Päällysviitta ja sen seuraajat
Kun radio 1940-luvun lopulla kiinnostui oopperasta, syntyi uusi laji, radio-ooppera, jonka ensimmäisiä teoksia olivat Ahti Sonnisen Merenkuninkaan tytär (Leo Apo, 1949), Tauno Pylkkäsen (1918–1980) Sudenmorsian (Aino Kallas, 1950) ja Lauri Saikkolan (1906–1995) Taivaasen menijä (Saikkola, 1950).
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun Yleisradio oli aloittanut säännölliset televisiolähetykset, syntyi televisio-ooppera. Tämän lajin otti haltuunsa ensimmäisenä Tauno Marttinen (1912–2008) Gogol-oopperallaan Päällysviitta (1963). Marttinen oli 1960-luvulle tultaessa hylännyt koko aikaisemman tuotantonsa ja aloittanut uudelleen 12-sävelmusiikin säveltäjänä käytyään Bergmanin ja Rautavaaran tavoin opiskelemassa sitä Wladimir Vogelin johdolla Sveitsin Asconassa. Päällysviitassa jokaisella henkilöllä on oma rivi, joka toimii vähän niin kuin johtoaihe Wagnerin oopperoissa. Ooppera sai suuren menestyksen hersyvän huumorinsa ja taitavan dramaturgiansa ansiosta. Hyvän menestyksen sai myös Marttisen toinen televisio-ooppera Poltettu oranssi (Eeva-Liisa Manner, 1968), ihmismielen syvänteisiin porautuva psykodraama, jossa atonaalinen 12-sävelmusiikki polveilee tajunnanvirran tavoin draaman tapahtumia seuraillen.
Marttinen oli 1960- ja 1970-luvuilla todellinen opperan runsaudensarvi. Hän käsitteli myös perinteisempiä etupäässä suomalaisesta kirjallisuudesta peräisn olevia aiheita: Kihlaus (1964) on yksinäytöksinen koominen ooppera Aleksis Kiven mukaan, Tulitikkuja lainaamassa (1966) kolminäytöksinen kokoillan ooppera Maiju Lassilan klassikkonovellin pohjalta, Lea (1967) kaksinäytöksinen ooppera Aleksis Kiven mukaan, Mestari Patelin (1970–74) vanhaan ranskalaiseen aiheeseen perustuva kaksinäytöksinen koominen ooppera ja Psykiatri (1974) yksinäytöksinen pienoisooppera Marttisen omaan tekstiin.
Myös toisen tasavallan alkukauden keskeinen oopperasäveltäjä Tauno Pylkkänen (1918–1980) sävelsi televisio-oopperan, yksinäytöksisen Vangit (1964) Arvi Kivimaan puoliksi realistiseen, puoliksi symbolistiseen näytelmään, jonka tapahtumat, petos, murha ja kosto, sijoittuvat pienelle rautatieasemalle jossakin Keski-Euroopassa ensimmäisen maailmansodan aikaan. Pylkkäsen viimeinen ooppera, Tuntematon sotilas (1967) säveltäjän itsensä yhdessä Edvin Laineen kanssa Väinö Linnan romaanin näytelmäsovituksesta muokkaamaan tekstiin ei kyennyt nousemaan Laineen elokuvaversion tasolle. Aihe tuntui sitä paitsi omana aikanaan, 1960-luvun puolivälissä, jo anakronistiselta, sillä suomalaisessa taiteessa sodan traumat oli käsitelty jo 1950-luvulla eikä aiheeseen vielä ollut syntynyt sellaista etäisyyttä, että jonkinlaisen uudelleentulkinta — Kristian Smedsin näytelmäversion (2007) tapaan — olisi ollut mahdollinen. Silti ooppera sai yli 30 esityskertaa.
Einojuhani Rautavaaran Apollo contra Marsyas (Bengt V. Wall, 1970) on suomalaisessa oopperahistoriassa outo lintu, ”merkillinen sekoitus musikaalia ja koomista oopperaa”, kuten Rautavaara sitä Omakuvassa luonnehtii. Kysymys on jumalan ja satyyrin kilpailusta, Apollon ylevästä musiikista ja Marsyaan banaalista. Rautavaara teki sen omien sanojensa mukaan vähän ”hampaat irvessä”, jazzin ja tyylitellyn popmusiikin kirjoittaminen kun ei oikein ollut hänen juttunsa. Toisaalta näyttää siltä, että Rautavaaran oma tyyli oli tuohon aikaan vähän hakusessa ja sille piti löytää jostakin uusia virikkeitä. Silti teos voitti Suomen Kansallisoopperan sävellyskilpailun, oli menestys ja olisi mennyt näyttämöllä vaikka kuinka kauan, mutta tuli liian kalliiksi ylimääräisten bändimuusikkojen takia.
Ilman menestystä sen sijaan jäivät sellaiset oopperat kuin Ahti Sonnisen (1914–1984) Haavruuva (Paavo Pitkänen, 1971) ja Erkki Salmenhaaran (1941–2002) Portugalin nainen (Robert Musil, 1972). Kokonaan esittämättä ovat jääneet Kalervo Tuukkasen Indumati (Laura Soinne, 1962) ja Bengt Johanssonin Linna (Aarni Krohn, 1974).
Tähän mennessä toinen tasavalta ei ollut tuottanut Madetojan Pohjalaisten tai Merikannon Juhan kaltaista mestariteosta, mutta sellaisen tuleminen oli tavallaan ilmassa sen jälkeen kun Merikannon Juha oli lopulta saatu näyttämölle, ensin 1963 Lahdessa, sitten 1967 Suomen Kansallisoopperassa ja viimein 1970 Savonlinnan oopperajuhlilla. Kun se vielä 1972 esitettiin konserttiesityksenä Helsingin Kulttuuritalossa ja levytettiin, se asetti oopperan säveltämiselle aivan uuden mittapuun. Tähän haasteeseen tarttuivat miltei samanaikaisesti Aulis Sallinen ja Joonas Kokkonen.
Ratsumies
Aulis Sallisen (1935–) Ratsumies (Paavo Haavikko, 1973–1974) palkittiin ensimmäisellä palkinnolla sävellyskilpailussa, jonka Suomen Kulttuurirahasto Savonlinnan oopperajuhlien aloitteesta oli julistanut Olavinlinnan 500-vuotisjuhlien kunniaksi. Prologissa luetellaan paikkoja: ”ensin Novgorodiin, sitten Olavinlinnaan, sitten metsässä, Säämingin metsissä ja saarilla, Liistonsaaren edustalla, kuninkaankartanoon”, joista päätellen tapahtumat ajoittuvat jonnekin 1400-luvun lopulle. Ooppera on kertomus ”miehestä ja naisesta, sodasta, hevosista, naisista, onnesta, kuolemasta”. Sen teemat kasvavat esiin Haavikon kokoelmasta Runoja matkalta salmen ylitse (1973), jonka ensimmäisenä sikermänä on ’Runoja novgorodilaisen kauppiaan talosta’. Siinä määritellään miehen ja naisen suhdetta:
Nainen, unesta tehty, lihasta joka on makeaa,
hämärästä kehrätty, vimmatusti, kiireesti
että se olisi valmis kun unessa tulee mies,
mies oksista kyhätty, tuulesta koottu,
nopeasti kulkeva.
Nämä säkeet sisältyvät myös Naisen lauluun toisen näytöksen viidennessä kohtauksessa. Mutta Ratsumies ei ole vain ooppera miehestä ja naisesta, se kertoo myös suuresta synkästä metsästä ”rosvovaltioitten välissä, Ruotsin ja Venäjän”. On ennustettu että siihen väliin mahtuu valta, jossa valta on kansalla. Mutta: ”Kun kansa saa vallan niin kuka sen saa?” Haavikon tekstillä on historiallisia, poliittisia ja filosofisia ulottuvuuksia. Ennen kaikkea se on kuitenkin runoutta, joka kielikuviensa syvyydessä, täsmällisyydessä ja monimielisyydessä hakee vertaistaan oopperalibrettojen historiassa. Ratsumiestä säveltäessään Sallisella oli takanaan kaksi sinfoniaa, joissa kehitetyn sävelilmaisun hän soveltaa nyt oopperaan. Sinfonioista tuttuja aineksia ovat laskevat ja nousevat asteikot, fanfaariaiheet ja tietyt kolmisointuyhdistelmät, uutta kiihkeä, laajakaarinen melodia ja monet näyttämöilmaisun esiin kutsumat musiikilliset eleet, joilla Sallinen karakterisoi tapahtumien yksityiskohtia. Teksti ja musiikki sulautuvat ihanteelliseksi kokonaisuudeksi, joka on enemmän kuin osiensa summa. Ratsumies sai kantaesityksensä Savonlinnan oopperajuhlilla 17.7.1975. Siitä tuli poikkeuksellisen suuri menestys ja sitä ehdotettiin Helsingin Sanomissa (19.7.1975) Suomen kolmanneksi kansallisoopperaksi Pohjalaisten ja Juhan rinnalle.
Viimeiset kiusaukset
Ratsumiehen kantaesityksestä ei ehtinyt kulua kahta kuukautta, kun Suomen Kansallisoopperassa sai ensi-iltansa Joonas Kokkosen (1921–1996) Viimeiset kiusaukset (Lauri Kokkonen, 1972–1975). Ratsumiehen aihe on historiallinen ja myyttinen, Viimeisten kiusausten historiallinen ja uskonnollinen; se kertoo maallikkosaarnaaja Paavo Ruotsalaisen elämästä ja hengellisestä kilvoituksesta. Kiusaukset, joiden kourissa Lauri Kokkosen, säveltäjän serkun, Paavo Ruotsalainen kuolinvuoteellaan houreilee, ovat syyllisyys ja epäusko. Kokkosen musiikin sanoma on kuitenkin usko ja armo, ja sen kuvaamiseen hän on valinnut pohjalaisen herännäisvirren ’Sinuhun turvaan, Jumala’, johon kaikki näyttämöllä oopperan viimeisessä kohtauksessa yhtyvät — ja eräissä esityksissä siihen on yhtynyt yleisökin. Koraalitopiikka on ollut yksi Kokkosen musiikin keskeisistä ilmaisukaraktereista ainakin alkaen teoksesta Musiikkia jousiorkesterille (1956), jonka kolmannen osan tempomerkintänä on — Bartókin kolmannen pianokonserton (1945) toisen osan tapaan — ’Adagio religioso’. Viimeisissä kiusauksissa koraalitopiikka saa keskeisen aseman. Sen ohella oopperaa ja erityisesti sen kohtausten välissä soivia interludeja hallitsevat muutkin Kokkosen sinfonisesta musiikista tutut elementit: motiivinen työ ja siitä kasvava temaattinen prosessi, scherzo-elementti ja adagio-sointikenttä.
Viimeiset kiusaukset on yli 300:n nousevine esityskertoineen Suomen oopperahistorian menestynein teos. Tästä menestyksestä se saa epäilemättä kiittää sekä kansanomaista aihettaan että kansankoraalitaustansa takia tuttua, helposti ymmärrettävää sävelkieltä. Mutta sekä Ratsumiehen että Viimeisten kiusausten saaman aivan poikkeuksellisen huomion taustana saattaa olla myös yleisempi syy: ne olivat omiaan vahvistamaan suomalaisten itsetuntoa aikana, jolloin sitä loukanneet suomettumispuheet levisivät maailmalla. Tässä mielessä niiden voidaan ajatella jopa edustavan uutta nationalismia, jolla niiden syntyaikoina oli ilmeinen sosiaalinen tilaus, nimittäin reseptiokäyttäytymisestä esiin nousevaa nationalismia, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä tekijät teoksillaan tarkoittivat.
Kirjallisuutta
Haavikko, Paavo 1973. Runoja matkalta salmen ylitse. Helsinki: Otava.
Hako, Pekka 2002. Finnish Opera. Helsinki: Finnish Music Information Centre.
Heiniö, Mikko 1991. Joonas Kokkonen’s Opera The Last Temptations. Finnish Music Quarterly 7:3, 10–13.
— 1999. Karvalakki kansakunnan kaapin päällä. Kansalliset attribuutit Joonas Kokkosen ja Aulis Sallisen oopperoiden julkisuuskuvassa 1975–1985 (SKST 733). Helsinki: SKS.
Lehtonen, Tiina-Maija & Pekka Hako (toim.) 1987. Kuninkaasta kuninkaaseen eli suomalaisen oopperan tarina. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.
Oramo, Ilkka 1997. Beyond Nationalism. Music and Nationalism on 20th-century Great Britain and Finland. Edited by Tomi Mäkelä. Hamburg: von Boeckel Verlag.
Rautavaara, Einojuhani 1989. Omakuva. Helsinki: WSOY.
Salmenhaara, Erkki 1968. Joonas Kokkonen — romantisoituva klassikko. Suomen Musiikin Vuosikirja 1967–1968. Helsinki: Otava.