu vieraita esikuvia. Nämä ovat kolmea lukuunottamatta mukana vielä vuoden 1986 virsikirjassa.
Kun virsien lukumäärä Maskun kirkkoherran virsikirjassa on yli kaksinkertainen Jaakko Finnon virsikirjaan verrattuna, on selvää, että se on sekä sisällöltään että rakenteeltaan edeltäjäänsä monipuolisempi. Hemminki lisäsi varsinkin psalmivirsien ja kirkkovuosivirsien lukumäärää. Kokonaan uusia aihepiirejä ovat mm. aamu- ja iltavirret, ruokavirret ja matkavirret, jotka uskonpuhdistuksen hengessä olivat omiaan tuomaan sanan sanomaa lähemmäs kirkkokansan omaa elämänpiiriä.
Muita 1600-luvun virsikokoelmia
1600-luvulla julkaistiin vielä muitakin virsikokoelmia, joilla kuitenkaan ei ole edellisiin verrattavaa merkitystä, koska ne eivät ole olennaisesti laajempia eivätkä sisällä merkittäviä uudistuksia. Olaus Elimaeuksen Soomenkielinen Wirsikiria, Soomencocouxis Jumalat Kijttä Soomenkielellää, tehty M. Jacobilda Soomalaiselda, ja muilda Soomen papilda. Cunnialosen Herran Wiburin Pispan M. Olouin Elimaeuxen tiedhost ja soosiost (1621) perustuu lähes kokonaan edeltäjiinsä. Siihen sisältyvät yhtä lukuunottamatta kaikki Finnon virsikirjan virret ja viitisenkymmentä Hemmingin uusista virsistä. Yhtenä syynä sen julkaisemiseen lienee ollut tarve muuttaa virsitekstejä itäsuomalaisen murteen mukaisiksi; toimihan Elimaeus vuodesta 1618 Viipurin hiippakunnan piispana.
Johannes Raumannuksen Manuale Finnonicum (”Muutamat tarwittavat ia aina käsillä pidettäwät Suomenkieliset Kirjat”) vuodelta 1649 ja Johannes Gezelius vanhemman Suomenkielinen Wirsi-Kirja (1674) sisältävät käsikirjan tapaan virsien ohella paljon muutakin aineistoa. Gezeliuksen kirjan sisällöstä mainitaan sen nimiölehdellä mm.: ”Nijn myös Ewangeliumit ja Epistolat cunakin Sunnuntaina, Juhla ja Pyhäpäiwänä, Luteruxen Catechismus, JEsuksen Christuksen Kärsimisen, Ylösnousemisen, Taiwasen Astumisen, Jerusalemin Häwityxen Historian, Kircko-Ordningin eli Käsikirjan ja Athanasiuxen Tunnustuxen cansa”. Liitteenä on viisi Laurentius Petri Aboicuksen virttä, joita ei ole aikaisemmissa kokoelmissa.
Virsiä julkaistiin 1600-luvulla lisäksi erillisinä arkkivirsinä, joissa oli sekä käännöksiä että alkuperäisiä tekstejä. Näistä merkittävin on Juhana Cajanuksen ETkös ole Ihmis parca aiwan arca. Yxi Hengellinen Weisu, Josa Tämän mailman catowainen meno edespannan (1683); se otettiin sittemmin mukaan vuoden 1701 virsikirjaan.
Julius Krohnin kritiikkiä virsikirjoista
Suomalaisen virsikirjan ensimmäinen historioitsija Julius Krohn (1835-88) arvioi suomenkielisen virsirunouden tähänastisia saavutuksia kohtalaisen ankarasti:
Kaikissa näissä ensimmäisissä wirrenteon yrityksissä Suomen kielellä on yhteisenä omituisuutena toiselta puolen werrattainen itseperäisyys, toiselta suuri taitamattomuus.
Itseperäisyydeksi hän luki kaiketi sen, ettei lähteinä käytetty suinkaan yksinomaan Ruotsissa painettuja virsikirjoja vaan että virsiä käännettiin myös suoraan latinasta ja saksasta. Jaakko Suomalaisen virsikirjassa ruotsista käännettyjä on vain vähän yli puolet, Hemminki Maskulaisen kirjan uusista virsistä vähemmän kuin puolet. Molemmat kääntäjät käsittelivät lähdeaineistoaan myös verraten vapaasti: he eivät tyytyneet pelkkään kääntämiseen, vaan sovittivat ja lyhensivät, yhdistivät joskus kaksi tekstiä yhdeksi tai käänsivät ensin pari värssyä ja jatkoivat sitten omasta päästään. Latinasta kääntämänsä tekstit he ajan tavan mukaan puhdistivat katolisista aineksista.
Merkillepantava piirre käännösten kielessä on alkusoinnun ja muiden vanhan kansanrunouden tyylikeinojen käyttö, Hemmingin virsissä jopa kalevalamitan tavoittelu:
Kaikk’ luodut Kristuksen edess’ myödyit:
Pyhäin polwet kumartelit,
Pilwet taituit, taiwaat notkuit
Woiton wirttä weisaelit…
tai
Taiwan Cuoris cumajawat
Uruin uut wirtä weisawat
Cumisewill curcuill laulawat
Monen myös mutcaisil äänill…
Alkusointu on kyllä yhtä lailla tunnusomainen myös Hemmingin käännöksille, joissa hän muutenkin pyrkii tuomaan tekstin sisällön lähemmäs suomalaisen lukijan tai veisaajan kokemuspiiriä. Ph. Nicolain virren Wie schön leuchtet der Morgenstern suomennoksessa mainittu ”Cythara” on korvattu kanteleella, harpuilla ja uruilla. Kanteleella oli tietenkin erityinen merkitys juuri suomalaisille, ja urut alkoivat näihin aikoihin tehdä tuloaan Suomen kirkkoihin.
Kauniist’ siell kanteleet kajaavat,
Harput heliäst’ helisevät,
Urkuin uus’ virsi pauhaa.
Tällaisesta ”omituisesta suomalaisuudesta” seuraa Krohnin mukaan se, että monet virsistä ovat ”sangen hauskat ja tärkeät historian tutkijalle”, mutta kirkkovirsinä sitä vastoin ”sangen kurjaa laatua”. Krohn ei arvostanut myöskään Jaakko Finnon runoilijanlahjoja, vaan piti hänen virsiään älyllisinä, käskystä kirjoitettuina ja siis mehuttomina lukuunottamatta aamuvirsiä, jotka ”maistuwat hiukan tuoreemmilta”.
Hemminki Maskulaisen virsissä sen sijaan on yltä kyllin runollista mehua ja mielikuvituksen voimaa, mutta ne ovat kylmiä, niistä puuttuu ”kurjuutensa tuntewan ja Wapahtajaa haluawan syntisen sydän”, ja sen tähden Hemmingille voi ”antaa jotain arwoa ainoasti runoilijana, waan ei oikeana wirsiseppänä”.
Krohnin kritiikin taustatekijöihin kuuluu tietenkin se, että Suomen Wirsikirjan historia (1880) ilmestyi samana vuonna kuin hänen johtamansa komitea julkaisi ehdotuksensa uudeksi virsikirjaksi. Myöhemmätkin tutkijat ovat kuitenkin olleet suurin piirtein samaa mieltä Jaakko Finnon runoilijankyvyistä, jonka heikkouksista tekijä itsekin näyttää olleen selvillä, koskapa kehotti kristittyjä nauttimaan ”näitä huonoia sihen asti / että iocu ialombia ia parembita edhes tuopi”.
Then Swenska Psalmboken (1695)
Ruotsissa ryhtyi 1600-luvun lopulla jo vuosikymmeniä koskemattomana säilynyttä virsikirjaa täydentämään hevosrykmentin papista hovisaarnaajaksi ja teologian professoriksi kohonnut Jesper Swedberg (1653-1735). Hän kokosi ympärilleen taitavia kynäniekkoja, mm. myöhemmin arkkipiispaksi kohonneen Haquin Spegelin (1645-1714), jota pidetään yhtenä Ruotsin suurimmista virsirunoilijoista. Swedbergin komitealla ei ollut virallista asemaa, ja hän painattikin sen työn tuloksena syntyneen ehdotuksen vuonna 1695 omalla kustannuksellaan.
Ilmestyttyään Swedbergin virsikirja joutui niin ankaran arvostelun kohteeksi, että sen koko painos kuninkaan käskystä takavarikoitiin. Virsikirjaa syytettiin puhtaan Lutherin opin väärentämisestä eli siitä, että virsiä oli ”salaisesti hämmennetty tuolla Saksasta maahan tunkeuwalla Pietistain l. Heränneitten opilla”, kuten Julius Krohn asian ilmaisi. Työ ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä Swedbergin teos ilmestyi vielä samana vuonna hiukan muokattuna uudelleen ja vahvistettiin ainoaksi Ruotsissa käytettäväksi virsikirjaksi. Tämän aseman Then Swenska Psalmboken säilytti yli sata vuotta.
Uusi Suomenkielinen Wirsi-Kirja eli ns. Wanha wirsikirja (1701)
Myös Suomessa kiinnostus suomenkielisen virsikirjan täydentämiseen ja uudistamiseen heräsi 1680-luvulla. Vuonna 1686 ilmestyneessä Suomalaisen sielun tawarassa oli 37 uutta virttä ja sen seuraavissa painoksissa 1690-luvulla muutama lisää. Vielä vuonna 1700 ilmestyi voimassa olevan virsikirjan täydennetty laitos, jossa oli 63 uutta virttä, mutta varsinainen virsikirjan uudistus tapahtui seuraavana vuonna, kun Uusi Suomenkielinen Wirsi-Kirja (1701), myöhemmin Wanhan wirsikirjan (W) nimellä tunnettu, ilmestyi painosta. Se laadittiin Cuningal:sen Maij:tin Armolisesta Käskystä…Sen MDCXCV ylitzecatzotun Ruotsalaizen Wirsi-Kirjan jälkeen, kuten nimiölehdellä sanotaan. Tarkoituksena oli yhdenmukaistaa virsilaulu valtakunnan kirkossa. Työ tehtiin todennäköisesti komiteatyönä, mutta päätekijänä lienee ollut Turun koulun konrehtori, myöhemmin Kruunupyyn kirkkoherra Eerik Cajanus (1675–1737), jonka on arveltu kääntäneen ruotsista toistasataa virttä ja saattaneen tekstit lopullisesti painokuntoon.
Wanhaan wirsikirjaan sisältyi myös kalenteri ja ”Ajan-Tieto”, jossa mainitaan mm., että ”W.j.M.L. (Wuonna jälken mailman luomisen) 1745 Sanotan Ruotzin Waltakunda alkunsa saanen”.
Virsiä W:ssa on 413, sama määrä kuin ruotsalaisessa esikuvassaan. Vaikka pyrkimyksenä oli virsilaulun yhdenmukaistaminen, vanhaa perinnettä ei hylätty. Hemminki Maskulaisen kirjan virret ovat kaikki mukana. Uusia käännöksiä on tietenkin myös runsaasti, kokonaan uusia virsitekstejä 17. Kirjan osastojako on aikaisempaa seikkaperäisempi. Kun Jaakko Finnon virsikirjan 101 tekstiä on ryhmitelty yhdeksäksi osastoksi, tässä niitä on kuusitoista. Virret on nyt ensi kerran numeroitu, minkä seurauksena kirkkoihin ilmestyivät virsitaulut.
Kielellisesti W. on epätasainen. Aikaisemmista virsikirjoista peräisin olevien tekstien kieliasu on säilytetty lähes ennallaan, uudet käännökset taas noudattavat 1600-luvun lopun runousopillisia ihanteita. Mukana on vuorokeskusteluvirsiä, uusia juhlavirsiä, mm. Eerik Cajanuksen Suwi Wirsi Jo joutu armas aica (318), ja myös kaksikielisiä ns. ”makaronilauluja”, kuten PC -kokoelmasta tutut In dulci jubilo / Nyt on iso ilo (124) ja Pildin synnytt’ Betlehem / Puer natus in Betlehem (139). 1600-luvun saksalainen ja ruotsalainen virsirunous on runsaasti edustettuna. Merkillepantava piirre raamatullisten tekstien korostuneen aseman ohella on opettavien virsien osuuden lisääntyminen. Virressä 279 kuvataan väkevin kielikuvin viinan haittoja:
Vesi-taudit, ruumiin tuskat,
Rinnan ahdistus, pään pakko,
Pahat puuskat, häijyt yskät,
Posken rypyt ja jako,
Kätten väristys, kasvoin kohistus,
Hengen myös häijy haju,
Silmäin puna, paha pullistus,
Näin ylön juomisest hajoo
Juopottelun karmeat seuraukset eivät paljonkaan eroa siitä helvetin piinasta, jota Mattias Salamnius oli maalaillut kymmenisen vuotta aikaisemmin runoilemassaan messiadissa Ilo-Laulu Jesuxesta (1690):
Sauwu lähtepi sakia,
Pahat kulkewat kipinät;
Pistävät madot purewat,
Kipu suuri kärmehistä;
Waiwapi wilu wäkewä,
Nälkä tuskan näyttänepi,
Jano julma nänyttäpi,
Paxu peljättä pimiä,
Ajat kaicki kauhistapi
Puhdasoppisuuden ajalle luonteenomainen jumalakuvan kiivaus ja maailman viheliäisyyden korostaminen painoivat leimansa W:aan, joka oli 1700- ja 1800-luvulla eniten luettu hengellinen kirja maassamme ja jonka vaikutus on herätysliikkeiden piirissä jatkunut nykypäiviin asti.
Kirjallisuutta
Jaakko Finnon virsikirja [1583]. Näköispainos 1988 (SKST 463). Toim. ja jälkisanan laatinut Pentti Lempiäinen Helsinki: SKS.
Krohn, Julius 1880. Suomen Wirsikirjan historia (KVST 24). Helsinki: Kansanvalitusseura.
Kurvinen, Onni 1941. Vanha virsikirja. Vuoden 1701 suomalaisen virsikirjan synty ja sisällys. Rauma.
Kurvinen, P.J.I. 1929. Suomen virsirunouden alkuvaiheet v:een 1640 (SKST 180). Helsinki: SKS.
Lempiäinen, Pentti 1988. Ensimmäinen suomalainen virsikirja. Jaakko Finnon virsikirja (SKST 463). Toim. Pentti Lempiäinen. Helsinki: SKS, 358-387.
Suokunnas, Seppo 1994. Suomalaiset virsikirjat. Näkökulmia Suomen kirkkomusiikkiin (Kirkkomusiikin osaston julkaisuja 6). Toim. Reijo Pajamo. Helsinki: Sibelius-Akatemia, 37-50.