Siirry sisältöön

Kriisien ajasta ETY-kokoukseen
9.6.2015 (Päivitetty 15.2.2020) / Oramo, Ilkka

Kansainvälisiä kriisejä

1960-luvun alussa idän ja lännen suhteet kiristyivät entisestään. Kun Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain johtajat, pääsihteeri Nikita Hruštšov ja presidentti John F. Kennedy, kesäkuussa 1961 tapasivat Wienissä, Hruštšov uhkasi solmia rauhansopimuksen DDR:n kanssa ja lopettaa näin voittajavaltojen hallinnan Berliinissä. Kennedy torjui suunnitelman jyrkästi ja sai Hruštšovin luopumaan siitä.

Berliini pysyi kuitenkin Euroopan kriisipesäkkeenä. Elokuun 12. ja 13. päivän välisenä yönä 1961 DDR:n poliisi ja armeija sulkivat Itä- ja Länsi-Berliinin välisen rajan väliaikaisella esteellä, jonka paikalle seuraavina viikkoina ja kuukausina kohosi Berliinin muuri. DDR:n mukaan toimenpide oli välttämätön sen kansalaisten Saksan Liittotasavaltaan suuntautuvan muuttovirran pysäyttämiseksi. Monet nuoret itäsaksalaiset saivat surmansa DDR:n Volkspolizein luodeista yrittäessään paeta länteen. Muuan heistä oli 18-vuotias Peter Fechter, jonka paon luodit pysäyttivät muurilla 17. elokuuta 1962. Tämän tapauksen järkyttämänä tuolloin Länsi-Saksassa opiskellut Aulis Sallinen sävelsi ensimmäisen orkesterikappaleensa Mauermusik op. 7 (1962), lisänimeltään ”Erään nuoren saksalaisen muistolle”.

Kun presidentti Kennedy seuraavana vuonna vieraili Länsi-Saksassa, hän pistäytyi myös Berliinissä. Schönebergin raatihuoneella 26. kesäkuuta 1963 pitämässään puheessa hän arvosteli muuria ”selvimmäksi ja kirkkaimmaksi osoitukseksi kommunistisen järjestelmän epäonnistumisesta” ja päätti puheensa historiallisiin sanoihin: ”Kaikki vapaat ihmiset, elivätpä he missä tahansa, ovat Berliinin kansalaisia. Ja siksi, vapaana ihmisenä, olen ylpeä näistä sanoista: Ich bin ein Berliner.”

Berliinin kriisi ei ollut 1960-luvun alkuvuosien ainoa. Vuoden 1962 lokakuussa alkoi vielä vakavampi Kuuban ohjuskriisi, kun Yhdysvallat havaitsi Neuvostoliiton sijoittaneen ballistisia ohjuksia Kuubaan. Presidentti Kennedy vastasi asettamalla Kuuban merisaartoon estääkseen neuvostoliittolaisten laivojen pääsyn sen satamiin. Tilanne oli eskaloitumassa sodan partaalle, kunnes Neuvostoliitto perääntyi ja lupasi poistaa ohjukset Kuubasta sillä ehdolla, ettei Yhdysvallat yrittäisi maihinnousua tai tukisi Yhdysvalloissa asuvien kuubalaisten edellisenä vuonna Sikojenlahdella yrittämän epäonnistuneen maihinnousun kaltaista hyökkäystä. Lisäksi se vaati Yhdysvaltain ohjusten poistamista Turkista.

Viisi kuukautta Berliinin-puheen jälkeen, 22. marraskuuta 1963, presidentti Kennedy joutui salamurhan uhriksi Dallasissa Texasissa. Murhan motiivista on monia teorioita, mutta se on edelleen hämärän peitossa. Igor Stravinsky sävelsi Kennedyn muistolle kappaleen baritonille tai mezzosopraanolle ja kolmelle klarinetille W.H. Audenin runoon, Elegy for J.F.K. (1964). Yhdysvaltain presidentiksi nousi varapresidentti Lyndon B. Johnson, jonka kauden (1963–69) aikana Indokiinan konflikti kehittyi täysimittaiseksi sodaksi Pohjois-Vietnamin ja Yhdysvaltain välillä. Vietnamin sota (1964–75) oli ensimmäinen sota, jota koko maailma seurasi reaaliajassa television välityksellä, ja se painoi leimansa koko aikakauden kansainväliseen ilmapiiriin.

Poliittinen kuohunta jatkui ja syveni eri puolilla maailmaa. Kiinassa alkoi vuonna 1966 kulttuurivallankumous, jonka tavoitteena oli kitkeä länsimainen vaikutus juuria myöten kiinalaisesta yhteiskunnasta. Boliviassa tapettiin 1967 kuubalainen sissijohtaja Che Guevara, josta tuli Euroopan vasemmistolaisen nuorison idoli. Samana vuonna kuoli Berliinissä poliisin ampumaan luotiin nuori ylioppilas Benno Ohnesorg, joka osallistui Persian shaahin Mohammad Reza Pahlavin vastaiseen mielenosoitukseen. Tämä tapahtuma vaikutti saksalaisen ylioppilasnuorison radikalisoitumiseen, joka vain lisääntyi seuraavana vuonna, kun vasemmistolaisen ylioppilasjohtaja Rudi Dutschke (”Punainen Rudi”) yritettiin murhata Berliinissä. Vuosikymmenen vaihteessa ylioppilasliikkeen radikaaleimmat jäsenet perustivat äärivasemmistolaisen terroristijärjestön, Punaisen armeijakunnan (Rote Armee Fraktion, RAF), joka aloitti aseellisen taistelun laillisen yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseksi.

Poliittisen kuohunnan huipennus Länsi-Euroopassa koettiin vuonna 1968, jota on kutsuttu ”Euroopan hulluksi vuodeksi”. Ranskassa ylioppilaat nousivat barrikadeille vaatimaan opintodemokratiaa ja sosialismia ja vastustamaan Vietnamin sotaa ja imperialismia. Pariisin kaduilla autot paloivat ja katukivet lensivät. Opiskelijaliikkeen johtohahmoihin kuului Daniel Cohn-Bendit (”Punainen Danny”), josta myöhemmin tuli Euroopan parlamentin jäsen. Myös Itä-Euroopan sosialistimaissa alettiin vaatia demokratiaa. Puolassa mellakointiin, Tšekkoslovakiassa nousi liberaalin kommunistijohtajan Alexander Dubčekin johtama uudistusliike ”Prahan kevät”, jonka tavoitteena oli ”ihmiskasvoinen sosialismi”. Se ei sopinut Moskovalle, joka määräsi Varsovan liiton joukot Prahan kaduille 21. elokuuta 1968. Nykyään Pražské jaro (Prahan kevät) on Prahan touko-kesäkuisten musiikkijuhlien nimi.

Vuonna 1968 poliittisten murhien sarja Yhdysvalloissa sai jatkoa, kun ensin ammuttiin kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King (4.4.1968) ja sitten demokraattien presidenttiehdokkuutta tavoitteleva senaattori Robert Kennedy (5.6.1968).

Suomi maailmassa

Suomi joutui idän ja lännen välisen poliittisen ja ideologisen kamppailun pelinappulaksi. Lokakuussa 1961 Neuvostoliitto lähetti Suomelle nootin, jossa YYA-sopimukseen vedoten esitettiin konsultaatioita ”toimenpiteistä molempien maiden rajojen puolustuksen turvaamiseksi Saksan liittotasavallan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhan johdosta.” Presidentti Kekkonen, joka nootin saapuessa oli vierailulla Yhdysvalloissa, matkusti kotimaahan palattuaan Novosibirskiin neuvottelemaan pääsihteeri Hruštšovin kanssa ja sai Neuvostoliiton luopumaan konsultaatioista. Kotimaassa arveltiin Neuvostoliiton nootin johtuneen siitä, että se halusi varmista Kekkosen uudelleenvalinnan vuoden 1962 preidentinvaaleissa. Kekkonen saikin vaalissa taakseen 199 valitsijamiestä muiden ehdokkaiden saadessa yhteensä 101.

Kekkonen voitti myös seuraavat, vuoden 1968 presidentivaalit ensimmäisellä äänestyskierroksella, kun hänen vaaliliittoonsa osallistuivat Keskustapuolueen lisäksi vasemmistopuolueet SDP ja SKDL. Kekkonen jatkoi politiikkaansa, jonka tavoitteena oli pitää yllä luottamuksellisia suhteita Neuvostoliittoon ja saada näin liikkumavaraa Suomen integroimiseksi vähitellen läntisiin organisaatioihin. Elokuussa 1972 Kekkonen keskusteli pääsihteeri Leonid Brežnevin kanssa Zavidovossa Suomen pyrkimyksestä päästä Euroopan talousyhteisön (EEC) liitännäisjäseneksi. Neuvostoliitto vastusti tällaista sopimusta, jonka se katsoi vaarantavan Suomen puolueettomuuden, mutta Kekkonen lupasi henkilökohtaisesti taata Suomen poliittisen linjan muuttumattomuuden. Keskusteluista tehty salainen muistio vuodettiin Suomessa lehdistölle ilmeisesti siinä tarkoituksessa, että vasemmiston vastustamaa sopimusta ei syntyisi. Kekkonen katsoi nyt menettäneensä Neuvostoliiton luottamuksen eikä suostunut asettumaan ehdokkaaksi vuoden 1974 presidentinvaaleissa. Kekkosen jatkamista pidettiin kuitenkin välttämättömänä taloudellisesti tärkeän liitännäisjäsenyyden toteutumiseksi. Eduskunta sääti sen johdosta poikkeuslain, jolla Kekkosen vuonna 1968 alkanutta toimikautta jatkettiin neljällä vuodella, vuoteen 1978.

Länsi-Berliinin sosiaalidemokraattinen pormestari Willy Brandt piti vuoden 1961 noottikriisin aikaan Suomen tilannetta toivottomana ja ennusti, että kommunistit ottavat maassa vallan tai että Neuvostoliitto liittää sen pakolla itseensä (HS 18.11.2008). Saksan Liittotasavallan ulkoministerinä 1966–1969 ja sen jälkeen liittokanslerina Brandt ryhtyi parantamaan suhteita Neuvostoliittoon ja Saksan Demokraattiseen Tasavaltaan. Tätä politiikkaa vastusti jyrkästi Saksan Kristillisdemokraattien (CSU) johtaja, Baijerin ministeripresidentti Franz Josef Strauss, joka katsoi sen johtavan ”suomettumiseen” (Finnlandisierung) eli Länsi-Saksan joutumiseen Suomen tavoin riippuvaiseksi Neuvostoliitosta. Tämä iskusana loukkasi syvästi suomalaisia, mutta antoi myös aseita niiden käteen, jotka vastustivat Suomen myöntyvyyspolitiikkaa suhteessa Neuvostoliittoon.

Presidentti Kekkosen poliittisen uran huipennus oli Helsingissä vuonna 1975 järjestetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous (ETYK). Kokouksessa allekirjoitetun asiakirjan ns. ”kolmannessa korissa” käsitellään sananvapautta ja ihmisoikeuksia. Siitä alkoi kehitys, joka puolentoista vuosikymmenen kuluttua johti Berliinin muurin murtumiseen ja Neuvostoliiton hajoamiseen.

Kirjallisuutta

Alasuutari, Pertti 1996. Toinen tasavalta. Suomi 1946–1994. Tampere: Vastapaino.
Meinander, Henrik 1999. Tasavallan tiellä. Suomi Kansalaissodasta 2000-luvulle. Suom. Paula Autio. Helsinki: Schildts.
— 2019. Samaan aikaan. Suomi ja maailma 1968. Suom. Kari Koski. Helsinki: Siltala.
Suomi, Juhani 1992. Kriisien aika. Urho Kekkonen 1956–1962. Helsinki: Otava.
— 1994. Presidentti. Urho Kekkonen 1962–1968. Helsinki: Otava.
— 1996. Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968–1972. Helsinki: Otava.
Tarkka, Jukka 2018. Lännen tiellä Paasikivestä Koivistoon. Helsinki: Otava.
Taylor, Frederick 2008. Berliinin muuri 13. elokuuta 1961 – 9. marraskuuta 1989. Suom. Matti Kinnunen. Helsinki: WSOY.
Vihavainen, Timo 1991. Kansakunta rähmällään. Suomettumisen lyhyt historia. Helsinki: Otava.

Takaisin ylös