Siirry sisältöön

Berliiniläisiä ja muita saksalaisia sinfonikkoja
12.3.2013 (Päivitetty 5.5.2020) / Murtomäki, Veijo

Berliini, Pohjois-Saksa

Pohjois-Saksan eräät ruhtinashovit, tärkeimpänä tietenkin Preussin kuninkaan hovi (Berliini/Potsdam), sekä eräät vauraat kaupungit, kuten Hampuri, Lyypekki, Leipzig jne., tarjosivat työtilaisuuksia muusikoille ja säveltäjille.

Johann Joachim Quantz (1697–1773) on säveltäjänä myöhäisbarokin ja galantin välissä. Hän toimi Fredrik Suuren hovihuilistina ja -säveltäjänä. Tuotanto käsittää lähinnä huilusonaatteja (204 kpl), triosonaatteja (45 kpl) sekä konserttoja (yli 300, joista lähes kaikki huilulle). Hän kirjoitti kuuluisan tutkielman Versuch einer Anweisung die Flöte traversiere zu spielen (Tutkielma poikkihuilun soiton oppaaksi, 1752), joka antaa arvokkaita tietoja ajan soittotyylistä, ornamentaatiosta sekä italialaisen, ranskalaisen ja saksalaisen tyylin piirteistä.

Johann Adolf Hasse (1699-1783)–oli Dresdenin hovissa aikansa tunnetuimpia ooppera- ja samalla sinfoniasäveltäjiä säilyneiden käsikirjoitusten ja painatusten määränkin perusteella.

Carl Heinrich Graun (1703/4–1759) toimi Berliinin oopperan ja Fredrik Suuren hovisäveltäjänä myöhäisbarokin ja galantin välissä Lottin, Keiserin ja Hassen vanavedessä. Hän oli J. S. Bachin ja Telemannin välissä ennen C. Ph. En. Bachia ajan merkittävimpiä saksalaissäveltäjiä. Graun sävelsi etupäässä ooppera- ja vokaalimusiikkia ja sinfoniat ovat alkusoittoja. Konserttoja löytyy noin 40, minkä lisäksi hän kirjoitti runsaasti kamarimusiikkia (triosonaatteja). Der Tod Jesu (Jeesuksen kuolema, 1755) on galantti passiokantaatti italialais-saksalaiseen tyyliin, joka sisältää 25 numeroa ja oli suosituin passio 1700-1800-luvuilla Bachin Matteus-passion ohella.

Johann Gottlieb Graun (1703–1771) oli Berliinissä oopperan konserttimestari ja edellisen veli. Hän oli saksalaisen soitinmusiikin varhaisklassisia luojia, ensimmäisiä, jotka kirjoittivat puhtaita konserttisinfonioita; hän on klassisen teematyypin (aba1b1) luojia. Graunilta on säilynyt noin 96 sinfoniaa, noin 88 konserttoa ja noin 175 triosonaattia.

C. P. E. Bach

C. Ph. Em. Bachin (1714–1788) sinfonioissa yhdistyy kontrapunktinen taitavuus, temaattinen tiiviys, ilmaisun polttava dramaattisuus ja orkesterin värikkyys. Hän sävelsi 19 sinfoniaa, joista parhaita ovat kuusi 6 sinfoniaa Wq. 182 (1773) ja neljä sinfoniaa Wq. 183 (1775–76). Seuraavassa kolmiosaisen D-duuri-sinfonian Wq. 183/1 osien avaukset: avausosa on sähäkkä, kontrastoiva allegro, hidas osa melodiakorosteinen, finaali tyypillisesti nopea tanssi, passepied/gigue.

Bendat

Böömiläinen, Pohjois-Saksaan asettunut Bendan suku tuotti sarjan säveltäjiä, joista tärkeimmät ovat:

Jan Jirí (Johann/Hans Georg) Benda (1686–1757), joka toi 1742 perheensä Fredrik Suuren muusikoiksi. Hänen lapsistaan viisi varttui muusikoiksi.

Franz/František Benda (1709–1786)

F. Benda toimi Fredrikin hovimuusikkona (1733– ) ja konserttimestarina (1771–). Hän on tunneherkän tyylin edustaja, joka sai aikalaisluonnehdintojen mukaan kuulijat kyynelehtimään etenkin Adagio-osissa. F. Benda sävelsi 80 viulusonaattia, 15 konserttoa ja 17 sinfoniaa. C. Ph. Em. Bach kirjoitti hänen taiteestaan:

“Hänen soittonsa on niin täydesti laulavaa (cantabile), että tuskin voi löytää yhtään kulkua hänen sävellyksistään, joita ihmisääni ei voisi laulaa; hän kykenee liikuttamaan niin kovin soitollaan; hän soittaa Adagion sellaisella paatoksella, että eräät tunnetut professorit (opettajat) ovat kertoneet minulle luottamuksella, kuinka hän on usein Adagio-soitollaan saanut liikutettua heidät kyynelehtimään.”

Seuraavassa koristelematon f-molli-viulusonaatin nro 10 avausosan stemma sekä ehdotuksia A-duuri-sonaatin hitaan osan koristelemiseksi, Bendalta on näet säilynyt täydelliset koristelut 34 sonaattiin viululle ja continuolle:

Georg Anton/Jirí Antonín Benda (1722–1795) toimi Gothassa (1750–). Hän oli italialaisen oopperan ja melodraaman merkkimies, jolla on myös noin 30 sinfoniaa, klaveerisonaatteja sekä konserttoja. Sinfoniat ovat kolmiosaisia ja italialaisen galantteja Mozartin 1770-luvun tuotannon tapaan.

Ernst Eichner

Eichner (1740–77) oli fagottivirtuoosi, kapellimestari ja säveltäjä, joka toimi lyhyen elämänsä aikana Zweibrückenissä viulistina ja konserttimestarina, kunnes hän pääsi 1773 tulevan Fredrik Vilhelm II:n fagotistina Potsdamissa. Hän sävelsi 31 sinfoniaa, joista 24 on kolmiosaisia. Niillä hän on Mozartia edeltävän polven keskeisiä saksalaissäveltäjiä. Sinfonian op. 6:2, g-molli (1772), alussa huomaa laulavan Empfindsamkeitin (taukoja, huokauksia, trillejä) ja opera seriasta periytyvän briljantin tyylin (orkesterin unisono-ärjäisyt ja -juoksutukset sekä marssi-topos) vuorottelun:

Muita saksalaissäveltäjiä

Ernst Wilhelm Wolf (1735–92) toimi Weimarissa (1761-) herttuatar Anna Amalian hovissa konserttimestarina (1761–), urkurina (1763–) ja kapellimestarina (1772–). Hän sävelsi noin 20 laulunäytelmää, kirkkomusiikkia sekä C. Ph. Em. Bachin ja Mannheimin koulukunnan keksintöjä. Wolf sävelsi noin 35 sinfoniaa (1772–91), joista ainakin 26 on säilynyt. Niissä on sekä kolmi- että neliosaisia, ja Wolfilla on korvaa puupuhallinväreille.

Theodor von Schacht (1748–1823)

Strasbourgissa syntynyt, Regensburgissa aikansa maineikkaimman saksalaisen musiikkiteoreetikon Joseph Riepelin johdolla – nuori Mozart tutki ahkeraan tämän sävellysoppia – vuosikymmen opiskellut, Stuttgartissa ajan johtaviin oopperasäveltäjiin kuuluvan Niccolò Jommellin johdolla opintojaan 1766–71 täydentänyt hovimiehen poika oli äärimmäisen lahjakas ja tuottelias säveltäjä, joka vastasi 1771–1805 paljossa Regensburgin hovin musiikkielämästä hovimusiikin intendenttinä ja hoviteatterin ylijohtajana sekä oopperatoiminnan käynnistämisessä. Hänen noin 300 sävellystä kaikki lajit kattava tuotantonsa on todella laadukas, mistä 38 käsikirjoituksina säilynyttä sinfoniaa antavan oivallisen kuvan. Ne kertovat etenkin Haydnin musiikin tuntemuksesta, mutta myös aidosta ja yksilöllisestä keksinnästä erottuakseen ajan massatuotannosta. Sinfonioiden ohella hänen 15 klarinettikonserttoansa kuuluvat soittimen klassiseen ohjelmistoon. Seuraavassa B-duuri-sinfonian Bb3 (1792) ensiosan hidasta johdantoa:

Georg Joseph Vogler (1749–1814)

Vogler syntyi Würzburgissa ja toimi aluksi pääosin Mannheimissa varakapellimestarina (1777–). Voglerilla on side myös Ruotsiin, sillä hän työskenteli kahden kustaviaanisen kuninkaan kapellimestarina (1786–99). Tukholmassa herättivät suurta huomiota hänen urkuimprovisaationsa, joiden tuloksena lienee saanut alkunsa Hoosianna-adventtivirsi. Säveltäjänä Vogleria ei arvostettu Saksassa yhtä paljon kuin muusikkona.

Voglerin vahvuutena ei ollut temaattinen keksintä sinfonioissa, niin eleiltään kuin ne – eli kolme säilynyttä – ovatkin hyviä lajissaan. Paras niistä on Maria Antoinettelle omistettu d-molli-sinfonia, “Pariisilainen” (1782). Häntä moitittiin omapäisyydestä ja pilailevuudesta. Voglerin etevyys ilmenee teatterimusiikissa: balettisarjat osoittavat hänet oivalliseksi luonnehtijaksi. Tunneilmaisultaan ja muodoltaan hienoa Hamlet-alkusoittoa (1778) voi pitää jopa sinfonisen runon esimuotona. Elämän loppupuoli kului kapellimestarina Darmstadtissa (1807-), jossa hänen oppilaisiinsa kuuluivat mm. Weber ja Meyerbeer.

Johann Christoph Vogel (1756–1788) syntyi Nürnbergissä, opiskeli Regensburgissa Joseph Riepelin johdolla. Vogel siirtyi Pariisiin 1776 ja jäi sinne käyrätorvensoittajaksi sekä säveltäjäksi. Hän sävelsi pääosin Gluck-henkisiä näyttämöteoksia. Tuotantoon kuuluu ainakin kolmen sinfonian opus, Trois sinfonien (n. 1784), joissa on vaikutteita moniaalta, myös Haydnilta ja ranskalaisesta musiikista.

Andreas Jacob Romberg (1767–1821) oli saksalaissäveltäjä, joka toimi aluksi pääosin Hampurissa (1793–95, 1800–) ja lopuksi Gothassa hovikapellimestarina (1815–). Hän oli viuluvirtuoosi, joka sävelsi viljalti kamarimusiikkia, noin konserttoa sekä kymmenisen sinfoniaa, joista osa on tosin hävinnyt. Musiikki on omaperäistä, ja siitä löytyy romantiikan aavisteluja.

Bernhard Heinrich Romberg

B. H. Romberg (1767–1841) oli Andreas Jacobin serkku ja sellistisäveltäjä. Hän vastasi Beethovenin sellosonaattien op. 5 ensiesityksestä säveltäjän kanssa (1796). B. H. Rombergin elämä oli vaiherikasta työntekoa eri puolilla Eurooppa (Englanti, Espanja, Portugali, Venäjä), ja hän palasi Berliiniin, jossa toimi kapellimestarina (1815-19). Tämä “sellistien sankari, kaikkien virtuoosien kuningas” kehitti soittimensa tekniikkaa ja hänen sellosävellyksensä olivat suosittuja läpi 1800-luvun, osin vieläkin. Selloteosten lisäksi tuotanto sisältää kuusi sinfoniaa, joukossa Trauer-Symphonie c-molli op. 23 (1811), kymmenen sellokonserttoa ja kuusi sinfoniaa. Postuumisti 1852 julkaistu Symphonie burlesque op. 62 esiintyy myös nimillä ”Leikkikalusinfonia” ja ”Lapsisinfonia”.

Suru- eli hautajaissinfonia oli laadittu Preussin kuningas Fredrik III:n rakastetun puolison kuoleman (vain 34-vuotiaan) johdosta. Se on muoto- ja temposuhteiltaan kokeileva: hidasta surumarssijohdantoa Andante lento maestoso seuraa nopea Allegro-vaihe; 2. osa alkaa E-duurissa Adagio non troppo vaihtuakseen jälleen nopeahkoksi Allegro non troppoksi; finaalin Con più moton keskeyttää avausosan Andante lento, ja kokonaisuuden pyöristää helpotusta tuova Andante grazioso C-duurissa.

Friedrich Witt (1770–1836) suo klassismin ystävälle mainion yllätyksen. Hänen ”Jena”-sinfoniaansa (1793–96?) luultiin pitkään Beethovenin säveltämäksi, kunnes 1950-luvulla teos varmentui Wittin tekemäksi. Musiikki voisikin olla Beethovenia: se on samalla tavoin Haydn-vaikutteista kuin nuoren Beethovenin tuotanto. Witt toimi hovi- ja teatterimuusikkona sekä -kapellimestarina eri puolilla Saksaa ja tunsi aikansa musiikin hyvin, joten hän saattoi tuoreeltaan hyödyntää Haydnin Oxford-sinfonioiden mallia. ”Jena”-sinfonian arvoa se ei laske: sen musiikki on vinkeän eloisaa ja täysipainoista 1790-luvun kypsässä tyylissään. Varhempi A-duuri-sinfonia (noin 1790) on mozartmainen, hyväntuulinen buffa-käänteissään ja melodiikassaan. Yhteensä sinfonioita on yli 20 (1790–1817/8).

Kirjallisuutta

Carl Philipp Emanuel Bach und seine Zeit, toim. Siegbert Rampe 2014. Laaber: Laaber-Verlag.

Vignal, Marc 1999 [1997]. Die Bach-Söhne, saks. Antje Müller. Laaber: Laaber-Verlag [orig. Les Fils Bach, Fayard].

Takaisin ylös