Maallisesta musiikista keskiajan Suomessa tiedetään vähän, sillä se oli muistinvaraisesti periytyvää ja suurelta osin improvisoitua. Nuotinnettuja sävelmiä ei tunneta. Nuotinkirjoituksen taidon hallitsivat vain kirkonmiehet ja oppia saaneet luostariveljet, joilla ei ollut mitään syytä tallentaa maallisia sävelmiä, sillä kirkon kannan mukaan kaikki maailmalliset huvitukset, aivan erityisesti ilonpito laulaen ja tanssien, olivat syntistä menoa.
Muusikon ammattiin viittaavia nimiä tavataan Suomessa ensi kerran 1400-luvun tilikirjoissa ja raadin pöytäkirjoissa (tänkeböcker), mm. Turun tuomiokirkon mustaankirjaan (Registrum Ecclesiae Aboensis, REA) kopioidussa aineistossa. Lähteissä esiintyvät mm. Knwt Piparsson (tai Knut Pipare), Martin Pipare ja Michil (Micchiæl, Michel) Pipare (Pijpare, Piper) Maarian pitäjästä, Larens pipare Halikosta, Oleff Pipare Kokemäeltä ja Nis Lekare Sundista Ahvenanmaalta (REA 228, 230, 243-244, 256, 331, 381, 405, 421, 442). Knut, Martin, Michil ja Nis toimivat lautamiehinä, kaupanvahvistajina, todistajina tai muussa sellaisessa tehtävässä, joka aiheutti merkinnän julkiseen asiakirjaan, mutta Oleff möi maata (“Aff Oleff Pipare haffwer iach iordh køøp för xxxiii marker och xx marker och v ore ter betaladh”) ja Larens talonsa.
Hiukan enemmän tietoja on lähiseuduilta Itämeren piirissä. Tallinnassa oli 1400-luvun loppupuolella tilikirjamerkinnöistä päätellen 4-6 soittajaa käsittävä kaupunginsoittajisto (Ratskapelle), jonka tärkein tehtävä oli huolehtia virallisten juhlien musiikista. Erityisen merkittäviä tilaisuuksia varten muusikkoja saatettiin tilapäisesti palkata lisää muualta. Palkkion soittajat saivat kustakin esiintymisestä erikseen. Vuonna 1463 kolmelle piiparille (pepers) ja kolmelle pelimannille (spylluden) maksettiin yhteensä kuusi markkaa musiikista jonkinlaisessa vihkiäisjuhlassa (thor wiggeschottelen), jonka lähempi määrittely on tulkinnanvarainen. Rahapalkkiot olivat sangen pieniä summia. Ne on ehkä ymmärrettävä luonnontuotteissa maksetun varsinaisen palkkion lisäksi määrättyyn tarkoitukseen osoitetuksi ylimääräiseksi korvaukseksi. Säännöllisestä vuosipalkasta ei tältä ajalta ole todisteita.
Itämeren piiri oli keskiajalla sangen yhtenäinen kulttuurialue. Ihmiset, tavarat, tavat ja aatteet liikkuivat meriteitse rannikkokaupungista toiseen. Sen tähden on aihetta olettaa, että musiikkielämä ainakin Turussa ja Viipurissa on ollut periaatteessa samankaltaista kuin Tallinnassa, tosin Suomen kaupunkien vähäisemmän väkiluvun huomioon ottaen vaatimattomampaa. Kaupunginsoittajistosta Turussa tai Viipurissa ei tältä ajalta ole tietoa, mutta muusikon ammattiin viittaavien nimien olemassaolo kertoo, että musiikkia on harjoitettu.
Keitä olivat leikarit ja piiparit?
Soittoniekkaa tarkoittava sana lekare (muinaisskandinavian leikari) ja sen verbijohdannainen leka, lege ym. esiintyvät keskiajalla vaihtelevissa kirjoitusasuissa pohjoismaisessa kirjallisuudessa. Riimikronikoiden ja lakitekstien ohella ne ovat tavallisia myös saduissa, legendoissa ja muussa kertovassa kirjallisuudessa. Edellä mainitut tuomioistuinten pöytäkirjat puolestaan antavat kuvan leikareiden arjesta, etupäässä erilaisista riitajutuista, joihin he olivat sotkeutuneet, tai tekosista, joista heitä rangaistiin. “Olaff lekare” esim. sai 1486 Tukholmassa sakkoja lyötyään pikkuleikaria (Olaff lekare böter för att han slog den lille lekaren). “Jost basunare” taas joutui maksamaan siitä, että oli käyttänyt epäkunnioittavaa kieltä oikeuden edessä (thalede ohöffvizliga fore retten).
Leikari seinämaalauksessa 1480-luvulta. Uppland, Härkeberga. Kuva: Lennart Karlsson.
Leikarien soittimia näyttävät olleen varsinkin harppu ja jousisoittimet (ec kann sla harpv oc draga fidlv og gigiv oc allzkonar strengleica), mutta myös urut ja joskus muutkin soittimet, kuten rummut (tympanis) ja torvet (Olaf hornlekare). Piiparit näyttävät erottuvan leikareista soittimiensa perusteella. Saksalaisissa kronikoissa ja kaupunkien tilikirjoissa sana Pfeifer viittaa huilua ja muita soittimia soittavaan kiertävään muusikkoon, joka kuitenkin erottuu trumpetinsoittajista, luutunnäppääjistä ja laulajista. Myös balttilaisissa lähteissä piiparit ja trumpetistit (pepers und trumpers) ovat eri väkeä. Ruotsissa myöskään pasuunansoittajia ei kutsuttu piipareiksi eikä leikareiksi, koskapa molempien esiintyessä samassa yhteydessä molemmat myös erikseen mainitaan (voro och basuner och lekare i the processione tai man hörde tom tha hvarken baswna eller pipa). Soittimina, joita piiparit huilun ohella soittivat, tulevat kysymykseen erilaiset lehdykkäsoittimet eli skalmeijat, kuten oboe ja säkkipilli.
Pasunisteja, trumpetisti, leikari ja rumpali. Olaus Magnuksen historiasta Historia om de nordiska folken vuodelta 1555.
Soittamisen ohella leikarit ja piiparit myös lauloivat, tanssivat ja esittivät erilaisia taika- ja taitotemppuja, sillä leikari tai piipari oli myös näyttelijä, ilveilijä, akrobaatti. Taiteella, taialla ja taidollahan ei keskiajalla ollut senkaltaista eroa kuin nykypäivänä, pääasia oli esiintyminen, toisten huvittaminen ja viihdyttäminen joko soittamalla tai muilla keinoin. Leikarit ja piiparit otettiinkin sen tähden kaikkialla mielihyvin vastaan, vaikkei heille paljon arvoa annettukaan. Sen perässä he eivät olleetkaan liikkeellä. Esiintyminen oli kiertävälle muusikolle keskiajalla paljon enemmän kuin elinkeino; se oli elämänmuoto, jolle oli tunnusomaista vapaus ja riippumattomuus ja joka tuotti fyysistä ja henkistä tyydytystä, vaikkei taannutkaan arvostettua yhteiskunnallista asemaa tai edes turvattua toimeentuloa.
Hääsoitosta
Huvittamisen ja viihdyttämisen lisäksi leikareilla oli muitakin tärkeitä tehtäviä. He olivat aikansa julkisen sanan edustajia, jotka kuljettivat uutisia ja muuta tietoa maasta toiseen ja paikkakunnalta toiselle – hehän olivat alati liikkeessä, eivätkä asettuneet minnekään pysyvästi aloilleen. Kiertävälle muusikolle ei ollut väliä, missä ympäristössä ja tilanteessa hän esiintyi, sillä jos hän osasi ammattinsa, hänellä oli yhtä hyvin kirkkoon kuin krouviinkin sopivaa ohjelmistoa. Hänen markkinansa olivat siellä, missä oli juhlan aihetta ja paljon ihmisiä koolla. Eniten leikaria tarvittiin häissä, joiden ohjelmaan tanssi kuului keskiajalla yhtä olennaisesti kuin tänäänkin.
Mitä ylhäisemmän henkilön häistä oli kysymys, sitä suuremman palkkion leikarit saattoivat odottaa saavansa. Varhaisimmat kirjalliset maininnat leikareista Pohjolassa tavataan keskiaikaisissa riimikronikoissa juuri hääkuvausten yhteydessä. Niissä kertautuvat lajin keskieurooppalaisille esikuville tunnusomaiset kirjalliset kliseet, eivätkä ne muutoinkaan ole historiallisesti kovin uskottavia. Ne kertovat kuitenkin jotain musiikin ja muusikkojen asemasta hääseremonioissa, ainakin sen, että heidän palvelujaan arvostettiin. Eerikinkronikassa 1300-luvun alkupuolelta mainitaan runsaista lahjoista, joita leikarit saivat palkkioksi esiintymisestään Birger-kuninkaan häissä:
| the lekara fingo ther dyra hawo örss ok gangara ok andra gawo klede ok sölff ok andra handa |
| Leikareille annettiin kalleuksia, sotaoriita ja ratsuja sekä muita lahjoja vaatteita, hopeaa ja muuta |
Lahjojen antaminen häissä esiintyville viihdyttäjille oli ilmeisesti yleinen tapa myös hallitsijan varakkaiden alamaisten keskuudessa, koska sen rajoittaminen katsottiin tarpeelliseksi vuoden 1347 maalain naimakaaressa. Siinä säädetään, ettei häissä esiintyville leikareille saa antaa lahjaksi vaatteita; jos morsian haluaa antaa pukunsa, se on annettava kirkolle tai luostarille, ei leikareille (vil bruthen sin kläthe gywä, tha scal hon them till kyrkiu äller kloster gywä, oc ey lekärom).
Tornimusiikista
Piiparit ja leikarit saattoivat saada kaupungeissa pitkäaikaisempiakin tehtäviä tämän välttämättä tarkoittamatta, että he olisivat asettuneet pysyvästi aloilleen. Tällainen tehtävä oli ennen kaikkea tornipalvelus. Tornivahtien tuli öisin neljännestunnin välein puhaltaa signaaleja kirkkojen ja raatihuoneiden torneista ja toimia samalla palovartijoina. Jos jossakin syttyi tulipalo, tuli heidän ilmoittaa tästä puhaltamalla metsästystorvea; jos he taas näkivät vihollisen lähestyvän, siitä oli ilmoitettava huilun sävelin. Näistä yksitoikkoisista signaaleista kaupunginsoittajat ja raadin trumpetistit kehittivät myöhäiskeskiajalla monipuolista tornimusiikkia (Turmmusik), johon kuului sävelmiä tanssikappaleista koraaleihin.
Kajahtiko tällainen tornimusiikki keskiajalla myös Turun tuomiokirkon tornista, ei ole tiedossa; toisaalta ei myöskään ole syytä olettaa, että näin ei olisi tapahtunut. Tietämättömiä siitä, millaista tornimusiikki oli Saksan kaupungeissa, meillä ei varmastikaan oltu; siitä ovat takeena kaupungin suuri saksalaisväestö ja ne monet Turun maisterit, jotka olivat jatkaneet opintojaan saksalaisissa yliopistoissa, Prahassa, Rostockissa ja muualla. Tornimusiikkia harjoitettiin Turussa ainakin suurina juhlapäivinä viimeistään 1600-luvulla, miltä ajalta siitä on tietoja konsistorin pöytäkirjoissa.
Sosiaalisesta asemasta
Tornivahdit olivat yhdyskuntansa hyödyllisiä palvelijoita, jotka osaltaan vastasivat sen järjestyksestä ja turvallisuudesta. Sen tähden on yllättävää, että he kuuluivat muiden leikarien ja piiparien tavoin alimpaan sosiaaliryhmään, “kunniattomiin” (unehrlich) ihmisiin, joilta puuttuivat melkein kaikki muille ihmisille kuuluvat oikeudet. Kiertävien muusikkojen asemasta 1200-luvulla antaa realistisen kuvan saksalainen lakikokoelma Sachsenspiegel (1215), jossa heidät rinnastetaan ammattitappelijoihin ja näiden lapsiin, äpäriin ja varkaisiin tai maantierosvoihin ja julistetaan vailla oikeuksia oleviksi (Kempen unde ir kindere, spelüde, unde alle die unecht geboren sin unde die diüve oder rof sünet… die sint alle rechtlos). Muuta samalla tavalla kohdeltua väkeä olivat mm. pyövelit, oikeudenpalvelijat, haudankaivajat, kylvettäjät, parturit, köydenpunojat, myllärit, prostituoidut, paimenet, nuohoojat ja kerjäläiset, vaikka monet näistäkin ammateista tornivahtien ammattikunnan tavoin olivat hyödyllisiä ja yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiä. Näiden ihmisten alapuolella olivat enää murhaajat ja muut lainsuojattomat rikolliset.
Vielä niinkin myöhään kuin 1537 Saksin kaupunkioikeus ilmaisee pelimannien ja ilveilijöitten aseman näin: Spilleut und gaukler sind nicht leut wie andere Menschen, denn sie nur ein Schein der menschheit haben, und fast den Todten zu vergleichen sind. (“Pelimannit ja ilveilijät eivät ole samanlaisia kuin muut ihmiset, sillä ihmisyyttä heissä on vain näennäisesti ja oikeastaan heidät pitäisi rinnastaa kuolleisiin.”) Keskiaikaiset ruotsalaiset lakikokoelmat Länsigöötanmaan laki 1200-luvun puolivälistä ja hiukan myöhempi Itägöötanmaan laki heijastavat keskieurooppalaisten lakitekstien näkemystä leikarista alhaisena ja halveksittavana olentona, jota on syytä karttaa sen tähden, että hän on liitossa paholaisen kanssa. Sama käsitys epäilemättä levisi myös Suomeen sitä mukaa kun leikarit ja piiparit tähän maan kolkkaan ilmaantuivat.
Maallisten lakitekstien antama kuva kiertävistä muusikoista alhaisina olentoina kuvastaa hyvin pitkälle kirkon arvoja ja normeja. Lisäksi kirkolla oli omiakin keinoja osoittaa pelimanneille ja muiden säädyttömien ammattien harjoittajille heidän paikkansa. Ei ollut kylliksi, että pappeja kehotettiin poistumaan häistä heti, kun pelimannit tulivat sisään. Kirkon järein ase oli kieltää pelimanneilta ehtoollinen ja muut sakramentit. Kun samaan joukkoon luettiin myös taikurit, unissakävijät ja “henkien riivaamat” kaatumatautiset, näyttää siltä, että tabu koski erityisesti ihmisiä, joilla uskottiin olevan yhteyksiä pimeyden voimiin tai pakanallisiin jumaluuksiin.
Kirjallisuutta
Allmo, Per-Ulf 1990. Säckpipan i Norden. Från änglarnas musik till Djävulens blåsbälg. Stockholm: AllWin.
Danckert, Werner 1963. Unehrliche Leute. Die verfemten Berufe. Winterthur.
Greifenhagen, D. 1903. Revaler Stadtmusikanten in alter Zeit. Ein Kapitel aus der baltischen Musikgeschichte. Baltische Monatsschrift 55, 97-115.
Haavio, Martti 1932. Leikarit. Vertaileva kansanrunoudentutkimus. Helsinki: SKS.
Helenius-Öberg, Eva 1988. Änglakör och djävulstoner. Kring medeltidsmänniskans föreställning om musik. Iconografisk post. Nordisk tidskrift för bildtolkning, 1-30.
— 1994. Kyrkans bild av den profana musiken. Musiken i Sverige. Från forntid till stormaktstidens slut 1720. Toim. Leif Jonsson, Ann-Marie Nilsson ja Greger Andersson. Stockholm: Fischer & Co., 153-168.
Kjellberg, Erik & Jan Ling 1990. Musica instrumentalis Suecia. Den världsliga musiken i medeltidens Sverige – källor och problem. Inte bara visor (Skrifter utgivna av svenskt visarkiv 11). Stockholm: Svenskt visarkiv, 208-236.
Nilsson, Ann-Marie 1994. Bland lekare och spelmän. Musiken i Sverige. Från forntid till stormaktstidens slut 1720. Toim. Leif Jonsson, Ann-Marie Nilsson ja Greger Andersson. Stockholm: Fischer & Co., 139-152.
— 1994. Musik utanför kyrkomurarna. Musiken i Sverige. Från forntid till stormaktstidens slut 1720. Toim. Leif Jonsson, Ann-Marie Nilsson ja Greger Andersson. Stockholm: Fischer & Co., 169-186.
Registrum Ecclesiae Aboensis (REA) 1996. Vuoden 1890 painoksen näköispainos. Helsinki: Kansallisarkisto.
Salmen, Walter 1960. Der fahrende Musiker im europäischen Mittelalter. Kassel: Joh. Ph. Hinnenthal.
Schiørring, Nils 1977. Musikkens historie i Danmark I. Köbenhavn: Politikens Forlag.
Schwab, Heinrich W. 1982. Die Anfänge des weltlichen Berufsmusikertums in der mittelalterlichen Stadt. Studie zu einer Berufs- und Sozialgeschichte des Stadtmusikantentums (Kieler Schriften zur Musikwissenschaft 23). Kassel ym.
Strohm, Reinhard 1981. European Politics and the Distribution of Music in the Early Fifteenth Century, Early Music History. Studies in Medieval and Early Music History 1, 305-323.
Zak, Sabine 1979. Musik als “Ehr und Zier” im mittelalterlichen Reich. Studien zur Musik im höfischen Leben, Recht und Zeremoniell, Neuss.