Yleiskatsaus keskiajan maalliseen laulumusiikkiin
3.10.2005 (Päivitetty 26.1.2020) / Murtomäki, Veijo

Keskiajan yhteiskunta

Sääty-yhteiskunta

Keskiajan yhteiskunnasta noin yksi prosentti oli aatelisia (bellatores = sotilaat), jotka eivät osanneet lukea ja kirjoittaa, klerkkejä oli 9 % (oratores = rukoilijat), jotka omasivat nämä taidot ainakin periaatteessa, ja loput 90 % olivat käsityöläisiä ja talonpoikia (laboratores = työtätekevät).

Vanhojen sukujen jäsenet, kreivit (comte, Graf), vastasivast paikallishallinnosta. Kreivikuntaa suurempien raja-alueiden eli markkien hallintomies oli markiisi (marquis, Markgraf). Kuningasta lähellä oleva virkamiesvasalli oli herttua (dux, duce, duc, Herzog). Vähitellen vasallista tuli kuningasta muistuttava ruhtinas, joka otti alavasalleja. Vasalli joutui varustamaan yhden tai useampia ratsumiehiä 40 päiväksi vuodessa kuninkaan käyttöön. Kuninkailla oli myös kirkollisia vasalleja (piispoja, apotteja jne.), joita he suosivat näiden isoihin maa-alueisiin perustuvan rikkauden vuoksi. Puhutaankin myös kirkkoruhtinaista.

Eurooppa vastaan islam

Vielä vuoden 1000 paikkeilla Euroopan maatalous tuotti vain vähän ylijäämää. Linnojen viereen syntyviä pikkukaupunkeja oli harvassa, yhteiskunta oli heikosti organisoitu, eikä henkinen sen kummemmin kuin taloudellinen elämäkään vetänyt vertoja Bysantin tai islamin kalifikuntien, Bagdadin, Aleksandrian tai Cordoban loistolle ja kulttuurin kukoistukselle.

Vasta 1000-luvun puolivälistä 1200-luvulle tultaessa länsimaissa väestö alkoi kasvaa, kaupungit alkoivat kukoistaa, kauppa vilkastui – kaikkein voimakkaimmin Pohjois-Italian itsenäisissä kaupunkivaltioissa. Katedraalit kohosivat yhä komeampina kohti korkeuksia, kun ristiretket toivat henkisen ja taloudellisen elvytysruiskeen idästä.

Englanti ja Ranska

Täytyy muistaa, että Ranskan kuningas ei ollut 1100-luvulla kovin vaikutusvaltainen ja että hänen alueensa käsitti lähinnä Koillis-Ranskan. Vasta 1200-luvulla Filip II August (1180-1223) alkoi lisätä määräysvaltaansa Champagnessa, Burgundissa ja Flanderissa. Vuonna 1204 hän sai Normandian haltuunsa, samoin kuin enimmät osat englantilaisalueista.

Tuon ajan mahtavin hallitsija oli Englannin kuningas, joka oli samalla Normandian herttua. Henrik II oli myös Anjoun kreivi ja Akvitanian herttua naituaan Eleanor Akvitanialaisen, trubaduuri Vilhelm IX:n tyttären. Tosin hänkin joutui sotimaan omia poikiaan, Rikhard Leijonanmieltä, Bretagnen kreivi Geoffreyä sekä Juhana Maatonta vastaan.

Etelä-Ranska oli alkuun suhteellisen suojattua aluetta, jota hallitsivat Angoulêmen kreivit, Montpellierin herrat ja Provencen markiisit. Harhaoppitekosyyn nojalla Filip II sai paavin taipumaan albigenssi-ristiretkiin. Myöhemmin, vuoteen 1259 mennessä, hänen poikansa Louis VIII sai Etelä-Ranskan haltuunsa.

Espanja, Saksa ja Italia

Aragonian kuningashuone hallitsi Kataloniaa. Barcelonan ja Provencen kreivikunnat olivat yhdistyneet vuonna 1112 ja Provence oli siirtynyt Aragonian omistukseen 1137. Kastiliassa pyrittiin valtaamaan (reconquista) maureilta takaisin alue Toledosta etelään. Valtauksessa auttoivat Aragonian, Navarran, Leónin ja Portugalin sekä Toulousen, Akvitanian, Poitiersin ja Provencen aatelismiehet. 1200-luvun lopulla maurien alue oli kutistunut jo pieneksi. Menetettyään Provencen vuonna 1213 keisari Fredrik II:lle (1211-50) Aragonian Pedro II (1196-1213) hallitsi vain Kataloniaa.

1100-luvun lopulla Pohjois-Italian alueet Piemonte, Lombardia, Liguuria, Veneto ja Toscana olivat Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja paavin vallantavoittelun kohteita. Monferraton, Malaspinan ja Esten markiisit sekä Padovan, Veronan, Milanon, Trevison, Pavian, Modenan ja Parman kaupunkivaltiot liittyivät Hohenstaufeihin (ghibelliinit) tai paavin puolelle (guelfit), kunnes Konstanzen rauha 1183 takasi Lombardian kaupungeille itsehallinnon.

Hengellisen ja maallisen integraatio

Hengellisen ja maallisen välillä vallitsi tiivis yhteys: kansanomaisissa musiikkipitoisissa näytelmissä käytettiin raamatullisia aiheita ja kirkkonäytelmissä populaarimelodioita. Franko-roomalaisia melodioita varustettiin maallisilla teksteillä ja päinvastoin.

Sivistys oli kirkonmiesten hallussa, joten he ovat merkinneet muistiin kaiken säilyneen kirjallisuuden ja musiikin ainakin 1200-luvulle saakka. Siten heidän moraaliset käsityksensä ovat vaikuttaneet myös maallisen kertoma- ja runokirjallisuuden luonteeseen.

Keskiajan kirjallisuus

Bardit ja skandinaaviperäiset runoeepokset

Bardit, pakanallisten kulttuurien runonlaulajat, sepittivät pitkää, kertovaa, kansankielistä epiikkaa, jossa musiikilla on toisarvoinen asema. Musiikkia ei ole juuri säilynyt.

Varhaisinta säilynyttä keskiaikaista kansankielistä runoutta edustavat germaanis-skandinaaviset ja anglosaksiset eeppiset sankarirunoelmat, jotka syntyivät kansainvaellusten ja viikinki-invaasion vanavedessä.

Beowulf (700-luku) on muinaiskandinaavinen, mutta anglosaksisella kielellä muistiin merkitty runoelma tanskalaisesta hirviöntappajasta.

Saksassa syntyi keisari Teoderik Suuresta kertova Hildebrandslied (n. 800).

Edda (850-1200) on viikinkirunoelma, johon liittyivät saksalaisella alueella tarinat Siegfriedistä ja Brünhildestä. Tuloksena oli 1200-luvun alussa muistiin merkitty Nibelungenlied, joka perustuu säkeistölliseen riimimuotoon aabb.

Ranskalainen runous

Pohjois-Ranskassa (1000-luvun loppu – 1150) lajina oli chanson de geste (= laulu sankariteosta). Sen tunnetuin esimerkki on Rolandin laulu, jossa on 300 säemääriltään vaihtelevaa säkeistöä (= laisse). Eräs runoelman parillinen melodiakaava on säilynyt Adam de la Hallen pastoraalinäytelmässä parodiasitaattina.

Marie de France, Euroopan ensimmäinen naiskirjailija, kirjoitti runomuotoisia tarinoita (laisseja). Hän kirjoitti kaksi rakkausrunokokoelmaa nimellä Lais (ennen vuotta 1167), johon sisältyy mm. Tristanista ja Isoldesta kertova Molemmat rakastavaiset sekä tunnetuimpana Lai du Chèvrefeuille, sekä Fables (n. 1180) ja L’Espurgatoire Seint Patriz (Pyhän Patrickin kiirastuli).

Aucassin et Nicolette (1200-luku) on chant-fable (laulukertomus), joka muodostuu proosan ja säejaksojen vuorottelusta ja jossa käytetään kaksisäkeistä melodiaa (AB) seitsentavuisissa parisäkeissä.

Jälkeen taiston tuoksinan saisi hän siis suudelman: niin ei kaikki kullat maan poikaa saattais satulaan.	Aucassins ot du baisier qu’il ara au repairier: por cent mile mars d’or mier ne le fesist on si lié.
Käskee antaa uhkeimmat säärykset ja haarniskat, päähän sieppaa kypärän, vyölle miekan välkkyvän, hyppää raisuratsulleen kilpinensä, keihäineen, katsoo pitkin jalkojaan, sovittaa ne jalustaan, muistaa pientä armastansa, kannustaa jo ratsuansa, joka juoksee joutuisaan, portin luokse saavutaan, taistelun pauhuun.	Garnemens demanda ciers, On li a apparelliés: il vest un auberc dublier et laça l’iaume en son cief, çainst l’espee au poin d’or mier, si monta sor son destrier et prent l’escu et l’espiel; regarda andex ses piés, bien li sissent es estriers; a mervelle se tint ciers. de s’amie li sovient, s’esperona le destrier; il li cort molt volentiers: tot droit a le porte en vient a la bataille.
Suom. Eino Palola

Eeppisiä runoelmia esitettäessä on todennäköisesti paitsi toistettu myös muunneltu melodiasäeparia (vrt. Kalevala-sävelmä).

Runoromaani Ranskassa

1100-1200-luvuilla syntyi runokertomusten rinnalle runoromaani. Romaani sanana viittaa uuslatinalaiseen kansankieleen (lingua romana) ja sillä kirjoitettuun runoon (romanz, romant, roman, romance, romanzo).

Antiikkiaiheisia runoromaaneja kirjoittivat oppineet klerkit eli kirkonmiehet ruhtinaiden viihdytykseksi: mm. Benoit de St. Mauren kirjoittama ja Eleonora Akvitanialaiselle omistama Roman de Troyens (Troijalaisromaani, n. 1150). Suosituimmaksi tulivat kuningas Arthurista kertovat tarinat, Tristan-taru ja Graal-aihe.

Chrétien de Troyes (n. 1140 – n. 1190) oli bretagnelaisten runoromaanien tunnetuin sepittäjä. Hän lauloi Eleonoran tyttären Marie de Champagnen hovissa 1160-70-luvuilla. Hän sepitti myös antiikkiaiheisia teoksia Romans d’Alexandre, de Thèbes, d’Énée, de Troie.

Chrétien siirtyi sitten bretagnelais- eli Arthur-romaanien pariin, joissa kyse on ritari Lancelotin salaisesta rakkaudesta Arthurin vaimoa Guinevereä kohtaan sekä siihen liittyvästä Perceval-tarinasta. Hänen Isolde-romaaninsa on hävinnyt, mutta viisi muuta on säilynyt: mm. Lancelot ou le Chevalier à la Charrette (n. 1178) sekä Percevaal ou le conte du Graal (1181-90).

Saksalaiset runoromaanit

Gottfried von Strassburgin ja hänen työtään jatkaneen Heinrich von Freibergin käsialaa on Tristan ja Isolde (n. 1210). Tunnetuin versio tästä teemasta on 1800-luvun ”jonglöörin”, Joseph Bédierin mukailema tulkinta.

Wolfram von Eschenbach oli minnelaulaja, joka työsti Perceval-aiheen. Wagnerin oopperat Parsifal ja Lohengrin, jonka päähenkilö on Graalin ritari ja Parsifalin poika, perustuvat pääosin Wolframin runoelmaan Parzival (n. 1212).

Carmina burana

Latinalaista maallista lyriikkaa

Carmina burana (n. 900-1200) on merkittävin kokoelma keskiaikaista maallista latinankielistä lyriikkaa. Monet siinä käytettävät melodiat on mukailtu kirkkolaulujen pohjalta. Se koottiin antologiana n. 1220-30 Baijerin Benediktbeuern-luostarissa. Notaation vaikeaselkoisuuden vuoksi olemme riippuvaisia nuoremmista lähteistä.

Kokoelma löydettiin uudestaan 1803 ja se on tullut tunnetuksi Carl Orffin säveltämänä (1937). Orff käyttää teoksessaan 25 runoa. Kokonaisuus sisältää 250-300 runoa (laskutavan mukaan), jotka jakaantuvat neljään aihepiiriin:

1. moraaliset, uskonnolliset ja opettavat laulut (viidennes)
2. rakkauslaulut (puolet)
3. juoma- ja pelilaulut
4. kaksi hengellistä näytelmää

Runoja kirjoittivat lähinnä kiertelevät opiskelijat, vagantit, sekä rappiolle menneet kirkonmieskulkurit, goliardit.

Runoilijoita

Runoista

Carmina buranan runot ovat oppineita ja älykkäästi kirjoitettuja. Ne ovat täynnä parodiaa, pilailua ja hupailua, vaikkakin osa niistä jää sisältönsä puolesta hämäräksi. ”Turhuuksien turhuus” ja onnen (fortuna) vaihtelevuus ovat suosikkiteemoja.

Runossa O Fortuna sepitellään:

Onnea me kumarramme oikuttelevaa. Se vähenee tai lähenee – ja on puistattavaa! Se paaduttaa ja maaduttaa ja murtaa hauraan mielen. Vie vauraan maan se mukanaan ja hyytää järjen, kielen.	O Fortuna velut luna statu variabilis, semper crescis aut decrescis; vita detestabilis nunc obdurat et tunc curat ludo mentis aciem, egestatem, potestatem dissolvit ut glaciem.
Suom. Jukka Kemppinen

Kirkonmiehillä oli lisäksi muita latinankielisiä lauluja: canticum (mon. cantica), joita on löytynyt mm. Akvitanian luostareista, tai cantio tai cantione (vrt. Suomessa Piae cantiones), joka on säkeistölaulu AAB tai AABA. Myös rondellus saattoi olla latinalainen maallinen laulu.

Kaksi laulua Carmina buranasta

Jonglöörit ja minstrelit

Muusikot kirkossa rajoituksista huolimatta

Kirkko pyrki rajoittamaan soittimia, tanssia ja myös leikareiden eli jonglöörien ja minstrelien käyttöä kirkoissa ja luostareissa. Silti maalauksissa enkeleillä on soittimina mm. harppu, fiidel, rebec, huilu, psalttari, dulcimer, organistrum, skalmeija, trumpetti ja pasuuna.

Kirjallisista lähteistä sekä erilaisista kirkolliskokousten päätöksistä päätellen, kun piiritanssit, leikit ja näytelmät kiellettiin toistuvasti kirkoissa, maallisen ja kirkollisen kulttuurin välinen juopa oli usein olematon: soittimia ja jonglööreitä esiintyi säännöllisesti kirkkotiloissa.

Fransiskaanit jopa kutsuivat itseään nimellä joculatores Dei (Jumalan soittoniekat). Kiertävien muusikkorunoilijoiden oli henkensä pitimiksi osattava erilaisia taitoja: sirkusta, akrobatiaa ja eläintemppuja.

Musikanttien esiintymisestä on olemassa dokumenttina erään 1200-luvun alun provençelaisen romanssin Flamenca sisältämä kuvaus:

Jonglöörit tulivat sisään ja jokainen heistä halusi tulla kuulluksi. Yksi osasi soittaa uuden sävelmän fiidelillä, toinen laulaa uuden chansonin, descortin tai lain, kukin parhaan kykynsä mukaan. Eräs soitti harppua, toinen huilua, kolmas pilliä. Muuan kertoi tarinan, kun toinen säesti häntä, kolmas soitti säkkipilliä, neljäs mandoraa. Eräs pani nuket tanssimaan, ja toinen taiteili veitsillä. Eräs resitoi Macabrun säkeitä, kun taas toinen kertoi Daidaluksesta. (Trobadours. Clemencic Consort, Harmonia Mundi France, 1977. Levylehtinen.)

Musikanttien arvojärjestys

1. Jonglöörit (jongleur = temppuilija) olivat alimmalla tasolla ja viihdyttivät rahvasta. Heihin lukeutuvat
   • ilveilijät (Gaukler)
   • leikarit (Lei = melodia, säe)
   • pelimannit (Spielmann)
2. Minstrelit (lat. minister = apulainen; ransk. ménestrel = kuljeksiva laulaja) seurasivat ja säestivät trubaduuria tai minnelaulajaa ja olivat jo ammattilaisia sekä usein hoveihin kytköksissä.
3. Trubaduurit, truveerit ja minnelaulajat olivat usein hovien palkkalistoilla korkeatasoisia ammattilaisia, jolleivat itse aatelisia.
4. Trubaduuritohtorit (doctores de trobar) olivat oppineita runoilijasäveltäjiä.

Jonglöörien työnkuva

Trubaduuri Guiraut Riquierin Alfonso X:lle, Kastilian kuninkaalle, sepittämän kirjoitelman mukaan (1275) jonglöörin (esp. joglar) tuli

osata tanssia, kävellä kahden tornin väliin pingoitetulla nuoralla, pitää jaloillaan tasapainossa keppejä, heitellä palloja kahdella veitsellä, matkia linnunlaulua, käsitellä marionettejä ja esittää niillä vaikkapa linnan valtausta. Lisäksi hänen tuli hallita kaikki eeppiset aiheet ja soittaa ainakin yhdeksää eri soitinta kuten rumpua, sitraa, luuttua, mandoraa, monokordia, harppua, gigaa, psalttaria, lyyraa, säkkipilliä, patarumpua ja vielä seitsentoistakielistä kelttiläistä soitinta, jota väliin sanotaan iiriläiseksi harpuksi. (Kansojen kirjallisuus osa 2. Keskiaika)

Aatelinen ei voinut esiintyä itse, joten on todennäköistä, että sosiaalisesti matalammalla olleet trubaduurit saattoivat esittää näiden sepityksiä. Jonglöörit saattoivat soittaa ja laulaa yhtä aikaa, mutta itse asiassa vain eräät miniatyyrikuvat tukevat väitettä, että ritarilauluja olisi säestetty.

Keskiajan Saksasta on säilynyt sääntö jonglöörin / minstrelin vaatimuksista:

– – – hänen täytyy tietää miten keksiä ja tehdä riimejä, tulla toimeen hyvin miekkamiehenä; täytyy tietää miten soittaa rumpuja, symbaaleja ja Baurnleieria (kampiliiraa) hyvin; tietää kuinka heittää pikku omenoita ilmaan ja ottaa ne kiinni veitsen kärjellä; matkia lintujen laulua, esittää temppuja korteilla ja hypätä vanteiden läpi; soittaa sitraa ja mandoliinia, käsitellä klavikordia ja kitaraa, kielittää seitsenkielinen rebec, säestää hyvin fiidelillä sekä puhua ja laulaa miellyttävästi.

Lähteet ja kirjallisuus

Takaisin ylös