Paul Graener
Paul Graener (1872–1944), säveltäjäkapellimestari ja NS-poliitikko, syntyi Berliinissä ja opiskeli Albert Beckerin (1834–99) johdolla, kuten Sibeliuskin. Hän toimi Lontoossa (1898–1906) Haymarket-teatterin musiikinjohtajana, Salzburgin Mozarteumin johtajana (1911–13), vapaana säveltäjänä (1914–20), Leipzigin konservatorion sävellysprofessorina (1920–27), Berliinin Stern-konservatorion johtajana (1930–), sitten Preussin Taideakatemian johtajana. Graener liittyi jo 1920-luvun lopulla kansallissosialistiseen Saksalaisen kulttuurin taisteluliittoon (Kampfbund), kirjoitti jo 1932 NS-propagandalauluja ja liittyi natsipuolueeseen 1933, häiriköi juutalaissäveltäjä Michael Jaryn konsertissa tovereidensa kanssa, ja hänestä tuli samoin 1933 Reichsmusikkammerin sävellysjaoston johtaja, 1934 varapuheenjohtaja 1941 asti. Hän aiheutti Georg Schünemannin eron Preussin Taideakatemiasta ja otti viran itselleen (1934–).
Graenerin musiikki on myöhäisromanttista ripauksella impressionismia 11 näyttämöteoksessaan – joukossa myös Friedemann Bach op. 90 (1930)! – ja orkesterisarjassaan Aus dem Reiche des Pan op. 22 (”Panin valtakunnasta”, 1920) sekä atonaalisuudella 3 Galgenlieder-sarjassa op. 103 (”Hirsipuulauluja”, 1936) ja Neue Galgenlieder op. 43a (1922) Christian Morgensternin runoihin, joita sävelitti myös Erik Bergman (1959), joka opiskeli Berliinissä (1937–39). Kuoleman jälkeen Graeneria on esitetty niukasti, suosikkeja on ollut klassistinen orkesterisarja Die Flöte von Sanssouci op. 88 (”Sanssoucin huilu”, 1930/60) Runsaasti yli 100 opusta sisältää pääosin lauluja (yli 130), kamarimusiikkia ja reilut 20 orkesteriteosta. Tunnetuin Graenerin oppilaista on islantilainen Jón Leifs (1899–1968).
Graenerilla oli hyvät suhteet suomalaiskollegoihin ja hän vierailikin meillä ainakin 1937. Hänen sävellyskonserttinsa johdosta Toivo Haapanen kirjoitti: ”Graener kuuluu Straussin ja Pfitznerin rinnalla nykyään elävien saksalaisten säveltäjien johtaviin hahmoihin.” Haapasen mukaan meillä tunnettiin ainakin Graenerin Sinfonia breve (op. 96, 1932), Comedietta (op. 82, 1928), Sinfonietta (op. 27), Musik am Abend (”Iltamusiikkia”; op. 44, 1915), ja Die Flöte von Sanssouci; lisäksi hän ylisti vierailun yhteydessä kuultua sinfoniaa Schmied Schmerz (”Seppä tuska”; op. 39, 1911) sekä Divertimentoa (op. 67; 1924). Yrjö Kilpinen kirjoitti hänestä Graenerin 70-vuotisjuhlan kunniaksi, että ”henkisen aseveljeyden ja tosiystävyyden jalot ihanteet asettaa hän korkealle ja noudatta niitä sekä sanoin että teoin.” Kilpinen hehkutti mös Graenerin roolia Reichsmusikkammerin johtohenkilönä, joka on ”suorittanut maansa säveltaiteen ja säveltaiteilijoiden hyväksi suurtyön”. Lisäksi hän iloitsi siitä, että Graener sai ”itseltään valtakunnankansleri Hitleriltä ehkä suurimman tunnustuksen, minkä saksalainen hengenmies voi osakseen saada, Goethe-mitalin.” (Musiikkitieto, 1942). Graener puolestaan kirjoitti tapaamisestaan Kilpisen kanssa 1933, että ”kaikkein kauneinta minusta oli hänen innostuksensa, millä hän puhui kansamme noususta ja johtajastamme. Tämä mies, joka joka sanallaan, joka katseellaan todisti olemuksensa aitoutta, tunsi kansamme nousun niin kuin yksi meistä, tunsi ehkä voimakkaammin kuin moni meikäläisistä”.
Romanttista ja tunnelmamusiikkia
Panin valtakunnasta -sarjan op. 22 (1920), jonka säveltäjä sovitti pianoteoksesta suurelle orkesterille, osat ovat ”Pan unelmoi kuutamossa”, ”Pan laulaa kaipuusta”, ”Pan tanssii” ja ”Pan laulaa maailmankehtiolaulusta”. Tässä lievästi impressionistisen avausnumeron alkua:
Graenerin kuvailevaan tunnelmamusiikkiin kuuluu myös kolmiosainen osarja pienelle orkesterille Musik am Abend op. 44:
Romanttisen musiikin perintöä Graenerin orkesterimusiikissa jatkavat Romantische Phantasie für großes Orchester op. 41 (1923) ja myös suuren orkesterin teos Waldmusik op. 60 (1923). Etenkin Waldmusikissa ovat yhä läsnävuosisadan vaihteen suuren orkesterin väritysmahdollisuudet, ja teos todistaa Graenerin orkesterin käsittelytaidosta:
Graenerinkin kaipuusta yhä sinfonian, 1900-luvun vaihteen arvostetuimman soitinmusiikin pariin on näytteenä hänen bruckneriaaninen d-molli-sinfoniansa ”Seppä tuska” (Schmied Schmerz) op. 39 (1911/12), joka on tosin vain kolmiosainen: Larghetto, Allegro (appassionato)–Adagio–Allegro energico. Lisänimi tulee 8-vuotiaan Heinz-pojan kuolemasta, sillä isä omisti suruteoksen hänen muistolleen. Kontrafagotti ja matalimmat jouset möyrivät kouraisevasti partituurin toisella sivulla.
Toinen osa on englannintorvi-aloituksesta huolimatta lohdutusmusiikkia G-duurissa, mitä linjaa jatkaa vähän myöhemmin sellosoolo.
Finaalin alussa on teksti ”Der Schmerz ist ein Schmied, Sein Hammer schlägt hart.” (Tuska on seppä, sen moukari lyö lujaa.) Musiikki alkaa vahvana ja varmana, mutta vaimenee kuitenkin lopuksi d-molliin Largo maestoso -ohjeella.
Klassisismia ja neoklassismia
Mutta rinnan isojen muotojen ja kokoonpanojen ohella Graener osallistui vuosisadan alun muotojen ja kokoonpanojen supistamiseen. Hän harrasti sekä klassisismia (vanhojen lajien ja tyylien käyttöä lähes sellaisenaan) että neoklassismia, jossa 1600–1700-lukujen lajeja käytetään 1900-luvun musiikin ja vanhan musiikin risteyttämiseen, joskin rajanvetoa on vaikea. Teosnimet kuten Symphonietta op. 27 (1910), Divertimento op. 67 (1924), Comedietta op. 82 (1928), Sinfonia breve op. 96 (1932, Wiener Sinfonie op. 110 (1941/2) ja Salzburger Serenaden op. 115 (1943) puhuvat omaa kieltään. Graenerin toiminta Mozarteumin johtaja 1911–13 altisti hänet selvästi klassismin ajan musiikkityylin uusiokäytölle.
Kaikkein selvimmin klassisismia tai jopa barokismia edustaa heti suosikkikappaleeksi noussut kamariorkesteriteos Die Flöte von Sanssouci op. 88 (1930), jossa voi siirtyä huilumestari- ja säveltäjä Fredrik II Suuren iltakonserttiin tai -tanssiaisiin ja nauttia musiikin tuomasta ihastuttavasta rokokoo-patinasta Potsdami linnassa. Osat ovat 1. Johdanto ja sarabande, 2. Gavotte, 3. Air, 4. Rigodon.
Neoklassismilla värjättyä myöhäisromantiikkaa edustanee Symphonietta jousille ja harpulle op. 22 (1910), joka on poikkeuksellisesti yksiosainen, mutta jakautuu esitysmerkinnöillä laskutavasta riippuen noin kymmeneen jaksoon, joista yksi on Wie ein Schlummerlied (”Unilaulun tapaan”) – mikä liittyy säveltäjän ensimmäisen Heinz-pojan kuolemaan 8-vuotiaana. Toinen poika, Franz (1898–1918), kuoli haavoittumiseen rintamalla (18.2.1918).
Sen sijaan jo esimerkiksi viisiosainen Divertimento op. 67 tulee jo lähemmäksi neoklassismia olematta kuitenkin yhtä piikikästä, vaan pikemminkin hyväntuulista tyylittelyä. Mutta vasta jokin Comedietta op. 82 välittää jo samaa henkeä 1920-lukujen ranskalaissäveltäjien sekä Hindemithin ja Stravinskyn kanssa.
Jälleen ja Graenerilla jo standardiksi tulleessa kolmiosaisessa Wiener Sinfoniessa op. 110 vaikutelma on sellainen kuin Graener leikkisi olevansa 1900-luvun Mozart – ainakin hän tuntuu palaavan ajassa taaksepäin ja nostalgisoivan menneen ajan luuloteltua harmittomuutta, toki oman panoksensa kera niin, ettei kukaan voi erehtyä luulemaan tätä Mozartiksi.
Kun pommit putoilivat Berliinissä Graener poistui kaupungista jo huhtikuussa 1943 ja kierteli eri kaupunkien sanatorioissa, hänen Berliinin asuntonsa sai helmikuussa 1944 osuman, jolloin kaikki omaisuus käsikirjoituksia myöten tuhoutui. Samaan aikaan Graener viimeisteli huilukonserttoaan op. 116 ja lähetti Wienistä käsikirjoituksen juutalaiselle (sic!) kustantaja Wilhelm Zimmermannille kirjeen kera (18.4.1944), jossa hän toteaa: ”Huilukonsertto on valmis, viimeinen osa – kiitos Sinulle tänä aikana! on rondo [melodiasta] ’Freut Euch des Lebens’. Olen kovin iloinen kappaleesta.” Kun tuona aikana sävellyksen motto on ”Iloitkaa elämästä”, kyse on joko tahattomasta huumorista tai todennäköisemmin eskapismista, todellisuuden pakenemisesta. Musiikki on tosiaan iloista ja viatonta kuin peipposen laulu!
Kirjallisuutta:
Entartete Musik. Dokumentation und Kommentar zur Düsseldorfer Ausstellung 1938, toim. Albrecht Dümling & Peter Girth 1993 [1988]. Düsseldorf: Der kleine Verlag.
Jürgens, Birgit 2009. ”Deutsche Musik” – das Verhältnis von Ästhetik und Politik bei Hans Pfitzner. Hildesheim etc.: Georg Olms Verlag.
Kater, Michael H. 1997. The Twisted Muse. Musicians and Their Music in the Third Reich. New York & Oxford: Oxford University Press.
––– 2000. Composers of the Nazi Era. Eight Profiles. New York & Oxford: Oxford University Press.
––– 2008. Never Sang for Hitler. The Life and Times of Lotte Lehmann. Cambridge University Press.
Levi, Erik 1994. Music in the Third Reich. MacMillan Press.
Moulton-Gertig, Susanne C. Leroy 2007. The Life and Works of Emil Nikolaus von Reznicek 1860–1845. Diss. University of Colorado, College of Music.
Music and German National Identity, toim. Celia Applegate & Pamela Potter 2002. Chicago & London: The University of Chicago Press.
Music and Nazism. Art under Tyrany, 1933-1945, toim. Michael H. Kater & Albrecht Riethmüller 2003. Laaber: Laaber Verlag.
Pfitzner, Hans 1920. Die neue Aesthetik der musikalischen Impotenz. München: Verlag der Süddeutschen Monatshefte.
Potter, Pamela M. 1998. Most German of the arts: musicology and society from the Weimar Republic to the end of Hitler’s Reich. New Haven & London: Yale University Press.
Prieberg, Fred K. 1982. Musik im NS-Staat. Fischer Taschenbuch Verlag.
Rathkolb, Oliver 1991. Führertreu und gottbegnadet. Künstlereliten im Dritten Reich. Wien: ÖBV-Publikumsverlag/Wissenschaftsverlag.
Stevens, Lewis 2005. Composers of Classical Music of Jewish Descent. London & Portland: Vallentine Mitchell.
Vogel, Johann Peter 1989. Hans Pfitzner mit Selbstzeugnissen und Bilddokumenten. Hamburg: Rowohlt.
Vries, Willem de 1996. Sonderstab Musik. Amsterdam University Press.
Weissweiler, Eva 1999. Ausgemerzt! Das Lexikon der Juden in der Musik und seine mörderischen Folgen. Köln: Dittrich-Verlag.