Romantiikka musiikkityylinä
17.11.2005 (Päivitetty 26.6.2019) / Murtomäki, Veijo

Romantiikan avainkäsitteet musiikissa

Romantiikan sisäinen ristiriitaisuus

Yhtenäisen ja jakamattoman olemuksen sijaan romantiikkaa tai 1800-luvun musiikkia laajasti ajateltuna leimaa selkeän identiteetin puute, jollei sellaisena haluta pitää juuri sen kiehtovaa monikasvoisuutta, sisäisiä ristiriitaisuuksia, jotka vetivät musiikkia ja säveltäjiä eri suuntiin, kamppailemaan keskenään, musiikkipolitisoimaan.

Romantiikka on yhtä aikaa ensimmäinen moderni ajanjakso, jota leimaa kaiken epäily, ironia ja epäjatkuvuuden, jopa keskeneräisyyden ja fragmentaarisuuden korostaminen taidetuotteissa. Sen ohella se merkitsi pakoa, eskapismia, transsendessia, sanoin kuvaamattoman tavoittelemista.

Taiteilija saattoi luoda yhtäältä oman maailmansa, toisaalta hän tarvitsi yleisöä tullakseen toimeen tai välittääkseen viestinsä, oli se sitten luonteeltaan uskonnollis-filosofinen, eettis-moraalinen, sosiaalis-yhteiskunnallinen tai muuten vain kasvattava, kenties viihdyttäväkin.

Nationalismi ja universaalius

Johann Gottfried von Herderin (1744-1803) kirjoitukset toivat painavina esiin kansan (Volk) ja kansansielun (Volksseele) käsitteet. Niiden katsottiin saavan ilmauksensa kansanrunoudessa, -kertomuksissa ja -lauluissa, joita kerättiin käytännössä kaikissa Euroopan maissa 1800-luvun mittaan.

Kansan idea johti poliittisiin pyrkimyksiin eli patrioottisiin liikkeisiin kansallisten valtioiden (Nation) luomiseksi Italiassa, Saksassa, Puolassa, Unkarissa, Böömissä ja Skandinavian maissa. Euroopan vanhoja valtioita määritti kolonialistinen ekspansio, imperialismi: Ranskan ja Englannin siirtomaat, Venäjän Itä- ja Etu-Aasian valloitus.

Viimeistään Carl Maria von Weberistä ja Gioachino Rossinista lähtien kansallinen sidonnaisuus oli säveltäjille tärkeää. Hector Berlioz oli ranskalainen, Giuseppe Verdi italialainen, Freceric Chopin puolalainen, Franz Liszt unkarilainen säveltäjä jne. Tosin saksalais-itävaltalainen kulttuuripiiri pyrki hälventämään omien edustajiensa (Richard Wagner, Johannes Brahms, Anton Bruckner) kansallisuutta.

Vaikka säveltäjät toisaalta pyrkivät yleismaailmalliseen, ajattomaan ilmaisuun ja vaikka useat heistä eristäytyivät arkipäivästä ja yhteisöstä, oli kansallistunne heille toisaalta tärkeä: Chopin riutui Pariisissa vallankumouksen riehuessa kotimaassa, Liszt järjesti Unkarin maanjäristyksen uhreille apua, seurasi maansa itsenäistymistaistelua tulisesti ja osallistuikin siihen epäsuorasti, Verdi oli Italian itsenäistymistaistelun symboli, Wagner tuki Saksan yhdistymistä, ja jopa Brahms intoili Preussin voitettua Ranskan sodassa 1870-71.

Etenkin ooppera oli tiiviissä yhteydessä päivän politiikkaan, jopa itsenäisyystaisteluun: Auberin Porticin mykän esitys vaikutti osaltaan Ranskan 1830 heinäkuun vallankumouksen puhkeamiseen. Brysselissä sen esitys johti Belgian itsenäistymiseen ja hollantilaisten karkottamiseen.

Saksalainen harha

Merkillisin romantiikan kansallisuuskysymykseen liittyvä harha on se, että saksalaisuutta ei mielletty nationalismiksi vaan romantiikan peruskieleksi, jolloin nationalismia olisivat edustaneet kaikki muut, eli ns. reunamaiden perifeeriset kulttuurit suhteessa Keski-Eurooppaan. Tosiasiassa Venäjän, Puolan, Böömin, Unkarin, Englannin, Italian, Espanjan ja Portugalin kulttuurit olivat myös musiikin suhteen yhtä vanhoja ja edustavia kuin saksalainen (musiikki)kulttuuri.

Kuitenkin on selvää, että saksalaiset säveltäjät olivat tietoisia saksalaisuudestaan (Weber, Schumann, Wagner) ja että itävaltalaiset tai itävaltalaistuneet säveltäjät käyttivät itävaltalaisia elementtejä musiikissaan (Schubert, Brahms, Bruckner, Mahler).

Toisaalta saksalainen romantiikka, niin olennaisesti kuin se olikin saksalaisen estetiikan ja kirjallisuuden synnyttämä ja ylläpitämä ilmiö, sai ratkaisevasti aineksia yhtä lailla Englannista (Shakespeare, Ossianin laulut, Scott, Byron). Sitä paitsi Ranskassa oli yhtä vahva oma kirjallinen romanttinen kulttuuri (Hugo, Lamartine jne.) kuin Saksassa.

Historiasuhde

Paluu menneisyyteen eli uusi historiatietoisuus näkyi etäisten aikojen korostumisessa aiheistossa: keskiaika, goottisuus, ritari-ihanteet sekä uuden ajan varhaisvaiheet (löytöretket, reformaatio ja vastareformaatio) tarjosivat suosittuja aikakausia ja aiheympäristöjä taiteelle.

Eksotiikka

Kaukaiset paikat ja paikallisväri (couleur locale) viehättivät romantikkoja. Mieltymys eksotiikkaan lähellä ja kaukana näkyi yhtä hyvin kotiseuturakkautena ja taiteilijoiden kaukokaipuuna näille alueille:

• Saksan vuoret, metsät ja joet sekä Alpit; Ranskan eteläiset ja lounaiset osat sekä suhde Espanjaan
• Italian välimerellinen eksotiikkaa
• Kreikan muinaisuuden tuottaman jalon maan ja kansan ihannointi, mikä näkyi taiteilijoiden (mm. Byron) osallistumisessa Kreikan vapaussotaan 1820-luvulla
• Skotlannin ja Skandinavian villi muinaisuus ja hurja luonto
• Kaukaasia-mieltymys venäläisillä säveltäjillä
• Karjala Sibeliuksella
• Afrikka ja Aasia (Intia, Ceylon, Kiina, Japani jne.) laulujen ja oopperoiden tapahtumapaikkoina.
• Amerikka (intiaanit, mayat, atsteekit)

Etenkin oopperoissa ja lauluissa, mutta myös muissa lajeissa, kuten piano- ja orkesterimusiikissa, eksotiikkaa tuli pinnalle aiheenvalinnoissa. Mm. Halévy, David, Schumann, Liszt, Gounoud, Goldmark, Meyerbeer, Balakirev, Borodin, Bizet, Grieg, Saint-Saëns, Delibes, Massenet, Richard Strauss, Rimski-Korsakov ja Rahmaninov olivat säveltäjiä, joiden lauluissa, pianokappaleissa, oopperoissa sekä orkesterirunoelmissa käsitellään orientaalis-eksoottisia aiheita, usein vahvan eroottisen latauksen kera.

Eksotiikka saattoi olla luonteeltaan siirtomaa-kolonialistista pittoreskia vieraiden elementtien, kuten pentatoniikan, pientä lainailua (Puccini jne.). Joskus myös pyrittiin ymmärtämään kaukaisia kulttuureja ja niiden ajattelutapoja sekä haluttiin yhdistää länsimaisuutta ja itämaisuutta toisiinsa ja löytää uusia inspiroivia tekniikoita tai sävelaineksia vieraasta kulttuurista (Grainger, Cyril Scott, Debussy).

Pahimmillaan kyse oli suorasukaisesta “valkoisen miehen taakka” -ajattelusta, jolloin musiikinkin keinoin pyrittiin pönkittämään imperiumin laajenemista tai yhtenäisyyden vaalimista (Elgar ja Intia; venäläissäveltäjät ja Kaukasia).

Luontosuhde

Luonto koettiin lähes personifioituna, uhkaavana, pelottavana, rauhoittavana tai idyllisenä elementtinä, joka heijasteli ihmismielen tiloja. Luonnon mitä erilaisimmat ilmiöt olivat läpi 1800-luvun taiteen kohteina:

 

• päivän hetket (aamu, keskipäivä, iltapäivä, ilta, erityisesti yö, hämärtyminen, aamunkoitto)
• kuukaudet ja vuodenajat
• kasvit (puut, kukat)
• eläimet (linnut, kalat, käärmeet, pedot)
• henget (metsän, vuoren, veden, ilman neidot, nymfit, najadit, seireenit, peikot, maahiset, näkit jne.)
• luontoon liittyvät paikat (metsä, niitty, vuori, lähde, puro, joki, putous, suihkulähde, järvi, meri jne.)
• luonnonilmiöt (tuuli, rajuilma, vesi- ja lumisade, pilvet, jää jne.)

Luonto heijastui etenkin pienoiskuvissa, lyyrisissä kappaleissa ja lauluissa, mutta myös sinfonisissa runoissa.

Suhde uskontoon

Kompleksi suhde uskoon ja uskontoon saattoi merkitä lapsenomaista omistautuneisuutta roomalaiselle tai ortodoksiselle katolisuudelle tai kiihkeälle luterilaisuudelle. Koraaliaiheet, gregoriaanisuus ja panteistiset tunnelmat esiintyivät suosittuina topoksina. Myös pietismi, viktoriaanisuus ja herätysliikkeet vaikuttivat taidekäsityksiin.

Agnostismi ja panteismi (“Jumala Luonnossa”) sekä ateismi yleistyvät. Myös juutalaisuus, islam ja itämaiset uskonnot (zarathustralaisuus, hindulaisuus, brahmalaisuus, zeniläisyys jne.) ilmaantuvat taiteen näyttämöille.

Rakkauden lunastus

Rakkaus oli romantiikan varmasti suosituin topos, jota ilmaistiin joko ideaalissa muodossa, suorastaan sakraalin lunastuksen mahdollistajana (“iki-naisellinen vetää meitä puoleensa” (Goethe); Wagnerin naiskäsitys) tai sitten romanttisen kaipauksellisena ja riutuvana olotilana (laulu- ja pianokirjallisuus).

Jos 1800-luvun alkupuolella ihanteellinen käsittelytapa ritarilyriikan tapaan vallitsi lunastusaiheen käyttöä. Vuosisadan jälkipuoliskolla liittyneenä raamatullis-itämaisiin sekä eksoottisiin aiheisiin lisääntyivät vähitellen sensuelli, eroottinen ja jopa dekadentti seksuaalisuuden kuvaus, kartoitus ja analyysi.

Taiteilijakultti

Uusi taiteilijakäsitys, taiteilija yksilöllisenä, porvarillisesta elämästä ja yhteiskunnasta eristäytyneenä poikkeusihmisenä valtasi sijaa romantiikan aikana. Syntyi nerokultti, originaalineron käsite (Schumann: ”vain nero voi ymmärtää neroa”), mikä sai alkunsa viimeistään Beethovenista.

Nerokultti toi mukanaan ajatukset taiteesta korostuneesti taiteena ja musiikista yhtäältä arvostettavana taidemusiikkina sekä toisaalta triviaalina viihteenä (ajanviete-, seurustelu- ja tilapäismusiikki).

Intiimisyys / subjektiivisuus

Chopinin ja Schumannin herkissä karakterikappaleissa pianolle, Griegin lyyrisissä kuvissa sekä Schubertin, Schumannin ja muiden liedissä kiteytyi romantiikan pyrkimys sisäisyyteen (Innerlichkeit). Miniatyyrimuoto, johon liittyy harmonian yksilöllisyys sekä sointivärin hienojakoistaminen, on romantiikan lahjoittama keskeinen lisä musiikin genremaailmaan.

Schumannin estetiikassa intiimi, tunneherkkä ulottuvuus suorastaan samaistui “poeettisuuteen”, ominaisuuteen, jota hän vaati kaikelta tosi romanttiselta musiikilta. Sen vastakohdaksi hän näki pinnallisen virtuoosisuuden, mekaanisen sorminäppäryyden, jota hän piti “proosallisena”, arkipäiväisenä – siis ei-romantiikkana.

Julkisuus / briljantti virtuoosisuus

Toisaalta on kuitenkin kiistämätöntä, että virtuoosinen taiteilijakultti on nimenomaan romantiikan tuotetta. Paganinin aloittama soittotekniikan vallankumouksellinen kehittäminen, jota jatkoivat sitten pianistit – Schumann ja ennen muuta Liszt, mutta myös Thalberg, Kalkbrenner jne. – laajensi soittimellisia resursseja ja loi edellytyksiä soitinmusiikin uudelle ja tehokkaammalle retoriikalle.

Itse asiassa koko 1800-luvun alkupuolen musiikkikulttuuria leimaa pianistinen virtuoosisuus. Se tuotti konserttityypin, jossa kiertelevä pianisti, usein laulajan tai jonkin soitintaiteilijan vuorottelemana, esitti omia yleisökappaleitaan: muunnelmia, potpureja ja erilaisia sovituksia.

Pianon keinovarojen lisääntyminen ja Berliozin luoma uusi orkesteriajattelu kasvattivat musiikin yleisöpohjaa ja julkisuutta. Romaaniin ja suureen näytelmään rinnastettavan sinfonian saama status sekä uudelle draamakäsitykselle pohjautuvan suuren oopperan kehittyminen huippuunsa ovat yhtä lailla romantiikan saavutuksia kuin lyyrinen karakterikappale ja lied.

Taiteiden ykseys

Romantiikan aikana kehittyi ajatus taiteiden ykseydestä (Wagnerin Gesamtkunstwerk). Tällöin kaikille taiteille yhteinen ydin on niiden ‘poeettisuus’, samalla kun niitä erottaa toisistaan vain kunkin taiteen oma materiaali, aines (sanat, sävelet, värit, muodot, mittasuhteet). Taidemaalarit sävelsivät, muusikot kirjoittivat: useat säveltäjät toimivat kriitikoina tai esseiden kirjoittajina, Hoffmann sävelsi.

Romantiikan musiikin piirteistöä

Romantiikan musiikin uusi tehtävä

Romantiikan musiikissa tunnusomaisia piirteitä olivat:

• Tietoisuus musiikin uudesta funktiosta, mikä tarkoitti yhtäältä puhtaasti musiikin esteettis-taiteellisen luonteen korostumista, ”taidetta-taiteen-vuoksi” -asennetta (“l’art pour l’art”).
• Vapautuminen musiikin käyttöluonteesta eli funktionaalisuudesta (musiikki hovin, kirkon, koulun, armeijan jne. palveluksessa) ja autonomian saavuttaminen heteronomian (musiikki sekoittuneena tekstiin ja käyttöyhteyteen) sijaan.
• Musiikin moraalis-eettisen, julistavan tehtävän korostaminen, kun taiteilija nähtiin nyt profeettana ja sanansaattajana.

Musiikin julistava tehtävä näkyi ohjelmamusiikin syntymisenä tai vahvistumisena (ohjelmasinfonia, sinfoninen runo) sekä edelleen tekstin ja musiikin uudenlaatuisena yhteensulautumisena (lied, maallinen kantaatti ja oratorio sekä ooppera).

Musiikin piirteitä: esikuvia, virtuoosisuutta ja uusia sointeja

Uusi sointikulttuuri ja uusien sointimaailmoiden löytyminen toteutui erityisesti orkesteri- ja piano- sekä urkumusiikissa, 1800-luvun jälkipuoliskolla myös kamarimusiikissa. Monet säveltäjät turvautuivat kansanlauluun joko esikuvana (Schubertista Brahmsiin) tai luovan jäljittelyn ja sovittamisen kohteena.

Vanhaa musiikkia alettiin ihannoida, harrastaa, elvyttää ja hyödyntää. Syntyi historismi ajattelutapana ja liikkeenä ja sen mukana säveltäjien (Bach, Handel/Händel, Palestrina, Couperin, Schumann jne.) kokonaisjulkaisuja (Gesamtausgabe). Kontrapunkti sekä fuuga, kaanon ja passacaglia palasivat teos- tai tekniikkatyyppeinä. Lisäksi palattiin a cappella -tyyliin sävellysihanteena.

Syntyi intiimi, runollinen tunnelmamusiikki:

• Das Lied ohne Worte (sanaton laulu)
• Lyrisches Stück (lyyrinen kappale)
• Charakterstück (karakterikappale)
• Salonstück (salonkikappale) triviaalina muotona (ajan loppupuolella)

Virtuoosinen estraditaide oli huipussaan kiertelevien pianistien (Liszt, Thalberg jne.), viulistien (Paganini jne.), laulajien (Jenny Lind jne.) esityksissä. Kunkin taiteilijan omat bravuurikappaleet, taiturivariaatiot, fantasiat, potpurit, etydit, muotitanssit jne. olivat suosikkikappaleita.

Romantiikan musiikin muoto- ja materiaalimaailma

Romantiikassa klassiset muodot menettivät selväpiirteisyyttään, mutta kehittyivät uusiksi muodosteiksi aiheen, ilmaisun vaatimusten mukaisesti. Monilla romantikoilla periodiikka, pienoismuodollinen rakentaminen, oli paradoksaalisesti yksinkertaisempaa kuin klassikoilla. Toisaalta Wagner vapautti musiikin neliskulmaisesta säännöllisyydestä musiikillisessa proosassaan.

Romantikoilla (Schubert, Schumann) oli enemmän rytmisiä stereotypioita kuin klassikoilla. Tosin esiintyi myös konfliktirytmiikkaa (Brahms) sekä rytmin verhoamista (Chopin). Vasta kansalliset tyylit toivat sikäli lisäimpulsseja.

Romantiikan aikana

• mollisävellajit tulivat tasaveroisiksi duurien kanssa
• kaukaiset sävellajit (erityisesti terssisuhteet eli mediantiikka) otettiin täysimääräiseen käyttöön
• sävellajiyhdistelmät ja modulaatiot (muunnosharmonia) tulivat monimutkaisimmiksi
• kromatiikka, moniselitteiset ja aiempaa mutkikkaammat sointumuodot sekä sävellajikeskuksista etääntyminen lisääntyivät dramaattisesti (neli- ja viisisoinnut, ns. Tristan-sointu, kokosävelisyys ja oktatonisuus, eksoottiset asteikot)

Romantiikka tyylinä

Romantiikka on pikemminkin laji- ja reseptiokategoria kuin tyylikategoria: Aikakausi liittyy sille luonteenomaisiin lajeihin (lied, pianokappale, ooppera, maallinen oratorio, sinfoninen runo) ja vastaanoton muotoihin (konsertti-instituutio, kuorolaulu, massaesitykset) pikemminkin kuin yhtenäiseen romanttiseen tyyliin.

Romanttista tyyliä sinällään ei ole olemassa. Esimerkiksi Musorgskin tai Bizet’n pitäminen romantikkoina, säveltäjinä, joilla olisi ominaista ”romanttinen asennoituminen”, on virheellistä. Romantiikkaan sekoittuu lisäksi sekä klassistisia että realistisia aineksia.

Toisaalta tiettyjen lajien ja sävellystekniikkojen käyttö määrittää erittäin yleisellä tasolla ‘romanttista’ säveltämistä. Näitä ovat sonaatin, sinfonian, jousikvarteton, konserton jne. jatkaminen 1900-luvulle saakka, etenkin silloin, kun nämä muodot perustuvat vielä tonaalisuuteen, vaikka se olisi jo kromaattisesti laajennettua tai vaeltavaa, motiivis-temaattiseen ajatteluun sekä tiettyyn muodolliseen ryhmittelyyn (3-4 osaa, osien temaattis-harmonisesti määrittyneet jaksot ja alajaksot perinteisine teema- ja muotonimikkeineen).

Romantiikka ajanjaksona

Romantiikan ajallinen ja paikallinen rajaus

Romantiikan ajanjakson tarkka rajaaminen on mahdotonta, sillä yhtäältä se muodostaa kiinteän jatkumon klassismin kanssa, toisaalta romantiikka jatkuu pitkälle 1900-luvulle.

Kuvaa sekoittavat lukemattomat yksityistyylit, vaikkakin säveltäjät ryhmittyvät tyylillisten ja esteettisten mieltymystensä perusteella, sekä klassisen yhtenäiskulttuurin hajoaminen 1800-luvulla alakulttuureiksi.

Saksalaisen soitinmusiikin muodostaman ydinromantiikan lisäksi on erotettavissa ranskalainen ja italialainen musiikki, jotka ovat molemmat tanssi-, laulu- ja oopperavoittoisia musiikkiteatterin (oopperan eri lajit, operetti, baletti) kulttuureja, vaikka niissä syntyikin kunnioitettava määrä myös soitinmusiikkia. Ranska kilpaili 1800-luvun lopulla jo saksalaisen soitinmusiikin kanssa ylivallasta, ehkäpä suorastaan ylittikin sen.

Lisäksi Englannissa, Uudella mantereella (Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikka), Espanjassa, Portugalissa, Balkanilla, Böömissä, Unkarissa, Puolassa, Venäjällä ja Skandinavian maissa oli omat musiikkikulttuurinsa, jotka olivat useissa tapauksissa yhtä vanhoja kui saksalainen musiikkikulttuuri tai keskieurooppalaiseen tapaan aktivoituivat uudella tavalla tai ensimmäistä kertaa 1800-luvun mittaan.

Romantiikan aika ”pitkänä vuosisatana”

Kaikista ajallisten kesto- ja alajakomäärittelyjen vaikeuksista huolimatta on mahdollista ajatella romantiikka laajaksi kokonaisuudeksi, ns. “pitkäksi vuosisadaksi”, joka kestää Ranskan vallankumouksesta 1789 ensimmäiseen maailmansotaan (1914-18).

Ajanjaksoa voi nimittää myös Friedrich Blumen tavoin klassisromanttiseksi tyylikaudeksi, jolloin tulee samalla oletettua, että ns. wieniläisklassismista alkanut, yhtä duurimollitonaalista musiikkikieltä sekä samoja muotoja noudattanut ajanjakso olisi soitinmusiikin kulta-aikaa, Saksassa Haydnista Schönbergiin, Ranskassa Cherubinista d’Indyyn, Italiassa Paisiellosta Pucciniin.

Toisaalta romantiikka ei ole yksinomaan saksalaisen (tai ranskalaisen) soitinmusiikin dominoimaa aikaa. Rinnalle täytyy ottaa ns. “toinen kulttuuri” eli Ranskan ja Italian oopperan kulttuurit sekä Euroopan äärimaiden ns. kansalliset kulttuurit.

”Pitkän vuosisadan” jaottelu

Olisi kuitenkin yksisilmäistä ajatella, että 1800-luku ennakointeineen ja jatkoineen muodostaisi yhden ainoan kokonaisuuden. Se voidaan jakaa useaan alaosaan pääosin poliittisen historian suurten tapahtumien perusteella. Myös musiikin historia noudattaa poliittisen historian tapahtumia melko pitkälle.

1800-luvun musiikinhistorian alakaudet		Historian käännekohdat
1770-1810	Esiromantiikka	1789	Ranskan vallankumous
1810-1830	Varhaisromantiikka	1814	Wienin kongressi ja Napoleonin jälkeinen aika
1830-1850	(Varsinainen) romantiikka eli täysromantiikka	1830 1848	Suuri vallankumousvuosi “Euroopan hullu vuosi”
1850-1890	Ns. uussaksalainen koulu Uus- tai myöhäisromantikka	1871	Ranskan-Saksan sota; Saksan ja Italian yhtenäistyminen
1870-1900	Realismi oopperassa	1889	Pariisin maailmannäyttely; tekniikan ja imperialismin aika
1890-1918	Moderni, jugend, art nouveau	1914-18	Ensimmäinen maailmansota; dynastioiden hajoaminen
1918-45	Jälkiromantiikka	1918-45	Sotien välinen aika; Weimarin tasavalta, fasismi, kommunismi

Romantiikan läpimurto

Tyypillisesti romanttisia, historiallisia ja aavemaisia aiheita käyttivät oopperoissaan jo 1810-luvulla Hoffmann ja Spohr ja 1820-luvulla Boieldieu, Auber ja Rossini. Näissä oopperoissa musiikki jatkoi pikemminkin edellisen kauden konventioita kuin viittasi eteenpäin, sillä harmonia ja rytmi säilyttivät yksinkertaisuutensa ja selkeytensä. Bellinin ja etenkin Donizettin oopperat ovat jo kypsemmin romanttisia luomuksia.

Romantiikan varsinainen läpimurto musiikissa tapahtui noin 1820-30. Tuolloin syntyivät Weberin Taika-ampuja (1820/21), Schubertin h-molli-sinfonia (1822), Lisztin transsendentaalisten etydien ensimmäinen versio (1826), Mendelssohnin Kesäyön unelma -alkusoitto (1826) ja Hebridit -alkusoitto (1829-32), Chopinin pianokonsertot (1829-30), Schumannin ensimmäiset piano-opukset (Abegg-variaatiot 1830; Papillons 1829-32), Berliozin Fantastinen sinfonia (1830), Donizettin Anna Bolena (1830) sekä Bellinin Unissakävelijä ja Norma (1831).

Romanttisia säveltäjiä ryhmiteltynä

 

Alla oleva lisätieto on ohessa kuvana.

Takaisin ylös