Messu Ranskassa ja Italiassa
2.10.2006 (Päivitetty 2.2.2021) / Murtomäki, Veijo

Ranskalainen messusävelittäminen ei ollut kovin aktiivista eikä katkeamatonta 1800-luvulla. Vuosisadan alkupuolen, jolloin kirkkomusiikki toipui vallankumouksen tuottamasta lamasta, innostuksen (Cherubini) ja suurten kirkkoteosten valtiollisen merkityksen korostumisen jälkeen vasta vuosisadan puolivälissä alkoi uusi aalto Gounod’sta eteenpäin.

Messumusiikille Ranskassa on tyypillistä se, että niitä sävelsivät kirkkoviroissa olleet urkurit ja kanttorit tiettyjä tilanteita varten eli ne olivat käyttömusiikkia, eivät juurikaan taidemessuja. Messujen osamäärä ja -järjestys oli vapaampi kuin saksan- tai italiankielisillä alueilla: ordinarium-osien (Kyrie, Gloria, Credo, Sanctus, Benedictus, Agnus Dei) ohella sykliin saattoi kuulua osia proprium-messusta sekä motettimaisia numeroita, joista tavallisimpia olivat O salutaris hostia (Oi pelastava uhri) ja Salvum fac regem (Varjele kuningasta). Kuoro-osuus oli usein kolmiääninen ja neliäänisenäkin siitä puuttuivat usein altot. Orkesterinkäsittely oli kuvallista ja värikästä, minkä lisäksi soittimisto käsitti usein harpun ja urut. Kirkkomusiikki oli luonteeltaan suloista ja teatterillista, mikä herätti toisinaan kritiikkiä.

Luigi Cherubini

Luigi Cherubini (1760–1842) oli Beethovenin ohella myöhäisklassisen ajan tärkein messusäveltäjä, joka yhdisti kontrapunktitaiteen ja dramatiikan. Cherubinin vaikutus ooppera- ja kirkkomusiikkisäveltäjänä oli ratkaiseva Meyerbeerille, Berliozille ja vielä Wagnerille.

Kuninkaallinen messusäveltäjä

Cherubini sävelsi kaikkiaan 11 messua, joukossa d-molli-messu (1811), joka on pisimpiä alallaan ja joka ylittää jopa Beethovenin Missa solemniksen mitan. Cherubini sävelsi johtamalleen Kuninkaalliselle kapellille myös muutamia kestoltaan ja muodoltaan vaatimattomia messuja.

Musiikilliselta ja yhteisölliseltä mielenkiinnoltaan keskeisiä ovat kaksi kruunajaismessua: messu G eli Juhlamessu Louis XVIII:n kruunajaisiin (1819) sekä Messe solennelle A (1825) Kaarle X:n kruunajaisiin. Jälkimmäinen liittyi suuren tyylin näytöstilaisuuteen Reimsissä, jossa Ranskan monarkia halusi osoittaa uuden aikakauden alkamista vallankumousajan päättymisen jälkeen. Niinpä messu, vaikka onkin ranskalaisittain tyypillisesti sävelletty vain kolmiääniselle kuorolle, on erityisesti orkesteriosuudeltaan tuhlailevan juhlava. Messu sisältää kaksi proprium-osaa: offertorion Propter veritatem (Totuuden tähden) ja motetin O salutaris hostia (Oi pelastava uhri). Messuun liittyy vielä Marche religieuse, joka soitettiin monarkin nauttiessa ehtoollista ja joka sai Berliozin luonnehtimaan sitä ”katolisen haltioitumisen ja mietiskelyn mitä puhtaimmaksi ilmaukseksi.”

Mestarilliset requiemit

Cherubinilla on kaksi requiemiä, jotka ovat kirkkomusiikin huippusaavutuksia. C-molli-requiem (1816) on säveltäjän tunnetuin kirkkomusiikkiteos, jota esitettiin toistuvasti Ranskassa valtiollisten merkkimiesten hautajaisissa ja myös Saksassa. Teosta arvostivat suuresti Beethoven, Berlioz ja Schumann, joka ei löytänyt “teokselle vertaistaan maailmassa” (Schumann 1854, 129). Requiem on sävelletty Louis XVI:n mestauksen vuosipäiväksi. Sen Dies irae on kokeneen oopperasäveltäjän tehokas numero.

D-molli-requiem (1836) on kirjoitettu mieskuorolle ja orkesterille, sillä 1834 Pariisin arkkipiispa kielsi c-molli-requiemin käytön sen kuoron sisältämien naisääniosuuksien vuoksi. Uudesta requiemistä tuli sen tähden soinniltaan erikoinen, romanttisen tumma, lämmin ja yhtenäinen teos, joka on löydetty uudestaan. Dies irae ja Sanctus ovat vaikuttavat sointimassoissaan, ja niitä tasapinottavat hillityt, pelkälle kuorolle kirjoitetut Graduale– ja Pie Jesu -osat.

Hector Berlioz

Hector Berliozin (1803–69) kirkkomusiikkiteoksissa suurisuuntainen romanttinen musiikillinen energia ja kirkollisuus törmäävät komeasti yhteen: kirkkosävellykset ylittävät liturgian raamit ja ovat pikemminkin seremoniallis-valtiollisia spektaakkeleita.

Säveltäjän ensimmäinen yritys kirkkomusiikissa oli 20-vuotiaana Cherubinin ja Le Sueurin mallien mukaan sävelletty suurisuuntainen ja jo orkesteritehoiltaan enteellinen Messe solennelle (1824), joka saavutti heti suuren menestyksen. Säveltäjä sittemmin hylkäsi teoksensa ja yritti tuhota sen; tosin hän käytti teoksen materiaalia moniin myöhempiin teoksiinsa. Koko messun partituurin eräs kopio säilyi ja löytyi 1992, joten teos on jälleen ulottuvillamme. 13-osainen sävellys vaatii sopraano-, tenori- ja bassosoolot sekä täyden kuoron ja orkesterin.

Romantiikan jättiläis-requiem

Requiem. Grande messe des morts (Requiem. Suuri kuolinmessu, 1837) on vuoden 1830 vallankumouksen uhreille sävelletty muistomessu ja kenties musiikinhistorian kolossaalisin kirkkomusiikkiteos. Se edustaa romantiikan tilamusiikkia parhaimmillaan ja muhkeimmillaan. Heinrich Heinen kommentti osuu sikäli kohteeseensa: ”Berlioz on kuin lintu vedenpaisumusta edeltäneeltä ajalta, jättiläismäinen kotkan kokoinen satakieli.” Requiem perustuu dramaattisten ja intiimien osien vuorotteluun. Sille on ominaista persoonallisen ilmaisun ja keskiaikaisen objektiivisuuden yhtyminen.

Kuolinmessun ensiesityksessä oli 190 orkesterisoittajaa (110 jousta) ja 210 kuorolaista – Berlioz vaati tosin 500 esittäjää. Teoksessa on nerokasta ja originellia orkesterinkäyttöä: mm. Dies irae -osassa on neljä vaskikuoroa sijoitettu kirkon eri nurkkiin. Lisäksi tarvitaan kahdeksan patarumpuparia, kymmenen lautasta ja neljä tam-tamia. Quid sum miser -osassa (Mitä sitten minun onnettoman pitää pyytää?) on kuoron lisäksi kaksi englannintorvea ja kahdeksan fagottia. Hostias-osassa on mielenkiintoisia sointeja kolmen huilun ja kahdeksan pasuunan pedaaliäänten voimin; Sanctus-osassa kuullaan tärkeä tenorisoolo.

Te Deum (1848-49/52/55) on sävelletty solisteille, kahdelle kuorolle, lapsikuorolle, orkesterille ja uruille. Se on arkaais-polyfoninen, Rooman Pietarinkirkon inspiroima teos ja mahdollisesti tarkoitettu Napoleonin muistolle. Mahtavassa teoksessa urkujen ja orkesterin tuli olla ”kuin paavi ja keisari”. Berlioz piti sitä “Requiemin veljenä”. Ihmeellistä teoksessa on se, ettei se ollut tilausteos ja että sen kirjoitti säveltäjä, joka ei ollut varsinaisesti uskovainen vaan agnostikko. Teos lienee osin syntynyt persoonallisesta tarpeesta, mutta kenties Berlioz arveli sen pääsevän Louis-Napoleonin kruunajaismusiikiksi. Se soi kuitenkin vasta 1855 maailmannäyttelyn avajaisissa, jolloin esityksessä oli mukana yli 160 soittajaa, sata laulajaa kummassakin kuorossa ja lapsikuorossa Berliozin mukaan “600 laulajaa”, mikä lienee säveltäjän tarkoituksellista liioittelua. Ofikleidin – 1821 patentoitu serpentiistä venttiilein kehitelty vaskisoitin – lisäksi teoksessa on harvinaisuutena päätösmarssissa pieni B-saksofoni. Myös urkuosuus tuo teokseen kirkollista loistoa.

Charles Gounod

Charles Gounod (1818–93) aloitti Ranskassa liki 20 vuoden tauon jälkeen messusäveltämisen. Hän sävelsi kirkkomusiikkia ensin uransa alkuvaiheissa 1840–50-luvuilla ja uudestaan loppuvaiheessa 1870-luvulta eteenpäin. Gounod oli kirkkomusiikissakin klassistinen, pienimuotoisuuteen turvautuva säveltäjä, jonka musiikki on pehmeää ja melodiikka sentimentaalista. Hän suosi kirkkoteoksissa hiljaista dynamiikkaa mysteerin tunteen saavuttamiseksi. Peräti 21 messullaan Gounod on lajin pääedustaja Ranskassa.

Gounod kuuli Rooman-palkintomatkallaan (1839-42) Palestrinaa ja tutustui Bachin musiikkiin, joten hän yhdisti vanhaa tyyliä oopperamaisiin elementteihin. Jo Rooman-aikana syntyi messu suurelle orkesterille, altto- ja tenorisolisteille sekä kolmiääniselle mieskuorolle (1841). Sitä seurasivat Requiem suurelle orkesterille (1842) ja messu kuorolle a cappella (1843) Wieniin.

Gounod’n pääteoksiin kuuluu Messe Solennelle en l’honneur se Sainte-Cécile (Juhlamessu Pyhän Cecilian kunniaksi, 1855) [G] kolmelle solistille, kuorolle, orkesterille ja uruille. Messu on saavuttanut arvostetun asemansa hienon melodiikkansa ja värikkyytensä ansiosta: Glorian alussa kuullaan jousitremoloiden ja harpun säestämää kuoron hyräilyä bocca chiusa (suu kiinni) sekä sopraanosolistia; Credon lopussa esiintyy harppuja, joita pitäisi partituurin mukaan olla peräti kuusi kappaletta; Benedictuksessa käytetään yhdeksään ääneen jaettua jousistoa; Offertoriumissa vain puupuhaltimet ja jousisto soittavat.

Requiemejä ja cecilianistisia messuja

Saint-Saëns, Thomas, Franck ja Rossini

Fauré ja Duruflé

Gabriel Faurén (1845–1924) Messe de Requiem op. 48 (1877/88/94) sopraanolle ja baritonille, sekakuorolle ja orkesterille on suosituin ranskalaisista messusävellyksistä: kaunista, sensitiivistä, ekonomisesti kirjoitettua musiikkia, jonka lempeä tunnelmallisuus maalaa kuoleman jälkeistä autuutta. Teoksella on monimutkainen historia, sillä se syntyi useassa osassa (pääosin 1888). Se on alun perin kirjoitettu orkesterille ilman viuluja ja puupuhaltimia, vaikkakin 1901 ilmestynyt orkesterilaitos on täydelle orkesterille. Musiikin modaalisuus tekee siitä ajatonta, ja harppuosuus (Sanctus) on taivaisen lumoava. Pie Jesu sopraanolle on kirkkomusiikkikirjallisuuden täydellisimpiä melodioita, päätösosa In paradisum nimensä veroisen auvoinen.

Messe des Pêcheurs de Villerville (Villervillen kalastajien messu, 1881–82) Normandian kirkon naiskuorolle, kamariorkesterille ja harmonille syntyi yhteistyössä André Messagerin (1853–1929) kanssa. Fauré revisoi teoksen (1906–07) ja korvasi Messagerin osat omilla osilla, joten lopputulos nimellä Messe basse sisältää osat Kyrie, Gloria. Benedictus, Sanctus ja Agnus Dei.

Maurice Duruflé (1902–86) oli myöhäinen säveltäjä, joka kykeni jatkamaan yhä 1800-luvun ranskalaistraditiota Requiemissään op. 9 (1947) solisteille, kuorolle, uruille ja orkesterille. Erittäin suositun, yhdeksänosaisen teoksen voi esittää säveltäjän sovituksena pelkästään urkujen säestyksellä. Musiikki on ranskalaisen hienostunutta, säästeliästä ilmaisussaan ja modaalisessa harmoniassaan. Faurén Requiemiin Duruflén yhdistää musiikkikielen ja -tyylin lisäksi Pie Jesu – ja In paradisum -numeroiden sisällyttäminen teokseen sekä Dies iraen jättäminen pois kokonaisuudesta. Duruflén Messe “cum jubilo” op. 11 (1966) edustaa “uusgregoriaanista” sävellystyyliä.

Italialaisia messusäveltäjiä

Italialaiselle kirkkomusiikille oli tyypillistä lyhyt messutyyppi, jossa sävellettiin vain Kyrie- ja Gloria-osat, jolloin tuloksena oli ns. “Gloria-messu” (Messa di Gloria). Messu oli pääosin numeromessu, jossa soolo- ja yhtyenumerot vaihtelivat kuoro-osuuksien kanssa, joskin myös pyrkimyksiä kokonaisuutta yhtenäistävään sävelittämiseen on havaittavissa.

Orkesterin osuus ei italialaisessa messukirjallisuudessa ole kuin poikkeuksellisesti keskeinen: soittimilla on lähinnä säestävä tehtävä. Poikkeuksen muodostaa requiem-laji, jossa tähdättiin uljaisiin teatteritehoihin. Oopperamaisesti käsitellyt soololauluäänet ovat olennaisessa roolissa.

Gioacchino Rossini

Gioacchino Rossinin (1792–1868) teatterityyliä, jossa kirkkomusiikki sisältää kuorojen ohella suuria sooloaarioita, pidetään helposti epäaitona piirteenä, mutta se on kuitenkin niin vaikuttavaa ja taiten tehtyä, että Rossiniin kirkkosäveltäjänä kannattaa suhtautua vakavasti. Vaikka hänet olikin “luotu buffa-säveltäjäksi”, kuten Rossini tunnustaa Petite Messe solennellen liitesanoissa, moinen suuntautuminen ei aiemminkaan musiikinhistoriassa ollut estänyt merkittävän kirkkomusiikin syntymistä – pikemminkin päinvastoin.

Messa di Gloria (1820) on Rossinin varhainen kirkkoteos viidelle solistille, kuorolle ja orkesterille italialaiseen tyyliin. Stabat Mater (1832/41) on 1800-luvun upeimpia kirkkomusiikkiteoksia, sillä siinä Rossini yhdistää inspiroituneita oopperamaisia aarioita ja duettoja kvartettoihin sekä polyfonisesti käsiteltyihin kuoroihin. Etenkin aaria Cujus animam (Jonka valittava sielu) on ollut kautta aikojen tenoreiden suosikkinumeroita.

Giuseppe Verdi

Giuseppe Verdi (1813–1901) on harvoilla kirkkoteoksillaankin alueen eräs romanttinen merkkisäveltäjä. Hänenkin “nuoruudensynteihinsä” kuuluu italialaissäveltäjille pakollinen Messa di Gloria (1834).

Muistoteos Messa per Rossini (1869) on Verdin ja muiden italialaissäveltäjien yhteishanke, johon Verdi osallistui numerolla Libera me. Rossini-hanke kuitenkin tyrehtyi, joten Verdi sisällytti osan italialaiskirjalija Manzonin muistolle omistettuun suurteokseen Messa da Requiem [per l’anniversario della morte di Manzoni 22 maggio] (1874). Se on syvästi vaikuttava, elävästi dramaattinen ja läpikäyvästi katolinen teos, joka ylittää liturgian ja viihtyy hyvin konserttisalissa. Teos sisältää niin iskeviä kuoro-osuuksia (Berlioz-vaikutteinen Dies irae) kuin oopperamaisia soolo-osuuksia. Niistä tenoriaaria Ingemisco on hyvä esimerkki, mutta myös päättävä Libera me, jossa sopraano laulaa kuin oopperan traaginen sankaritar. Koska Don Carloksesta oopperan Pariisin-harjoituksissa hylätty Carloksen ja Filipin duetto päätyi Requiemin Lacrimosa-osaksi, ei ihme, jos Verdin mestariteos on aiheuttanut syytöksiä “oopperasta kirkkoasussa” (Bülow). Toki oopperasta Requiemin erottaa kehityksen kokevien henkilöhahmojen puute sekä resitatiivien poissaolo.

Verdi sävelsi lisäksi uransa myöhäisvaiheessa kirkkokäyttöön erillisiä kappaleita (1889-98), joista hän koosti sarjan Quattro pezzi sacri (Neljä kirkkokappaletta, 1898). Sitä ei ole ensisijaisesti tarkoitettu esitettäväksi kokonaisuutena, ja suosituin kappaleista onkin orkesteriloistoa ja a cappella –kuorodeklamaatiota yhdistävä Te Deum (1896). Muut numerot ovat Te Deumin tapaan kuorolle ja orkesterille sävelletty Stabat mater, Ave Maria pelkälle sekakuorolle ja Laudi alla Vergine Maria (Ylistyksiä Neitsyt Marialle; teksti Danten Paradison viimeisestä laulusta) naiskuorolle.

Muut oopperan nerot kirkkosäveltäjinä: Donizetti, Puccini, Mascagni

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös