Siirry sisältöön

Klassinen konsertto
26.4.2013 (Päivitetty 5.5.2020) / Murtomäki, Veijo

Ritornellomuoto 

Tartini, Hasse, Monn ja C. Ph. E. Bach sävelsivät vielä konserttoja, joissa barokin ritornelloperiaate on etusijalla. Noin 1750 konsertto alkoi menettää suosiota sinfonian suosion lisääntyessä, joten sinfonia alkoi vaikuttaa konserttoon. Pelkän jousiyhtyeen sijaan konsertoissakin alkoi esiintyä puhaltimia. Konserton tyyli muuttui galantiksi. Pianokonsertosta tuli yhä suositumpi viulukonserton ohelle. Useat konsertot ovat olleet esittäjiensä käytössä vain käsikirjoituksina ja ovat sittemmin hävinneet – tai sattumalla ja onneksi löytyneet, kuten Haydnin C-duuri-sellokonsertto.

Ritornellomuodossa esim. T1–S1–T2–S2–T3–S3–T4 tutit kadensoivat kunkin sävellajin saavuttamisen vahvistamiseksi ja siinä soolojaksot moduloivat ja kiertävät ns. konsertoivan sävellajireitin esim. I–V–iii–I. Ritornellomuoto väistyi osittain sonaattimuodon vaikutuksesta ja ne sulautuivat yhteen ritornelloja yhä sisältäväksi sonaattikonserttomuodoksi, jolloin keskeiselle sijalle tuli sävellajien polaarinen vastakkaisuus solaarisen kiertämisen sijaan.

Konserttosonaattimuoto

Klassismissa kehittyi vähitellen ns. konserttosonaattimuoto, jossa 1. repriisin (”esittelyjakson”) esittävät sekä orkesteri että solisti peräkkäin, kuullaan siis ”orkesterin esittelyjakso” ja ”solistin esittelyjakso”, minkä jälkeen edetään 1. repriisin päättävän orkesteritutin jälkeen moduloivaan ns. ”kehittelyjaksoon”, joka voi päättyä orkesteritutin ilmaantumiseen ns. ”kertausjakson” aloittamiseksi tai voidaan siirtyä suoraan ns. ”kertausjaksoon”; ns. ”kertausjakson” lopussa orkesteri keskeyttää päätöskadenssin solistin soolokadenssin mahdollistamiseksi.

T1–S1–T2–S2–T3–S3–T4

T1 ei moduloi, useita melodioita
S1 moduloi joko dominantti- tai medianttisävellajiin (duurin ja mollin ero), toistaa ja käsittelee T1:n aineistoa ja voi sisältää uutta
T2 toteaa ja alleviivaa uuden sävellajin vahvistamalla sen kadenssein
S2 moduloi läpi välisavellajien ja mahdollisesti saavuttaa uuden sävellajin
T3 kuuluttaa pääsävellajin paluun, mutta voi jäädä poiskin tai olla huomattavasti lyhentynyt; avausmelodia eli teema voi aloittaa
S3 on S1:n muunnettu toisinto ilman pysyvää modulaatiota
T4 on päättävä tutti, jonka sisällä on kvarttisekstisoinnun saavuttamisen jälkeen on improvisoitu soolokadenssi, Mozartilla jo usein uloskirjoitettu

Italia ja Pietari

Useimmat aikavälillä 1760–80 kirjoitetut konsertot ovat joko hävinneet tai jääneet painamatta. Piccinnin huilukonsertto (1768) on löytynyt äskettäin. Galuppi sävelsi lukuisia klaveerikonserttoja, joista yksi on löytynyt, galantti F-duuri-konsertto (n. 1760).

Pietarin hovissa työskenteli joukko italialaisia maestroja, joilta on säilynyt konserttoja: mm. viulisti Antonio Lolli (n. 1725-1802) teki 11 virtuoosista viulukonserttoa (1764–), osin Sturm und Drang -tyyliin.

Giovanni Mane Giornovichi

Giornovichi (1735–1804) oli italialais- tai mahdollisesti kroatialaissyntyinen viulisti, joka taitavalla soitollaan edelsi Viottia ja valmisti ranskalaista viulukonserttoa. Hän esiintyi ympäri Eurooppaa, mutta eräänlaiseksi kiintopisteeksi muodostuivat Moskova ja Pietari, jossa Giornovichi kuoli. Keskeistä musiikki edustavat 16 viulukonserttoa, ja hänen varhaiset 1770-luvun konserttonsa (nrot 1–6) edustavat loistokasta galanttia viulismia, johon 1780-luvun tuotanto ei tuonut suurtakaan tyylinmuutosta. Merkittävää konsertoissa on teknisen briljanssin ohella hitaiden osien vakiintuminen romansseiksi sekä finaalien rondo-luonne. Konserton nro 16 (Paris, n. 1796), alkuperäisotsakkeeltaan Concerto favori en Sol pour Violon avec accompagnement de deux violons, alto, basse, cors et hautbois ad libitum, avaussivu:

Vincenzo Manfredinin (1737–99) B-duuri-cembalokonsertto esitettiin Pietarissa 1769. Paisiellolla on viisi pianokonserttoa (n. 1781–88). Cimarosan konsertto kahdelle huilulle (1793; Wien) on kaunis teos oopperan Salainen avioliitto tuntumasta; B-duuri-konsertto klaveerille on tavanomainen sävellys.

Itävalta

Eritoten urku- ja cembalokonserttoja sävellettiin Wienissä. Georg Reutter nuor. (1708–1772) oli Haydnin opettaja, joka sävelsi useita urkukonserttoja.

G.M. Monn (1717–50) oli omana aikanaan J. Stamitzin vastine Wienissä. Hänen 10 klaveerikonserttoansa esittelivät Wienissä ensi kertaa galantin tyylin. Viulukonsertto (1747) edelsi Haydnia, ja sellokonsertto käyttää laajasti sellon rekistereitä hyväkseen. Monn on tullut myöhemmin kuuluksi Schönbergin käsittelyistä: tämä realisoi sellokonserton continuostemman (1911–12) sekä samoin basson D-duuri-klaveerikonserttoon (F41), josta sittemmin muokkaantui sellokonsertto Pablo Casalsille.

Leopold Mozartin (1719–87) konsertoista suurin osa on kadonnut, mutta säilynyt on huilukonsertto (ennen 1755), trumpettikonsertto (1762) sekä joviaali konsertto kahdelle käyrätorvelle (1752).

F. X. Brixi (1732–1771) oli böömiläisurkuri, Haydnin kollega, joka sävelsi viisi urkukonserttoa, joista muuan D-duurissa on loistokas trumpettien ja patarumpujen kera. L. Hofmann sävelsi liki 60 konserttoa: tusinoittain klaveerikonserttoja sekä lisäksi viulu-, sello-, huilu- ja oboekonserttoja.

J. C. Wagenseil opetti kuninkaallista perhettä Schönbrunnissa ja sävelsi klaveerikonserttojen lisäksi myös konserttoja huilulle, viululle, uruille, sellolle ja alttopasuunalle. Joseph Anton Steffan/Josef Antonín Štěpán (1726–1800) oli Maria Antoinetten opettaja, joka sävelsi klaveerikonserttoja, mm. B-duuri-konserton.

J. G. Albrechtsberger (1736–1809) oli Beethovenin opettaja, joka sävelsi erinäisiä cembalo- ja urkukonserttoja, yhden pasuunakonserton, lukuisia munniharppukonserttoja sekä konserton ja neljä konsertiinoa harpulle (1772–73). Mysliveček sävelsi kahdeksan Mozartin tuntumaan tulevaa viulukonserttoa (n. 1772–78). Dittersdorf sävelsi kymmenittäin konserttoja, mm. viululle ja kontrabassolle.

M. Haydnilla on mm. viulukonsertto B (1760), kaksoiskonsertto C uruille ja alttoviululle, käyrätorvikonserttoja (1762) sekä kaksi huilukonserttoa D (1763). Salierin klaveerikonsertot C- ja B-duuri (molemmat n. 1773) ovat tosi näyttäviä.

Kozeluchin fagottikonsertto C-duuri on suuri konsertto trumpettien ja patarumpujen kera. 22 klaveerikonserttoa osoittavat hänet lajin suhteen Mozartin rinnakkaishahmoksi.

Vanhal oli ahkera konserttosäveltäjä: niitä on 19 klaveerille ja 15 viululle, joista erään solistina Mozart esiintyi (1777), 11 huilulle, 9 uruille, muutama sellolle, alttoviululle ja fagotille sekä yksi konsertto erikseen oboelle, klarinetille, kontrabassolle ja trumpetille.

Hoffmeister oli Vielschreiber, jonka kynästä lähti 25 huilukonserttoa, 14 klaveerikonserttoa ja parikymmentä muuta konserttoa. Franz Krommer/František Kramár (1759–1831) sävelsi yhdeksän viulukonserttoa (1802–) sekä muutamia konserttoja puhaltimille, joista Es-duuri-klarinettikonsertto op. 36 (1803) on edustavin.

Antonio Cartellieri

Cartellieri (1772–1807) oli italialais-böömiläisen laulajapariskunnan Gdanskissa syntynyt vesa, joka opiskeli ensin Berliinissä ja sitten Wienissä Beethovenin tapaan Albrechtsbergerin sekä Salierin johdolla ja jonka Beethoveniakin tukenut ruhtinas Lobkowitz palkkasi kapellimestarikseen. Häneltä on olemassa huilukonserton lisäksi kolme täysmittaista ja vaativaa soolokonserttoa klarinetille, jotka ovat klassisen klarinettikirjallisuuden keskeisteoksia, sekä konsertto kahdelle klarinetille. Ohessa huilukonserton (n. 1792) alkua:

Franz Xaver Mozartin (1791–1844), Mozartin muusikkipojan pianokonsertot nro 1, C, op. 14 (1811) ja nro 2, Es, op. 25 (1818) ovat eräine esiromanttisine piirteineen – rinnakkaisesti Hummelin kanssa – tekemässä pientä pesäeroa wieniläiseen perintöön: ne ovat sulavia tuotteita kuuluisan isän jalanjäljissä, sillä Franz Xaver oli taitava pianisti.

Pariisi ja konsertoiva sinfonia

Symphonie concertante (= konsertoiva sinfonia), oli ranskalaisten erityisesti hellimä muoto, 1770-luvun muoti-ilmiö. Se ei ollut oikeastaan sinfonia, vaan barokin konserttoa jatkava orkesteriteos, jossa on yleensä kaksi solistia (useimmiten viuluja, mutta myös puhaltajia voi olla sekä molempia sekaisin). Mozartkin sävelsi niitä, ja vielä Beethovenin kolmoiskonsertto sekä Brahmsin kaksoiskonsertto kuuluvat lajin myöhäisiin edustajiin. C. Stamitz ja Cannabich sävelsivät näitä kymmenittäin. Cambini oli kaikkein rakastetuimpia konsertoivan sinfonian viljelijöitä. Jean-Baptiste Davaux (1742–1822) julkaisi useita lajin edustajia (1772–). Simon LeDuc (n. 1745–1777) sävelsi lajin edustajan kahdelle viululle G (1774), jossa on peräti 16 stemmaa.

Chevalier de Saint-Georges/Joseph Bologne

Saint-Georges (n. 1739–1799) oli Guadeloupessa syntynyt mulatti, joka julkaisi 10 melodisesti sulavaa ja taitoa vaativaa sinfonia concertantea sekä sävelsi 12 täyspätöistä viulukonserttoa ja kaksi sinfoniaa. Ohessa erään konsertoivan sinfonian julkaisutiedot:

Saint-Georges / Joseph Boulogne / 1739?-1799 / chevalier de / 0220. Simphonies concertantes a deux violons principalles, premier et second violon, alto et basse… ces simphonies ont été jouée au Concert spirituel… [n° 13]. [ca 1782].

Seuraavassa ensiviulun stemma, jossa avaustutin jälkeinen seuraava orkesterin oma laajempi jakso on merkitty ”tutti”, sen sisällä kontrastoiva melodia ”Dol” eli ”dolce” ja soolojaksot, joiden välissä orkesterilla on osuuksia, on merkitty ”Solo”; sivun alareunassa on päästy 1. pääjakson loppuun dominanttisävellajin täyskadenssilla, ja 2. pääjakso alkaa sivusävellajissa.

 

François Devienne

Devienne jr. (1759–1803) oli huilisti ja fagotisti, joka sävelsi konserttoja yhdestä kahteen solistille; Mozartin fagottikonsertto B, K Anh. 230A, on hänen tekemänsä. Devienne sävelsi 12 huilukonserttoa, jotka ovat olemassa myös viulun ja sellon säestyksellä (1782-1803), sekä neljä konserttoa ”suosikkilauluihin” (d’airs connus), neljä fagottikonserttoa ja kaksi käyrätorvikonserttoa.

Jean François Tapray (1738-1819) sävelsi mm. urkukonserton sekä Simphonie concertante Es-duurin op. 9 (1778) cembalolle, fortepianolle, viululle ja orkesterille.

Jean-Baptiste Krumpholz/Jan Křtitel

Krumpholz (1747–90) oli kenties kuuluisin klassisen ajan harppuvirtuoosi. Opiskeltuaan Haydnin johdolla (1773-) ja soitettuaan Esterházyssä hän teki laajan konserttimatkan päätyäkseen Pariisiin (1777). Hänellä oli epäonnea elämässään, ja Dussekin kaapattua mukaansa Krumpholzin vaimon, harppusäveltäjä hukuttautui Seineen. Krumpfholz kehitti harpun mekanismeja ja hänen nimiinsä pantu harppukoulu ilmestyi 1800. Usein ohjelmalliset harppusonaatit sekä seitsemän harppukonserttoa kuuluvat soittimen perusohjelmistoon. Seuraavassa harppukonserton nro 6 ensiosan alkua modulaatiovaiheen päättymiseen ja dominanttisivusävellajin alkamiseen:

 

Giovannni Battista Viotti (1753–1824) pakeni Torinosta Pariisiin ja Lontooseen. Hän sävelsi 24 viulukonserttoa, joista nro 22, a-molli (1794), enteilee jo osin romantiikkaa.

Frédéric (Matthäus) Blasius

Blasius (1758–1829) oli elsassilaissyntyinen säveltäjämuusikko, joka soitti viulua, klarinettia ja fagottia sekä toimi merkittävissä viroissa Pariisissa (Koomisessa Oopperassa ja Konservatoriossa). Hän kirjoitti myös klarinettikoulun, Nouvelle methode de clarinette et raisonnement des instruments (1796).

Oopperoiden ja kamarimusiikin ohella hän sävelsi kolme viulukonserttoa (1797–1801) sekä neljä klarinettikonserttoa (1802–05). Seuraavassa ensin klarinettikonserton nro 1 (n. 1802) pitkähkö orkesteritutti- eli ”esittely”, jota seuraa orkesterituttia mukaileva ja muunteleva ”sooloesittely”; ensimmäinen orkesteritutti päättyy siis aina pääsävallejiin, ja vasta soolo alkaa moduloimaan:

 

Pleyel sävelsi suuren määrän sekä konserttoja että konsertoivia sinfonioita, joissa hän välillä on Haydnin lähettyvillä, välillä tavanomainen säveltäjä. Pleyel onnistui sulattamaan Vanhalilta (1772) ja Haydnilta (1777) oppimansa tekniikan briljanttiin galanttiin tyyliin, jossa muodikkuus ja omaperäisyys yhdistyivät suosiota sekä Pariisissa että Lontoossa herättävällä tavalla. Hän julkaisi myös monia teoksia erilaisina soitinyhdistelmäversioina, esimerkiksi vetävä C-duuri-sellokonsertto (Ben 106; 1795) löytyy myös klarinetti- ja huilukonserttoina.

Myös Gossec ja Grétry kunnostautuivat konserton ja sinfonisen konserton parissa.

Saksa

Protestanttisessa Pohjois-Saksassa Bachin perheen vaikutus oli tuntuva. C. Ph. Em. Bach kirjoitti yli 50 konserttoa, jotka lähes kaikki ovat klaveerille, joskin myös huilu-, oboe- ja sellokonserttojakin löytyy. Hienoja ovat mm. d-molli-konsertto W23 (1748), A-duuri-konsertto W29 sekä c-molli-konsertto W31 (molemmat 1753). Kuudesta konsertosta W43 (1771) parhaita ovat nro 2, D-duuri, nro 4, c-molli, ja nro 5, G-duuri. C. Ph. Em. Bachin konsertoissa näkyy siirtymä barokista klassismiin. J. Chr. Fr. Bach: sävelsi yhden ihmeellisen konserton fortepianolle ja alttoviululle. W. Fr. Bach sävelsi useita cembalokonserttoja, joista edustavia ovat D-duuri-konsertto, Falk 41, ja e-molli-konsertto, Falk 43 (1767–70).

Seuraavassa näytteitä C. P. E. Bachin kolmiosaisen C-duuri-klaveerikonserton H.476 (1771), osat Allegro di molto–Larghetto–Allegro avausosasta: orkesteriavaus, sooloavaus, soolon eli ”kehittelyjakson” modulaatio ja kadenssi e-molliin sekä paluu hetimiten C-duuriin Tutti ja ”kertausjaksoon”, päätöksen improvisoitavan soolokadenssin paikka:

Fredrik Suuri ja hänen hovisäveltäjänsä Quantz kirjoittivat molemmat tuhottomasti huilukonserttoja.

Johann Molter (1696–1765) toimi säveltäjämuusikkona mm. Eisenachissa ja Karlsruhessa sekä sai kahdella Italian-vierailullaan galantin musiikin tartunnan. Hänen mittava tuotantonsa käsittää toista sataa kamariteosta, 170 sinfoniaa sekä 47 konserttoa lähes kaikille soittimille, mutta niistä kuusi klarinetille sävellettyä (1747–50) ovat pysynyt suosiossa soittimensa liki ensimmäisinä konserttoina, vaikkeivat ne olekaan helppoja D-klarinetin käytön vuoksi.

J. Stamitz/Stamic sävelsi kuusi viulukonserttoa, useita huilukonserttoja, klaveerikonserttoja sekä konsertot oboelle ja klarinetille. K. Stamitz/Stamic sävelsi 15 viulukonserttoa, kolme alttoviulukonserttoa, kahdeksan huilukonserttoa, oboekonserton, 10 klarinettikonserttoa, seitsemän fagottikonserttoa, kolme käyrätorvikonserttoa sekä kaksi klaveerikonserttoa. Anton Stamitzilla on jokunen sinfonia concertante, kymmenisen viulukonserttoa, samoin muutama alttoviulu-, huilu- ja klaveerikonsertto.

J/G. Benda sävelsi lukuisia cembalokonserttoja, useita mollisävellajeissa, joista f-molli-konsertto (1770-luvun loppu) on laatuteos. F. Benda sävelsi aikoinaan juhlittuja viulukonserttoja.

Filzin huilukonsertto D on suurenmoinen teos ja eräs monista Mannheimin orkesterin taitaville soittajille kirjoitetuista teoksista. Johann Baptist Wendling (1723–97) oli aikansa juhlituimpia huilisteja, joka kirjoitti soittimelleen 14 konserttoa (n. 1749-81).

Johann Wilhelm Hertel (1727–89) oli berliiniläisäveltäjien (F. Benda, Graunit, C. P. E. Bach) vaikutuksessa kasvanut säveltäjä, joka toimi Schwerinissä. Hän kirjoitti liki puolisen sataa konserttoa, 15 klaveerille, yhdeksän viululle sekä muille soittimille, joista oboekonserttoja soitetaan yhä.

Franz/František Pokorny/Pokorný (1729–94) oli böömiläissyntyinen, Mannheimissa opiskellut, Wallersteinissa ja Regensburgissa toiminut säveltäjä, joka kirjoitti peräti 140 sinfoniaa, yhdeksän concertantea sekä konserttoja huilulle, oboelle, käyrätorvelle ja klarinetille.

Ernst Wilhelm Wolf (1735–92) sävelsi Weimarissa 25 klaveerikonserttoa, joista ei puutu keksintää ja solistista säihkettä. Johann Gottlieb Naumann (1741–1801) oli juhlittu dresdeniläissäveltäjä, joka kirjoitti B-duuri-klaveerikonserton.

Joseph Fiala (1748–1826) oli böömiläissyntyinen oboisti, sellisti ja alttoviulisti, joka toimi Saksan eri hoveissa muusikkona. Hän ystävystyi 1777 Mozartin kanssa ollessaan Münchenin hovikapellin oboistina. 10 sinfonian lisäksi Fiala sävelsi 17 konserttoa sekä useamman soittimen yhdistelmälle (sinfonia concertante) että solistisille soittimille: viisi sellokonserttoa, kolme oboekonserttoa, kaksi fagotille, yhden konserton erikseen huilulle, trumpetille sekä englannintorvelle/käyrätorvelle.

Josef Rejcha (1752–95), Antonín Reichan setä, oli sellistikapellimestari ja toimi muusikkona eri puolilla Saksaa, mm. Wallersteinissa (1774-), sekä kapellimestarina Bonnissa (1785-). Hän sävelsi 10 Leopold Mozartin ja Michael Haydnin arvostamaa sellokonserttoa, jotka asettavat soittajalle haasteita.

Franz Wilhelm Tausch (1762–1817) oli klarinetisti ja basettitorven soittaja, joka toimi Münchenissä ja Preussin hovissa muusikkona sekä opettajana, jonka oppilaita ovat mm. Heinrich Bärmann sekä Bernhard Crusell. Hän sävelsi kaksi klarinettikonserttoa (1796) ja kaksi concertantea kahdelle klarinetille (1800, 1818) sekä kamarimusiikkia klarinetille ja basettitorvelle. Tauschin merkitys klarinetinsoiton kehitykselle oli keskeinen.

Franz Danzi (1763–1826) oli pianisti ja sellisti ja toimi Mannheimissa, Münchenissä, Stuttgartissa ja Karlsruhessa. Hän oli oopperoissaan tärkeimpiä saksalaisia esiromantikkoja, joskin nykyään hänet tunnetaan kenties hieman epäoikeutetusti lähinnä puhallinteoksistaan sekä neljästä toki edustavasta huilukonsertosta (n. 1804-n. 1813), vaikka hän sävelsi konserttoja myös pianolle, sellolle, fagotille ja käyrätorvelle.

Antonio Rosetti

Antonio Rosetti ja Friedrich Witt (1770–1837) sävelsivät Wallerstein ruhtinaalle Etelä-Saksassa käyrätorvikonserttoja, jotka toimivat esikuvina Mozartille. Rosetti kirjoitti konserttoja kosolti: 12 käyrätorvikonserton lisäksi 12 huilukonserttoa, seitsemän oboekonserttoa, kuusi viulukonserttoa, viisi fagottikonserttoa, neljä klaveerikonserttoa, neljä klarinettikonserttoa sekä alttoviulukonserton. Rosetti kirjoitti soittimille taituruutta edellyttäviä osuuksia.

Rosettin C-duuri-fagottikonserton (Murray 67) kolmas osa eli päätösfinaali on ajalle normaaliin tapaan letkeän leikkisä rondo, jossa pääteema-jakso ja sivujaksot vuorottelevat. Muoto on A1–B–A2, sillä keskivaiheilla on laajahko, triomainen c-molli-jakso. A1-jaksossa soolo aloittaa pääteemalla, tutti toistaa sen, soolo 2 käsittelee hieman pääteemaa, mutta varioi sitä tuntuvasti ja tuo mukanaan kromatiikkaa, kunnes A1:n päätöstutti muistuttaa C-duuri-pääsävellajista ja pääteemasta eli saadaan S1–T1–S2–T2. Trio-vaihe on soolon oma jakso S3 ja sisältää vihjauksen Es–duuriin; lopuksi T3 palauttaa pääteeman ja -sävellajin, S4 esittää virtuoosiversion S2:sta ja aloittaa pääteeman palautuksen, minkä T4 vie loppuun. Kokonaisuus on siis A1: S1–T1–S2–T2||B: S3||A2: T3–S4–T4.

Espanja

Boccherini sävelsi 11 sellokonserttoa, joista tosin osan tekijyys on epävarma. Ainakin neljä Pariisissa julkaistua konserttoa on varmaa (1770–71) sekä viides konsertto op. 34 (Wien, 1785); lisäksi B-duuri-sellokonsertto (Gérard 482) voi olla Boccherinin samoin kuin Es-duuri-cembalokonsertto, mutta esim. D-duuri-viulukonsertto ja D-duuri-huilukonsertto (?) eivät ole hänen käsistään. Boccherinin konsertot ovat virtuoosisia, mutta niiden tempot ovat kohtuullisia ja orkestrointi vaatimatonta.

Gaetano Brunetti (n. 1740–1808) oli toinen Espanjassa työskennellyt italialainen, jonka sinfonia concertantet on vastikään julkaistu. Solerilta on löytynyt kuusi konserttoa kaksille uruille.

Englanti

Handelin jalanjäljissä sävelsivät urkukonserttoja mm. Charles Avison (1710–1770), John Stanley (1713–1786) ja William Boyce (1710–1779). Bachin oppilas Carl Friedrich Abel (1725–87) sävelsi kuusi huilukonserttoa (1759, 1783), kaksi sellokonserttoa sekä viulukonserton; hänen omia soittimiaan olivat bassogamba ja cembalo.

J. Chr. Bachin galantti konserttotyyli tuli hänen mukanaan Englantiin. Konsertoissa, jotka on sävelletty yhä harrastajia silmällä pitäen, sonaattiperiaate alkaa näkyä jo, vaikka ritornellolla on vielä merkittävä rooli. Opuksen 1 kuusi cembalokonserttoa (1763) on sävelletty vain kahdelle viululle ja sellolle (soolon lisäksi). Kuusi konserttoa op. 7 (1770) on yhä samalle kokoonpanolle. Opus 13, A Third Sett of Six Concertos for the Harpsichord or Piano Forte (1777), sisältää jo kaksi oboeta ja käyrätorvea ad libitum ja opuksesta nro 4, B-duuri, on kaunis. Bach sävelsi konserttoja myös huilulle, oboelle ja viululle sekä sinfonia concertanteja jopa neljälle soolosoittimelle; kaikkiaan hänellä on 30 klaveerikonserttoa.

Sir William Herschel (1738–1822) oli saksalaissyntyinen, 1756 Englantiin asettunut astronomi ja muusikko, joka sävelsi omille soittimilleen, oboelle ja viululle, muutamia tyylillisesti varhaista klassismia edustavia konserttoja. James Hook (1746–1827) oli lapsinero, joka sävelsi kahdeksanvuotiaana ensimmäisen (sittemmin kadonneen) oopperansa, urkuri ja suosittu laulusäveltäjä yli 2000 laulullaan. Häneltä on hukkunut paljon musiikkia, mutta säilynyt on seitsemän klaveerikonserttoa, 12 urkukonserttoa sekä klarinettikonsertto (1812).

Johann Samuel Schröter

Schröter (1750–1788) oli hänkin ulkomaalainen Lontoossa, jossa hän sävelsi klaveerikonserttoja. Hän kasvoi J. C. Bachin suojeluksessa ja pianokonserttojen italialaisittain laulava ja harmiton tyyli on paljon velkaa mentorille, jonka työtä hän jatkoi opettajana Lontoossa. Seuraavassa C-klaveerikonserton op. 3 nro 3 (1774) 1. osan soolojakson alkua:

Muzio Clementiltä (1752–1832) löytyy C-duuri-konsertto pianolle, jonka hän sovitti myös sonaatiksi op. 33/3 (1794). Thomas Linley nuor. (1756–78) oli nuorena kuollut lahjakkuus, joka kirjoitti yli 20 viulukonserttoa (–1775). Niistä vain yksi on säilynyt kokonaan, ja se osoittaa Mozartiin verrattavaa sävelkielen sujuvuutta. Jan Ladislav/Johann Ladislaus Dusík/Dussek (1760–1812) sävelsi 12 klaveerikonserttoa, jotka ovat sekä kauniita legato-soinnissaan että näyttäviä kuluissaan, joten ne ovat sikäli täysin elvyttämisen arvoisia teoksia.

Samuel Wesley (1766–1837) oli musiikkisuvun keskeinen edustaja, urkurisäveltäjä ja ihmelapsi, jota William Boyce piti ”Englannin Mozartina”. Kun perhe muutti Lontooseen (1776), Samuel ja hänen Charles-veljensä alkoivat antaa (1779–87) julkisia konsertteja ja kirjoittaa musiikkia niihin. Loukkaantuminen 1787 aiheutti maanis-depressiivisen mielen esiinmurtautumisen, joten loppu-ura oli vaikea, vaikka hän jatkoi etenkin kirkkomusiikin säveltämistä. Mestarillisen B-duuri-sinfonian (1802) – sinfonioita on yhteensä neljä – lisäksi tuotanto käsittää kahdeksan viulukonserttoa (1779–85), kolme urkukonserttoa (1787–1814/16) sekä kaksi klaveerikonserttoa (n. 1774).

Kirjallisuutta

Murray, Sterling E. 2014. The Career of an Eighteenth-Century Kapellmeister. The Life and Music of Antonio Rosetti. University of Rochester Press.

Olleson, Philip 2003. Samuel Wesley. The Man and His Music. Woodbridge: The Boydell Press.

Takaisin ylös