Siirry sisältöön

Keskiaikainen balladi
11.10.2005 (Päivitetty 31.1.2020) / Oramo, Ilkka

Pohjoismaisen balladin juurten on arveltu olevan Tanskassa, jossa sen kukoistuskausi sattui todennäköisesti sadan vuoden jaksolle 1200-luvun puolivälistä 1300-luvun puoliväliin. Toisen teorian mukaan skandinaavinen balladi olisi syntynyt Norjassa.

Vaikutteita tanskalaisen balladin vanhin kerrostuma sai ranskalaisesta ritarirunoudesta, jota 1200-luvulla Pariisissa opiskelleet tanskalaiset ylioppilaat toivat tullessaan. Norjalaisen balladin esikuvana puolestaan on pidetty brittiläistä balladirunoutta.

Skandinaavisilla kielillä balladista kehittyi joka tapauksessa omaleimainen laji, jota on pidetty Pohjoismaiden ainoana omintakeisena panoksena keskiajan kirjallisuuteen. Tässä suhteessa sitä on verrattu ranskalaiseen trubaduurirunouteen ja saksalaiseen minnelauluun.

Pohjoismaiset kokoelmat

Pohjoismaiden vanhimmat balladimuistiinpanot sisältyvät 1500- ja 1600-luvulta peräisin oleviin aatelisten kokoamiin käsinkirjoitettuihin laulukirjoihin, joita Tanskassa on säilynyt useita kymmeniä ja Ruotsissakin kymmenkunta, mm. Harald Oluffsons visbok 1570-luvulta. Ensimmäinen painettukin kokoelma, It Hundrede udvaalde Danske Viser (Sata valittua tanskalaista laulua) eli ns. Hundredevisebog, julkaistiin jo 1591. Teoksesta tuli hyvin suosittu. Siitä otettiin useita painoksia ja vuonna 1695 siihen lisättiin vielä toiset sata balladia. Tätä laajennettua laitosta, jonka viimeinen painos on vuodelta 1786, kutsuttiin nimellä Tohundredevisebog.

Balladirunous säilyi kuitenkin etupäässä suullisen perinteen varassa 1800- ja 1900-luvulle, jolloin kansanperinteen kerääjät alkoivat merkitä sitä muistiin. Rikkain aineisto on tanskalaisessa kokoelmassa Danmarks gamle Folkeviser (DgF), jota alettiin julkaista vuonna 1853. Jo aikaisemmin olivat Ruotsissa ilmestyneet Erik Gustaf Geijerin ja Arvid August Afzeliuksen Svenska Folk-visor från forntiden (1814-18) ja Adolf Ivar Arwidssonin Svenska Fornsånger (1834-42). Edellisessä ovat mukana sekä tekstit että sävelmät (viimeksi mainitut J. C. F. Haeffnerin toimittamina), kun taas jälkimmäisessä on myös tekstejä ilman sävelmiä. Geijerin ja Afzeliuksen kokoelmassa on 106 ja Arwidssonin kokoelmassa 170 numeroa.

Suomalaiset kokoelmat

Otto Anderssonin kokoelma

Suomessa tallennetut ruotsinkieliset balladit julkaisi Otto Andersson kokoelmassa Finlands svenska folkdiktning (V:1 Den äldre folkvisan, 1934). Julkaisun lähteinä on joukko julkisia ja yksityisiä käsikirjoituskokoelmia, painettuja kirjoja sekä Bragen äänitearkisto. Kokoelma käsittää 79 balladia variantteineen, joita toisilla on runsaasti, toisilla vain muutama tai ei lainkaan. Tekstivariantteja on kaikkiaan 759 ja sävelmävariantteja 645.

Laajalle levinneellä Näcken och jungfrun -balladilla (nro 1) on 31 sävelmävarianttia (16 Turunmaalta, 10 Uudeltamaalta ja 5 Pohjanmaalta) sekä 34 tekstivarianttia. Vielä tunnetumpi on ollut Oväntad bröllopsgäst (nro 67), jonka sävelmävariantteja on tallennettu kaikkiaan 83 ja tekstivarianttejakin 47. Toisaalta jokin Ungersven och havsfrun (nro 3) on edustettuna vain yhtenä sävelmä- ja tekstiversiona. On myös balladeja, esim. Näcken som riddare (nro 4), joista tunnetaan vain teksti, mutta ei ainuttakaan sävelmätoisintoa.

Anneli Asplundin kokoelma

Suomenkielisten balladien kokoelma on Anneli Asplundin julkaisema Balladeja ja arkkiveisuja. Suomalaisia kertomalauluja (1994). Tämän kokoelman aineisto edustaa etupäässä suomalaisten kertomalaulujen uudempaa kerrostumaa 1600-luvulta alkaen. Joukossa on kuitenkin myös lauluja, joilla on kiinteä yhteys keskiaikaiseen ruotsinkieliseen balladitraditioon.

Tällainen on esimerkiksi legendalauluihin kuuluva Pyhä Yrjänä ja lohikäärme (nro 1), joka esiintyy myös Anderssonin kokoelmassa nimellä Riddaren Sankt Göran (nro 30). Sen vanhin ruotsinkielinen teksti on 1400-luvulta ja varhaisin suomenkielinen käännös (Riddarist Sanct Yrjänäst) vuodelta 1683. Kuusamossa 1902 tallennetulla sävelmällä (esim. 1) ei ole Kemiössä 1887 tallennetun sävelmän (esim. 2) kanssa juuri muuta yhteistä kuin 5/4-tahtilaji (kalevalaisen runonlaulun vaikutustako?) ja mollisävellaji. Kemiössä tallennettu sävelmä on selvästi arkaaisempi, sillä se käyttää vain mollipentakordia (johtosävelen kera), kun taas kuusamolainen sävelmä kattaa koko seitsensävelisen molliasteikon.

Pyhä Yrjänä surmaa lohikäärmeen. Kalkkimaalaus 1400-luvun puolivälistä. Gotlanti, Hemse. Kuva Lennart Karlsson.

Ikä, alkuperä ja levinneisyys

Vaikka suurin osa balladeista on merkitty muistiin vasta 1810-luvulta alkaen, sisällölliset seikat osoittavat lajin paljon vanhemmaksi. Runot heijastavat katolisen keskiajan yhteiskunnallisia oloja, tapoja ja aatteita ja eräät piirteet niiden kielellisessä asussakin viittaavat keskiaikaiseen alkuperään. Balladeja pidetään sen tähden sydänkeskiajan runoutena. Sävelmät sen sijaan ovat nuorempaa kantaa.

Suomeen balladi tuli lännestä ja juurtui Ahvenanmaan ja Suomen rannikon ruotsinkielisen väestön keskuuteen. Se eli ja säilyi sukupolvesta toiseen tällä kapealla rannikkokaistalla ja piti erityisen hyvin pintansa syrjäisissä saaristopitäjissä, kuten Hiittisissä, jossa balladeja keruukaudella tallennettiin eniten. Täällä on merkitty muistiin mm. Den rika bondedottern (Anderssonin kokoelmassa nro 57), todennäköisesti 1400-luvulta peräisin oleva balladi, jonka on arveltu täällä syntyneenkin.

Vanhasta kansanrunoudesta ja -musiikista puhuttaessa alkuperäkysymykset ovat kuitenkin vaikeasti selvitettäviä. Monet sävelmistä ja runoista tunnetaan erilaisina variantteina laajalla alueella, eikä ole juuri keinoja osoittaa, missä ja milloin ne alun perin on runoiltu. Anderssonin mukaan ei ole syytä olettaa, että kovinkaan moni balladi olisi suomenruotsalaista alkuperää.

Huolimatta suppeasta levinneisyydestään Suomessa pohjoismainen balladi on joissain tapauksissa kyennyt ylittämään kielirajan ja murtautunut suomenkielisen valtaväestön keskuuteen. Tällainen on esim. 1300- ja 1400-lukujen vaihteesta peräisin oleva, Ritvalan helkavirsiin kuuluva Inkerin virsi, jonka esikuvana on ollut ruotsinkielinen Lagmansvisan.

Onpa pohjoismaisen balladin vaikutusta nähty myös joissain kalevalaisen runouden motiiveissa. Vaikutteet muuttuivat sittemmin käyttövoimaksi, kun suomalaisella kielialueella alkoi syntyä balladeja, jotka selvästi liittyvät pohjoismaiseen balladitraditioon mutta joilla ei ole mitään tiettyä esikuvaa. Tällainen on esimerkiksi Ritvalan helkavirsiin kuuluva Annikaisen virsi.

Tyypit

Pohjoismaisissa balladeissa voidaan erottaa kuusi tyyppiä:

  1. tarulaulut, joissa kuvataan ihmisen suhdetta yliluonnollisten voimien hallitsemaan luontoon
  2. legendalaulut, joissa kerrotaan pyhimysten elämästä
  3. historialliset laulut, joissa kuvataan historiallisia henkilöitä ja heidän edesottamuksiaan ja kohtaloitaan
  4. ritarilaulut, joiden aiheena on keskiaikainen ritarielämä
  5. urholaulut, joissa ranskalaisesta ritarirunoudesta peräisin olevat vaikutteet sulautuvat muinaisskandinaaviseen tarustoon
  6. ilkalaulut, jotka sisältävät rehevää kansanomaista huumoria

Edellä mainitut sisällön, aihepiirin ja perinnealueen mukaan ryhmitellyt tyypit ovat luonnollisesti ideaalityyppejä, joten yksittäisissä balladeissa on monasti useamman tyypin tunnusmerkkejä. Ritariajan hovimuotia ja ihanteita, kuten pyyteetöntä rakkautta, kuvaavissa lauluissa saattaa esiintyä historiallisia henkilöitä, joilla todellisuudessa ei ole ollut mitään tekemistä kerrotun tarinan kanssa.

Myös urholaulun ja ritarilaulun raja voi olla häilyvä. Hundredevisebogiin sisältyvän balladin Burman oc Olger Danske (Arwidssonin kokoelmassa Holger Dansk och Burman) henkilöt ovat peräisin Rolandin laulun 1200-luvun puolivälissä tehdystä norjankielisestä proosakäännöksestä Karlamagnús Saga, mutta heidän tarinansa hallitsevat ainekset ovat pohjoismaisen muinaisrunouden tarunomaisesta maailmasta, jonka yhteys karolingiseen ritariepiikkaan on ohut.´

Rakenne

Rakenteellisesti pohjoismaisen balladin esikuva on ranskalainen kehätanssi rondeau, jota esitettiin esilaulajan ja kuoron vuorolauluna. Varsinainen kertomus sisältyi esilaulajan lisäsäkeisiin (additamenta), joihin kuoro vastasi lyyrisellä, tapahtumia tunneperäisesti kommentoivalla kertosäkeellä. Kun kertosäkeissä käytettiin samaa säveltä kuin lisäsäkeissäkin, rondeaun tavallinen muoto oli {(AB) a A ab AB}, jossa isot kirjaimet edustavat kertosäkeitä.

Itsenäiseksi lajiksi yksiääninen rondeau kehittyi 1200-luvun alussa, myöhemmin siitä tuli myös suosittu moniäänisen musiikin muoto, jota viljelivät mm. Adam de la Halle, Guillaume Machaut ja muut varhaisen polyfonian mestarit.

Suomessa lauletut ruotsinkieliset balladit ovat kaksi- tai nelisäkeisiä riimillisiä säkeistölauluja, joihin liittyy usein kertosäe. Kertosäe on kaksisäkeisessä säkeistössä joko lopussa (abA) tai sekä välissä että lopussa (aAbB) ja nelisäkeisessä säkeistössä aina lopussa (ababA). Tämän rakenteensa perusteella nämä balladit kuuluvat vanhempaan itäskandinaaviseen tyyppiin, jonka tunnusomaiset aiheet liittyvät ritaritarustoon, luonnonmyytteihin ja legendoihin.

Käyttöyhteys

Varhainen balladi tanssilauluna

Balladikulttuuriin kuului olennaisena osana tanssi. Tanskassa ja Norjassa siitä tuli muotia ensin ylhäisten ja rikkaiden keskuudessa, mutta tavallinen kansakin omaksui sen pian. Tavallisen kansan parissa se säilyi käytössä senkin jälkeen, kun muoti ylhäisten ja rikkaiden keskuudessa oli jo muuttunut. Islantilainen Sörlarímur, jonka teksti on 1300-luvulta, mainitsee kaikkien alkaneen tanssia, kun runonlaulaja alkoi resitoida säkeitään.

Olaus Magnuksen teoksessa Historia om de nordiska folken (Pohjoismaisten kansojen historia, 1555) on kuva, jossa kuusi henkilöä, miehiä ja naisia, tanssii piiritanssia fiidelin ja säkkipillin säestyksellä. Ryhmätanssia kuvataan myös keskiaikaisissa kirkkotaiteessa. Ørslevin kirkon kalkkimaalaus Tanskassa vuoden 1400 tienoilta kuvaa esilaulajan johtamaa ketjutanssia, ja Härkebergan kirkossa Uplannissa on 1480-luvulla tehty maalaus, jossa talonpojat tanssivat piiritanssia kultaisen vasikan ympärillä. Vaikkei keskiaikainen kirkkotaide kuvaakaan realistisesti todellisuutta, maalauksessa esitetyn toiminnan on täytynyt olla kirkkokansalle tuttua ja sen symbolisen merkityksen ymmärrettävää.

Myöhempi balladi naisten perinteenä

Balladin perinteenkannattajat olivat tavallisesti naisia ainakin jo 1800-luvulla, kun tätä perinnettä alettiin merkitä muistiin. Niihin aikoihin, kun balladia vielä käytettiin tanssilauluna, esilaulajat olivat ilmeisesti miehiä, kuten ovat edelleenkin Färsaarilla, jossa tanssilauluperinne on säilynyt elävänä nykyaikaan asti.

Jossain vaiheessa balladista tuli leimallisesti naisten perinnettä. Mahdollisesti tämä tapahtui 1600-luvun lopulla tai 1700-luvulla, kun markkinoille oli alkanut tulla painettuja arkkiveisuja. Paljon kodin ulkopuolella liikkuvat miehet joutuivat naisia helpommin kosketuksiin näiden uusien laulujen kanssa ja kiinnostuivat niistä. Enimmäkseen kotona pysyttelevät naiset taas viljelivät mieluummin vanhaa kertomarunoutta laulaessaan lapsilleen ja lastenlapsilleen.

Joka tapauksessa balladi säilyi suullisena perinteenä nimenomaan kodin piirissä. Keruukauden alkaessa Ruotsissa 1810-luvulla se oli jo kauan sitten menettänyt funktionsa tanssilauluna ja muuttunut kotiaskareisiin liittyväksi ajanvietteeksi.

Kirjallisuutta

Andersson, Otto 1934. Finlands svenska folkdiktning V. Folkvisor: 1. Den äldre folkvisan (SSLSF 246). Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland.
— 1969. Åboland ett medeltida balladcentrum. Studier i musik och folklore II. Åbo, 113-123.
Arnberg, Matts (toim.) 1962. Den medeltida balladen. Stockholm: Sveriges Radio.
Asplund, Anneli 1994. Balladeja ja arkkiveisuja. Suomalaisia kertomalauluja (SKS Toim. 563). Helsinki: SKS.
Gennrich, Friedrich 1932. Grundriß einer Formenlehre des mittelalterlichen Liedes. Halle (Saale).
— & al. 1949. Ballade. MGG I, 1115-1137.
Grinde, Nils 1991. A History of Norwegian Music. Lincoln & London: University of Nebraska Press.
Herranen, Gun 1981. Suomen ruotsinkielinen kansanrunous. K. Laitinen, Suomen kirjallisuuden historia. Keuruu: Otava, 83-95.
Häggman, Ann-Mari 1999. Visor, sagor och sägner teoksessa Finlands svenska litteraturhistoria. Första delen: Åren 1400-1900. Toim. Johan Wrede. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland; Stockholm: Bokförlaget Atlantis.
Jersild, Margareta 1995. Balladmelodierna äänilevyn Folk Music in Sweden: Den medeltida balladen (Caprice CAP 22035) tekstivihkossa.
Jonsson, Bengt R. 1995. Balladtexterna äänilevyn Folk Music in Sweden: Den medeltida balladen (Caprice CAP 22035) tekstivihkossa.
Lönnroth, Lars & Sven Delblanc 1987. Den Svenska Litteraturen. Från forntid till frihetstid. Stockholm: Bonniers.
Ramsten, Märta 1995. Den medeltida balladen. Caprice CAP 22035.
Schiørring, Nils 1977. Musikkens Historie i Danmark. Fra Oldtiden til 1750. København: Politikens Forlag.
The Types of the Scandinavian Medieval Ballads. A Descriptive Catalogue (TSB) (Skrifter utgivna av Svenskt Visarkiv 5) 1978. Toim. Bengt R. Jonsson & al. Stockholm.

Takaisin ylös