Orkesteri ja klassismin sointikuva
Pianon kehittymisen lisäksi ”modernin” orkesterin vähittäinen synty liittyy soitinmusiikin nousuun. Orkesterin soittimet olivat klarinettia (n. 1750–) lukuun ottamatta vanhoja, mutta niiden käyttö ja keskinäissuhteet muuttuivat: viisiäänisen satsin sijaan tuli neliääninen jousisatsi, ja puhaltimien itsenäinen väriarvo tunnustettiin. Colla parte -soiton (puhaltimet soittavat jousten mukana, niitä kaksintaen) ja soolosoiton (konserttotyyli) ohella puhaltimille ruvettiin kirjoittamaan omat idiomaattiset stemmat (esim. Beethovenin ensimmäisen sinfonian avausosan esittelyjakson sivuteemavaihe), jolloin syntyi instrumentaatioajattelu.
Orkesterin rungon muodosti ensin moninkertainen jousikvartetti kontrabassolla vahvistettuna, ja 1700-luvun alussa orkesteriäänten lukumäärä vaihteli kolmesta viiteen (à 3–à 5). Normaaleja lisiä olivat kaksi oboeta ja kaksi cornoa, jolloin saatiin jo kahdeksanääninen orkesteri (à 8), mikä oli normaali sinfoniakokoonpano noin 1740–80. Trumpetit ja patarummut tulivat mukaan juhlavissa sinfonioissa (taistelu- ja voitonmusiikki), jolloin saatiin 11-ääninen orkesteri (à 11). Kun huilut ja fagotit esiintyivät oboeiden ja cornojen lisäksi pareittain, saatiin C. Ph. E. Bachin ja J. Chr. Bachin sekä Haydnin 1770-luvulla käyttämä orkesteri (à 12).
Seuraavaksi 1780-luvulla otettiin käyttöön kaksoisruokopuupuhaltimien lisäksi kahdet vasket (trumpetit ja cornot) sekä klarinetti, joten saatiin orkesteri à 15–à 18. Toki klarinettia oli käytetty aiemminkin satunnaisesti (J. Stamitz, Rosetti, J. Chr. Bach), mutta standardi sen esiintymisestä tuli vasta 1790-luvulla. Mozart ja Haydn käyttivät suurimmillaan orkesteria à 17–à 18.
Pasuunaa käytettiin vain kirkkomusiikissa ja oopperaorkesterissa, puhtaassa orkesterisävellyksessä ensi kertaa vasta Beethovenin viidennessä sinfoniassa. Harppu niin ikään kuului vain teatterimusiikkiin (Beethovenilla se on mukana Prometheus-baletissa). Beethovenin suosikkikokoonpano oli viisiääninen jousiorkesteri sekä kaksinkertaiset puhaltimet ja patarummut (à 18). Klassismin jälkeen Beethovenin yhdeksännessä sinfoniassaan esittelemä kokoonpano, “grosses Orchester” à 23 (suuri orkesteri), jossa on kontrafagotti, neljä cornoa ja kolme pasuunnaa, säilyi perusratkaisuna noin sata vuotta; ajan mukana se vain laajeni ja soittajien määrä lisääntyi.
Vielä Haydn johti sinfonioitaan fortepianosta käsin, vaikkakin useimmiten konserttimestari toimi esityksen vetäjänä. Vähitellen tilalle tuli kapellimestari: Paul Wranizky (Vranicky), Beethoven, Weber, Spohr ja Mendelssohn ovat ensimmäisiä tunnettuja orkesterinjohtajia.
Oopperamusiikki lähtökohtana orkesterimusiikille
Alun perin oopperan ilmaisukieli loi edellytykset soitinmusiikin nousulle, vaikkakin oopperan tekstin oikeuttama moninaisuus korvattiin soitinmusiikissa periodiikan säännöllisyydellä ja tonaalisen arkkitehtuurin selkeydellä. Ooppera-aaria toimi mallina soitinmusiikin hitaiden osien ilmaisumelodiikalle, aariamuodon rakenne oli eräs lähtökohta sonaattimuodolle; oopperoiden ensemblekohtaukset näyttivät, miten sinfonioiden nopeat osat saattoi kehittää useista eri ajatuksista. Lisäksi tanssityyppien rytmikarakateristiikka, joka liittyy eri tanssien käyttötilanteisiin ja sosiaalisiin yhteyksiin, loi soitinmusiikin ilmaisuperustan.
Sinfonia syntyi alun perin italialaisesta ooppera-alkusoitosta: sinfonia ja ouverture (uvertyyri) olivat synonyymejä 1700-luvun puolivälin jälkeenkin – jo A. Scarlatti kirjoitti kolmiosaisia (nopea–hidas–nopea) oopperasinfonioita. Vaikka ooppera-alkusoitto tarjosi mallin vielä J. Chr. Bachin, Haydnin ja Mozartinkin sinfonialle, jo 1730-luvulla ooppera-alkusoitosta alkoi erkaantua myös itsenäinen konserttisinfonia, ensiksi edustajanaan G. B. Sammartini.
Italialaissäveltäjiä
Sammartini
Giovanni Battista Sammartini (1700–1775) asui koko ikänsä Milanossa, jossa hän oli keskeinen kirkkosäveltäjä ja toimi kahdeksan kirkon kapellimestarina. Sammartinilla oli lukuisia oppilaita, joihin lukeutui myös Gluck; Boccherini, J. Chr. Bach ja Haydn lisäksi saivat häneltä vaikutteita. Sammatini sävelsi 1730-luvulta lähtien sinfonioita, konserttoja, sonaatteja ja teatteriteoksia (sekä 3 oopperaa ja 2 balettia); kamari- ja sooloteoksiakin hänellä on kaikkiaan yli 200.
Rakenteen, tematiikan ja tekstuurien puolesta hänen sinfoniansa ovat yhtä lähellä triosonaattia ja konserttomuotoa, concerto grossoa (Vivaldin vaikutus on tuntuvilla) ja kvartettoa (kvartettosinfoniaa) kuin ooppera-alkusoittoa. Lievistä buffa-vaikutteista huolimatta sinfoniat ovat vakavahkoja. Häneltä löytyy varmuudella 68 sinfoniaa. Niistä varhaiset 19 sinfoniaa ovat kolmiosaisia tempokaavassa nopea-hidas-nopea; keskimmäiset 37 sinfoniaa loppuvat menuettiin; 12 myöhäissinfoniaa ovat jo lähellä Mozartia. Sammartinin musiikilla oli merkittävä rooli klassisen tyylin muodostumisessa. Seuraavassa neliosaisen sinfonian (tyyppiä nopea–hidas–nopea–menuetti) kaksi keskimmäistä osaa:
Carlo Tessarini (Rimini n. 1690–Amsterdam n. 1766) soitti viulua Venetsian Pyhän Markuksen kirkossa 1720-luvulla, toimi Urbinon katedraalin maestrona (1731–44, 1750–57) sekä konsertoi mm. Pariisissa ja Amsterdamissa. Hänen 20 julkaistua opustaan käsittävät triosonaattien lisäksi sinfonioita ja alkusoittoja, joissa hän on enää niukasti kiinni post-vivaldiaanisessa ilmaisussa ja käyttää aidosti varhaisklassista tyyliä, etenkin sinfonioissa op. 20 (Pariisi, 1765).
Baldassare Galuppi (1706–1785) ja Niccolò Jommelli (1714–1774) loivat rytmisesti terävän, lyhyistä motiiveista rakentuvan, tremoloa käyttävän tyylin. Jommellin ooppera-alkusoittoja pidetään klassisen sinfonian eräänä lähteenä.
Gaetano Pugnani (1731–1798) oli kotoisin Torinosta, mutta hän konsertoi ahkerasti Pariisissa, Wienissä ja Lontoossa. Hän on Sammartinin ja Boccherinin välissä ehkä tärkein italialainen varhaisklassikko, joka sävelsi noin 20 sinfoniaa (1767–): osa on alkusoitto-nimellä, mutta ne ovat silti neliosaisia ja sisältävät menuetin kolmantena osana. Mannheimin ja Wienin koulun läheisyys on havaittavissa Pugnanin musiikissa.
Vincenzo Manfredini (s. Pistoiassa 1737, k. Pietarissa 1799) opiskeli Bolognassa ja Milanossa, kunnes hän asettui 1758 Pietariin, jossa pääsi 1760 kruununprinssin hoviin ja 1762 hovin kapellimestariksi. Hän palveli Katariina Suuren aikana ja opetti tämän pojalle klavikordia. Manfredinin kuusi sinfoniaa julkaistiin Venetsiassa 1776.
Gaetano Brunetti (1744–98) oli tuottelias italialaissäveltäjä Espanjan hovissa. Liki puolesta tuhannesta sävellyksestä suurin osa on kamarimusiikkia (mm. 50 jousikvartettoa ja 67 viulusonaattia) sekä 36 sinfoniaa, joukossa myös g-molli-sinfonia nro 22.
Boccherini
Luigi Boccherini (1743–1805) on italialaisen sinfonian eräs keskeinen edustaja, jolla esiintyy jo kontrastoivia teemoja ja joka oli huomattavan kekseliäs orkesterinkäyttäjä. Hänen 33 sinfoniastaan (1765–1790) osa on mollissa – useita d-mollissa, yksi c-mollissa – ja sisältää vahvoja, jopa beethoveniaanisia äänenpainoja. Huomattavia sinfonioita ovat op. 22 (1771), op. 21 (1773), op. 35 (1782), op. 37 (1786) ja op. 41 (1788, c-m). Varhaissinfoniat ovat pääosin kolmiosaisia, myöhemmät 1780-luvulla neliosaisia. Eräs Boccherinin tunnetuimmista sinfonioista on kolmiosainen, Gluckin Don Juan -balettiin perustuva ”La Casa del Diavolo” (Paholaisen talo, 1771) d, G 506; nimitys ei ole tosin autenttinen.
Muzio Clementi (1752-1832) sävelsi useita sinfonioita (1780–1820-luvuilla), joista vain muutama (kuutisen kappaletta) on rekonstruoitavissa.
Monet italialaiset oopperasinfoniat ovat säilyneet konserttisinfonia-käsikirjoituksina ilman tietoa liittymisestä oopperoihin. Kaikkiaan italialaisen oopperan ja Sammartinin vaikutus oli vahva ja sinfonia levisi kaikkialle: tärkeimmiksi keskuksiksi tulivat Mannheim, Wien, Berliini, Lontoo ja Pariisi.
Kirjallisuutta
The Cambridge Companion to the Symphony, toim. Julian Horton 2013. Cambridge University Press.
Della Croce, Luigi 1979: Le 33 sinfonie di Boccherini. Torino: Edizione Eda.