Hans Pfitzner
Natsimyönteinen antimodernisti ja -semitisti
Hans Pfitzner (1896–1949) syntyi Moskovassa saksalaisista vanhemmista. Hän oli ”viimeinen romantikko”, suuren saksalaisen tradition säilyttäjä, konservatiivi ja natsimyönteiseksi tulkittu säveltäjä, antimodernisti ja antisemitisti, joka hän näki kansallissosialismissa Saksan uudistumisen mahdollisuuden. Hän taisteli “saksalaisen hengen” ja perinteen puolesta jazzia, Schönbergin koulua ja myös Busonin Beethoven-tulkintaa vastaan pamfleteissaan Futuristengefahr (Futuristivaara, 1917) ja Die neue Ästhetik der musikalischen Impotenz (Musiikillisen impotenssin uusi estetiikka, 1920). Hänen mielestään ”Saksan kansa” oli joutunut ”venäläis-juutalaisten rikollisten” harhaanjohtamaksi. Pfitznerin mielestä ”antisaksalaisuus, missä muodossa se sitten esiintyykään, atonaalisuutena, internationaalisuutena, amerikkalaisuutena, saksalaisena pasifismina, hyökkää meidän olemassaoloamme, meidän kulttuuriamme ja samalla eurooppalaisuutta vastaan kaikilta suunnilta.” Thomas Mann, joka oli 1918 perustanut Pfitzner-seuran, kirjoitti 1919, että ”kansallinen taiteilija oli politisoitunut antidemokraattiseksi nationalistiksi”. Uuden musiikin esitaistelija, kriitikko ja musiikkikirjailija Paul Bekker oli eräs Pfitznerin päävastustajia. Myöhemmin Pfitzner allekirjoitti Thomas Mannin “epäsaksalaisuuden” tuomitsevan julkisen kirjeen (1933) ja sai aikaan Otto Klempererin erottamisen Berliinin Generalmusikdirektorin pestistä Kampfbund für Deutsche Kultur -järjestön avulla.
Kaikkiaan Pfitzner oli tärkeä henkilö natsien kulttuuripolitiikan ajamisessa. Hitler suhtautui Pfitzneriin varauksella, vaikka hän soikin tälle 1944 sievoisen rahapalkinnon: 50.000 saksanmarkkaa. Vielä samana vuonna Pfitzner pääsi Gottbegnadeten-listalle ja jopa kolmen tärkeimmän muusikon erityslistalle. Vielä sodan päätyttyä (1945) Pfitzner kirjoitti: uskollisena kansallissosialistiselle vakaumukselleen ja Hitler-palvonnalleen: ”Maailmanjuutalaisuus on ongelma ja vieläpä rotuongelma, mutta ei vain se, vaan siihen tullaan vielä uudestaan tarttumaan, kun Hitleriä tullaan muistamaan ja näkemään hänet erilaisena kuin nyt, jolloin epäonnistunut Belsazar saa kuuluisan aasinpotkun.” Ja edelleen 1945: ”Se, että ihmisrotu voidaan hävittää maan pinnalta, on jo maailmanhistoria nähnyt suorittaessaan alunperin mahtavan intiaanirodun joukkotuhon. … Keskitysleireillä on saattanut nähdä hirveitä asioita, jollaisia aina vastaavina myllerryksen jaksoina tapahtuu yksittäistapauksissa ja olemukseltaan alhaisten raakimusten toimesta, jollaisia aina on ollut ja tulee olemaan, mutta vähiten saksalaisten joukossa.” Sodan jälkeen Pfitzner oli internoituna Itävallassa natsisyytöksistä puhdistautumiseen (1948) saakka – eli häntä ei tuomittu lain edessä. 2000-luvulla ilmi tulleiden dokumenttien vuoksi monet Saksan kaupungit nimesivät uudelleen paikkoja ja katuja, jotka olivat kantaneet Pfitznerin nimeä. Wienin kaupunki päätyi ratkaisuun, jossa Pfitznergasse-nimi säilytettiin, mutta se varustettiin plakaatilla. ”Hans Pfitzner (1869–1949)/saksalainen kapellimestari, oopperaohjaaja, pianisti ja säveltäjä uusina kotiseutuinaan Wien ja Salzburg. Ongelmallista hänen elämäkerrassaan on, että hän oli eläessään selkeästi antisemitistinen sekä natsien rikosten vähättelijä.”
Saksalaisesta sielusta
Saksalaisuuden apostoliksi sekä juutalaiset ja “bolševistiset” ainekset tuomitsevaksi esifasistiksi Pfitzner tulkittiin Joseph von Eichendorffin tekstiin sävelletyn kantaatin Von deutscher Seele (Saksalaisesta sielusta, 1921) perusteella, vaikka se on toki sävelletty ennen natsipuolueen perustamista (1923).
Teos jakaantuu kahteen osaan, joissa on 11 + 12 numeroa: Mensch und Natur (”Ihminen ja luonto”) sekä Leben und Singen (”Elää ja laulaa”). Teos on Wagnerin inspiroima sekä sijoittuu Mahlerin monumentaaliteosten, Schönbergin Gurre-laulujen sekä Zemlinskyn Lyyrisen sinfonian läheisyyteen. Laulunumeroiden – joissa muuten ei kertaakaan esiinny sana ”Deutsch” – sijaan laajimpia numeroita ovat orkesterilla pääosin soitettavat Tod als Postillon (”Kuolema postiljoonina”), joka on yllättävän dramaattista ja kirpeääkin musiikkia, Abend–Nacht (”Ilta–Yö”) ja Ergebung (”Antautuminen”).
Kauneimpia laulukohtauksia on Lie Lerche grüßt den ersten Strahl (”Leivo tervehtii ensimmäistä sädettä”).
Paitsi että teos on romanttinen luonto- ja historia-aiheistonsa puolesta, ”romanttinen kantaatti”, mm. Der alte Garten (”Vanha puutarha”) ja Die Nonne und der Ritter (”Nunna ja ritari”), sitä voisi pitää jopa rauhan kuuluttajana kolme vuotta aiemmin päättyneen sodan jälkeen, mitä ilmaisee toiseksi viimeinen numero Der Friedensbote (”Rauhan sanansaattaja”):
Schlaf ein, mein Liebchen, schlaf ein,/Nukahda rakkaani, nukahda,
…
Aus dem Kriege kommen wir heim;/Sodasta tulemme kotiin:
In stürmischer Nacht und Regen,/Myrskyisessä yössä ja sateessa,
Wenn ich auf der Lauer gelegen,/Kun makasin väijytyskojussa,
Wie dachte ich dorten dein!/kuinka ajattelinkaan siellä sinua!
Gott stand in der Not uns bei,/Jumala oli hädässä turvanamme
Nun droben bei Mondenschein,/ylhäällä kuunvalossa
Schlaf ruhig, das Land ist ja frei!/Nuku rauhassa, maa on nyt vapaa!
Alkusoittoja
Pfitznerin romanttis-myöhäisromanttisen tuotannon painopiste oli vokaalimusiikissa, ennen muuta oopperoissa. ”Kansanomainen näyttämöalkusoitto” Ilse von Stachin söpön pyhäkoulumaiseen joulusatuun Das Christelflein (Kristus-keijukainen; 1906) valmistui jo 14 vuotta ennen oopperaa, johon se tuli sisältymään. Alkusoitto yhdistyy ajatuksellisesti Engelbert Humperdickin Hannu ja Kerttu -musiikkiin.
Kolme orkesterialkusoittoa Palestrinaan (1917) on puolestaan orkesterisarjan tyyppinen itsenäinen kokonaisuus, vaikka onkin peräisin hänen suosituimmasta oopperastaan. Erityisesti Palestrina-musiikkia on arvostettu ja ihailtu uskonnollisen tunteen puhtaudesta ja polyfoniasta ja saksalaisen musiikin olemuksen tiivistämisestä. Tuskin kukaan muu kuin Sibelius VII sinfoniassaan on luonut yhtä ylevää musiikkia perinteisen tonaalisuuden sisällä vieläpä 1920-luvulla keskellä modernismia ja avantgardea.
Muita orkesteriteoksia ovat alkusoitto op. 17a (1905) Heinrich von Kleistin ritarinäytelmään Kätchen von Heilbronn (1807–08), jossa nimihenkilö paljastuu keisarin tunnustamaksi lehtolapseksi, joten hän pääsee naimisiin mielitiettynsä kreivi vom Strahlin kanssa.
Vastakohtana aktiivisen miehekkäälle ritarimusiikille kalpineen, hevosineen ja torvifanfaareineen musiikki maalaa Kätchchenin maailman huilujen liverryksellä, harppusoinnilla ja somalla melodiikalla.
Sinfonianimikkeen alla on kolme teosta: sinfonia cis, op. 36a (1932), joka oli alun perin Beethovenin myöhäiskvartettojen inspiroima jousikvartetto (1925) ja jonka hän sovitti orkesterille; Kleine Symphonie G, op. 44 (Pieni sinfonia, 1939) sekä yksiosainen sinfonia C, op. 46 (1940).
Kirjallisuutta
Entartete Musik. Dokumentation und Kommentar zur Düsseldorfer Ausstellung 1938, toim. Albrecht Dümling & Peter Girth 1993 [1988]. Düsseldorf: Der kleine Verlag.
Jürgens, Birgit 2009. ”Deutsche Musik” – das Verhältnis von Ästhetik und Politik bei Hans Pfitzner. Hildesheim etc.: Georg Olms Verlag.
Kater, Michael H. 1997. The Twisted Muse. Musicians and Their Music in the Third Reich. New York & Oxford: Oxford University Press.
––– 2000. Composers of the Nazi Era. Eight Profiles. New York & Oxford: Oxford University Press.
––– 2008. Never Sang for Hitler. The Life and Times of Lotte Lehmann. Cambridge University Press.
Levi, Erik 1994. Music in the Third Reich. MacMillan Press.
Moulton-Gertig, Susanne C. Leroy 2007. The Life and Works of Emil Nikolaus von Reznicek 1860–1845. Diss. University of Colorado, College of Music.
Music and German National Identity, toim. Celia Applegate & Pamela Potter 2002. Chicago & London: The University of Chicago Press.
Music and Nazism. Art under Tyrany, 1933-1945, toim. Michael H. Kater & Albrecht Riethmüller 2003. Laaber: Laaber Verlag.
Pfitzner, Hans 1920. Die neue Aesthetik der musikalischen Impotenz. München: Verlag der Süddeutschen Monatshefte.
Potter, Pamela M. 1998. Most German of the arts: musicology and society from the Weimar Republic to the end of Hitler’s Reich. New Haven & London: Yale University Press.
Prieberg, Fred K. 1982. Musik im NS-Staat. Fischer Taschenbuch Verlag.
Rathkolb, Oliver 1991. Führertreu und gottbegnadet. Künstlereliten im Dritten Reich. Wien: ÖBV-Publikumsverlag/Wissenschaftsverlag.
Stevens, Lewis 2005. Composers of Classical Music of Jewish Descent. London & Portland: Vallentine Mitchell.
Vogel, Johann Peter 1989. Hans Pfitzner mit Selbstzeugnissen und Bilddokumenten. Hamburg: Rowohlt.
Vries, Willem de 1996. Sonderstab Musik. Amsterdam University Press.
Weissweiler, Eva 1999. Ausgemerzt! Das Lexikon der Juden in der Musik und seine mörderischen Folgen. Köln: Dittrich-Verlag.