Epiikka
Kreikkalaisen mytologian mukaan musiikilla on taivaallinen alkuperä: Apollo ja Orfeus soittivat ja heidän musiikkinsa teki valtavan vaikutuksen ihmisiin ja luontoon. Väinämöinen on heihin rinnastuva hahmo suomalais-karjalaisessa Kalevala-mytologiassa. Kreikan musiikkia koskevista myyteistä ovat vastuussa lähinnä arkaaisen ajan kirjoittajat.
Runolaulaja Hesiodos (700-luku eaa.) vakiinnutti jumalten syntytarinat, sukupuun ja teot: Jumalten synty (700-luvun loppu eaa.) on ajan merkittävin runoelma, joka sisältää myös muusien tanssin ja laulun kuvauksia (7-104).
Homeros
Homeros
Taruajan ja historian taitoskohdassa ilmaantuu arvoitukselliseksi hahmoksi jäävä Homeros (n. 800-luku eaa.), jonka on nimiin on pantu Ilias– ja Odysseia-eepokset. Eepoksissa jumalat, Apollo ja muusat, sekä sankarit, mm. Akhilleus (Ilias IX, 186-193), laulavat. Niistä löytyy myös musisoinnin, laulun ja tanssin sekä rapsodin, eeppisten runojen kiertävän laulajan, esityksen kuvauksia:
Karkelotanhun myös teki taiten taitaja kuulu / … / kukkeat poikaset laati ja miesten mielimät immet / piiriin karkelemaan käsiranteist’ ottaen toistaan / … / Säistäen soitollaan jumalainen laulaja lauloi / karkelomaalla, ja kaksi ilakoivaa myös kujeniekkaa / teiskui temppuja tehden, kons’ oli alkanut laulu. (Ilias XVIII, 590, 593-594, 604-606; suom. Otto Manninen)
Seuraavassa kuvaus häälaulusta (hymenaios), jossa alkutekstin mukaiset soittimet ovat aulós ja forminks:
Toisess’ armaat häät, ilojuhlat juur’ oli: soihduin / morsio saatettiin läpi kaupungin, heleästi / helkkyi ilmoihin häälaulu, ja jäi talo taaton; / nuoret kiepuen karkelivat, kisatanterehella / huilut [= aulós] pauhaten soi, kitaratkin [= forminks]; kaikk’ ovihinsa / karkasi ihmeissään, ihaellen naapurinaiset. (Ilias XVIII, 491-496)
Lyriikka
Kreikkalaista runoutta on vaikea ymmärtää tänä päivänä, sillä siitä on jäänyt jäljelle pelkkä teksti, joka on muokannut käsityksemme yksipuoliseksi. Lyriikka ei ollut itsellistä kielellistä toimintaa vaan poeettis-musikaalista kielen kultivointia.
Kreikkalainen runous oli aina musikaalista, rytmistä ja miimistä eli eleisiin ja liikkeisiin perustuvaa taidetta. Säe oli siinä kielellis-musiikillinen ilmiö ja yksikkö. Musiikkia ei lisätty tai sävelletty tekstiin, vaan vanhakreikkalaisessa kielessä itsessään oli alkuperä rytmin (tavujen eri pituudet), säkeen (erilaiset säerakenteet, kuten heksametri), melodiikan (sävelkorkeuden vaihtelut) ja tanssin (eri tanssilajit) ykseydelle.
Lyriikkaa oli kahta lajia: aluksi se oli arkaaisen ajan soololyriikkaa (600-500-luvut eaa.), kunnes kuorolyriikka kehittyi arkaaisen ajan lopulla ja klassisen ajan alussa.
Metrinen lyriikka
Lyriikka nojaa kielen lyhyiden (U) ja pitkien (-) tavujen vuorottelulle ja voi perustua sännöllisten mittojen käyttöön:
| Kaksitavuiset | |
| pyrrhikus | U U |
| jambi | U – |
| trokee | – U |
| spondee | – – |
| Kolmitavuiset | |
| tribrakhus | U U U |
| daktyyli | – U U |
| amfibrakhus | U – U |
| anapesti | U U – |
| bakkhius | U – – |
| kretikus | – U – |
| palimbakkhius | – – U |
| molossus | – – – |
| Nelitavuiset | |
| prokeleumatikus | U U U U |
| 1. peon | – U U U |
| 2. peon | U – U U |
| 3. peon | U U – U |
| 4. peon | U U U – |
| joonikus (a minore) | U U – – |
| koriambus | – U U – |
| joonikus (a majore) | – – U U |
| dijambi | U – U – |
| ditrokee | – U – U |
| antispastus | U – – U |
| 1. epitritus | U – – – |
| 2. epitritus | – U – – |
| 3. epitritus | – – U – |
| 4. epitritus | – – – U |
| dispondee | – – – – |
Melos
Melos, jäsentynyt laulu, perustuu mittojen vapaaseen yhdistelyyn. Melos yleisessä mielessä oli soitinkappale tai yksinkertainen laulu. Mutta täydellinen melos sisälsi melodian ja tekstin lisäksi tanssiliikkeitä. Tällainen melos oli vaihtelevamittaista runoutta, jossa jokainen pitkien ja lyhyiden tavujen vuorottelusta ilman etukäteistä etenemisjärjestystä syntyvä säe on oma kielellisrytminen yksikkönsä.
Vanhakreikkalainen säe, jossa aksentit eli painotukset esitetään melodisesti, sävelkorkeuden keinoin, on omalaatuinen muodostuma, jolle ei löydy eurooppalaista vastinetta. Erilaisista loppusoinnuttomista säkeistä muodostuva runon / laulun säkeistö on varsin vapaa, nykymittapuun mukaan suorastaan ”moderni” muodoste.
Aristoksenoksen mukaan (300-luvun loppu eaa.) melos on musiikillisen melodian sisäkäsite, jossa melodian liike perustuu intervallien mielekkääseen sijoitteluun siten, että “laulaessa ääni asettelee, ottaen huomioon jatkuvuuden, intervallit ja nuotit niiden luonnollisen yhdistymisen (synthesis) mukaisesti, niin ettei vain lauleta yksittäisiä, samoja tai erilaisia intervalleja toinen toisensa perään”.
Platonille kirjallisuuden lajeja olivat epos, melos ja tragedia eli melos oli hänelle lyriikan synonyymi. Aristides Quintilianus (n. 100-luku eaa.?) puolestaan jakoi meelisen musiikin kolmeen luokkaan: dityrambiseen eli Dionysosta ylistävään, noomiseen eli Apolloa kunnioittavaan ja traagiseen eli tragediassa esiintyvään melodiikkaan.
Soololyyrikoita eli monodisteja
Maallisen soololyriikan, jonka keskeisiä aiheita olivat rakkaus ja juomisen ilot, edustajia löytyy jo useita. Soololyriikassa korostuivat yksilön hienostuneet ja syvät tunteet. Monodia eli yksinlaulu oli varsinaisesti meelistä eli siinä meelisen runouden lauloi aluksi vain solisti, kunnes kuoro ryhtyi myöhemmin laulamaan kertosäettä.
Terpandros, soololyriikan varhainen edustaja Lesbokselta, toi 676-673 eaa. uuden taidemuodon Spartaan.
Alkaios (n. 620-560 eaa.) oli poliittisesti aktiivinen tyrannivallan vastustaja, jonka juomalaulut olivat erityisen suosittuja. Niitä laulettiin miesten pidoissa (symposion).
Sapho
Lesbos-saaren kuuluisin runoilija Sapfo (n. 630-570 eaa.) oli Alkaioksen naispuolinen vastine ja jo antiikissa ”kymmenenneksi muusaksi” kohotettu Runoilijatar. Hänen perustamansa naisten uskonnollinen kulttiyhteisö oli vastine symposionille. Sapfo oli sensuelli, ”moderni” runoilija, jonka runojen avoimen eroottinen luonne on antanut aiheen myöhemmille, ilmeisen virheellisille tulkinnoille sisarrakkaudesta. Runofragmenttien joukossa on hymni Afroditelle sekä häälauluja.
Vähän-Aasian rannikolta kotoisin oleva Anakreon (n. 570-500 eaa.) oli elämännautiskelija, jonka viinin ja rakkauden sävyttämä lyriikka löydettiin uudestaan 1500-luvulla. Se innoitti useita runoilijoita (Goethe, Schiller, Mörike) ja säveltäjiä Rameausta Wolfiin.
Soololyriikan lajeja
Hymni, nomos, paiani ja dityrambi olivat tärkeimmät kreikkalaiset musiikillis-runolliset lajityypit.
- Hymni, ylistyslaulu jumalille, oli keskeinen soolo(- ja myös kuoro)lyriikan laji.
- Skolion oli pito- ja juomalaulu.
- Nomos-nimiset laulut olivat olivat kompleksisia, moniosaisia ja enimmäkseen soololauluja Apollolle kitháran, joskus myös aulóksen säestyksellä. Soitinversioina ne ovat virtuoosisia ja synnyltään myöhempiä.
- Paiani oli jumalille osoitettu laulu.
- Dityrambi oli Dionysokselle osoitettu laulu.
- Lisäksi laulettiin häälauluja, joiden nimiä olivat hymenaios ja epithalamion.
- Rakkaus-, juoma- ja valituslaulujen vaikutuksena oli kiihottaminen intohimoon.
Soololyriikan uudempi tyyli
Lyriikka jäi sittemmin Kreikan kultakaudella näytelmän varjoon ja sitä jatkaneet muodot, soolodityrambi sekä kitháralla säestetty soololaulu, veivät soittimellisen virtuoosisuuden, koristeellisen tyylin modulaatioineen niin pitkälle, että tekstin osuus menetti merkitystään.
Uuden tyylin edustajat Timotheos (n. 450-360 eaa.) sekä Filoksenos (n. 435-380 eaa.) saivat osakseen Platonin ja Aristofaneen selvän tuomion. Theokritoksen (n. 310-250 eaa.) Idyllit ovat sen sijaan säilyttäneet tuoreutensa. Kallimakhoksen (n. 305-240 eaa.) epigrammit, elegiat ja heksametrihymnit ovat olleet myöhemminkin suosittuja.
Kuorolyriikan lajit
Kuorolyriikalla oli kollektiivisuutensa ansiosta vahvasti kasvattava vaikutus. Ei olekaan yllättävää, että erityisesti sotaisesta maineestaan kuulu Sparta oli kuorolaulun keskuksia. Lauluja voi luonnehtia juhlakantaateiksi liikkeen säestyksellä. Emme tiedä paljoakaan koreografiasta, ja musiikki on hävinnyt, vaikka runoutta onkin säilynyt.
Kuorolyriikka oli tekstiensä perusteella juhlavaa ja valtiollista, se oli olennaista yhteiskunnan kannalta. Uskonnollisen kuorolyriikan katsottiin vievän mielen tasapainoon.
Tunnetaan nimeltä kolme kuorotanssia: pyrrhinen (sotaisa), gymnopedinen (raskas, juhlava) ja hyporkhemaattinen (urheilullinen) kuorotanssi.
Runous jaettiin neljään osaan:
-
jumalille tarkoitettuun
- ihmisille tarkoitettuun
- sekä jumalille että ihmisille tarkoitettuun
-
satunnaistilannerunouteen
Esimerkkejä kuorolyriikan lajeista
1. Jumalille tarkoitetut
- hymni: jumalalle osoitettu metrinen sävellys (Ilias I, 472-474)
- paiani: Apollonille ja muille jumalille osoitettu erityinen laulu joko ruton tai sairauksien karkottamiseksi; myös anomus-, ylistys- tai kiitoslaulu sotaonnen turvaamiseksi tai saadun voiton johdosta
- dityrambi: Dionysokselle viritetty orgiastinen ja bakkanttinen laulu
- hyporkhema: tanssilaulu
- adonidion: naisten laulama Adoniksen kuoleman synnyttämä surulaulu
-
prosodion: kulkuelaulu
2. Ihmisille tarkoitetut
- enkomion: yöllinen protesti- tai satiirilaulu
- epinikion: urheilukilpailun voittajia ja voittoisia sotilaita ylistävä laulu
- skolion: vieraiden vuorolaulu pidoissa
- erotikon
- epithalamion: rakkauslaulu vastavihityille
- hymenaios: rukous hääparin onneksi
- sillos: satiirinen laulu
- threnodia (myös: epikedeia): valituslaulu
3. Sekä jumalille että ihmisille tarkoitetut
- parthenion: neitojen kulttilaulu
4. Satunnaistilannerunous: rakkaus-, työ-, sotilas- ja kiitoslaulut
Kuorolyriikoita
Alkman (n. 650-580 eaa.) oli kotoisin Vähästä-Aasiasta ja oli ensimmäinen tunnettu Spartan neitokuoron johtaja. Hänen yölaulunsa Nukkuu vuorien huiput ja laaksot lauhat untaan inspiroi Goetheä runoon Über allen Gipfeln, jonka ovat säveltäneet mm. Schubert ja Liszt.
Kuorolyyrikoista suurin oli thebalainen ylimys Pindaros (n.520-445), jonka kaikki epinikionit ovat säilyneet. Epinikionit sekä korkealentoiset dityrambit ovat väkevän mielikuvituksen siivittämiä luonnonvoimaisia tuotteita, joiden monitemaattisuutta, säkeistörakenteen ykseyttä ja otteen eettistä ylevyyttä on verrattu myöhemmin musiikissa sinfoniaan.
Pindarosta esikuvana pitävä 1700-luvun oodirunous (Klopstock, Schiller, Hölderlin) inspiroi Beethovenia sekä myös sinfonian laji- ja karakteriteoriaa, joka perustui runouden ooditeoriaan.
Draama
Draaman synty ja poliittinen käytäntö
Arkaaisen ajan lopulla kehittyi antiikin draama. Ateenassa se liittyi alkukevään Dionysos-juhliin, joihin tyranni Peisistratoksen aikana alkoi kuulua myös tragedianäytäntöjä. Ensimmäiset näytännöt järjestettiin 536-532 eaa.
Draama kukoisti parhaiten klassisena aikana (480-330 eaa.) persialaissotien päätyttyä. Sen kultakausi sattuu yksiin Ateenan suuruudenajan kanssa, kun siitä oli tullut johtava helleeninen valtio ja sitä hallittiin ”demokraattisesti”, etenkin Perikleen (500-429) hallituskaudella.
Draama oli tuolloin valtiollinen instituutio, jossa määriteltiin voimassa olevat arvot ja tehtiin suoranaisesti politiikkaa. Tragedian merkitys oli siinä, että se innosti sankaruuteen.
Kansankokouksessa oli äänivaltainen vain kaupungissa syntynyt vapaa mies, joita oli Ateenan 200 000 asukkaasta noin viidennes. Mutta näytelmiä saattoi seurata lukuun ottamatta Ateenaa, jossa naisilla ei ollut virallista oikeutta siihen, periaatteessa kuka tahansa ja ne olivat avoimet koko helleeniselle maailmalle. Niinpä teatterit olivatkin valtavia: parhaimmillaan niihin mahtui miltei 20 000 katsojaa.
Tragedia
Aristoteleen Runousopin mukaan tragedia (tragodia = pukkilaulu) syntyi satyyreiksi pukeutuneiden kuorolaulajien tansseista ja Dionysoksen kunniaksi viritettyjen dityrambien esilaulajista. Niissä ei pyritty realistisuuteen, lavastus oli viitteellistä, näyttelijöillä ja kuorolaisilla oli naamiot ja aiheet otettiin sankaritarustosta.
Vapaiden kansalaisten muodostaman kuoron, myöhemmin 400-luvun puolivälissä eaa. ammattilaulajien kuoron, kustansi joku varakas kansalainen (khoregos) ja sen harjoittajana ja johtajana (chorodidaskalos) toimi usein runoilija, joka varhaisissa näytelmissä oli myös päänäyttelijä, kun taas myöhemmin näyttelijät vuokrattiin esityksiin. Kuorolla oli keskeinen osuus alussa ja lopussa ja se kommentoi myös esityksen kuluessa tapahtumia. Kuoro esiintyy paikalla, jonka nimi oli orkhestra, kun taas skene toimii kulissina ja pukuhuoneena. Kuorolaisia oli tragediassa 12-15, komediassa 24.
Näyttelijän osuutta säestettiin useimmiten ellei lähes aina aulóksella tragediassa, komediassa ja satyyrinäytelmässä. Myöhemmin säestäjinä toimi kaksi aulósta ja yksi kithára. Puhutun dialogin aikana ei käytetty säestystä. Lauluosuuksien välissä esiintyi soitinvälisoittoja.
Juoni eteni dialogeissa, joissa näyttelijät jäljittelivät joidenkin hahmojen toimintaa (drama = toiminta). Näytelmät käsittivät nykykäsityksen mukaan oopperan elementit: kuorolaulua, aarioita ja resitatiiveja. Näyttelijöiden osuus oli joko yksinkertaista metristä (laulu)puhetta tai meelistä, soitinsäesteistä laulua, josta myöhemmin syntyi suoranainen lyyrinen ”aariatyyli” (monodia).
Tragedian lajit ja muodot
Aristoteleen mukaan tragedioita on neljänlaisia:
-
monimutkainen tragedia, jonka muodostavat käännekohta ja tunnistaminen
- kärsimystragedia, esimerkiksi Aias- ja Iksion-lertomukset
- luonnetragedia, esimerkiksi Fthian naiset ja Peleus
- kauhutragedia, esimerkiksi Forkyksen tyttäret ja Prometheus sekä muuta Hadeksessa tapahtuvat. (Runousoppi 18: 1455b, 33-1456a,2)
Runousopissaan Aristoteles luettelee tragedian osat:
– – – johdanto (prologos), episodi, päätös (exodos), kuoro-osat, joihin sisältyvät sisääntulo (parodos) ja laulu (stasimon). Nämä kuuluvat kaikkiin tragedioihin, yksinlaulut ja valituslaulut (kommoi) ovat erityistapauksia. Johdanto on koko se osa tragediassa, joka tapahtuu ennen kuoron sisääntuloa, episodeja ovat kaikki osat tragediassa kokonaisten kuorolaulujen välissä ja päätös on se osa tragediassa, jota ei seuraa enää kuorolaulu. Kuorolauluissa parodos on ensimmäinen kokonainen kuoron puheenvuoro, stasimon on kuorolaulu, johon ei sisälly anapesti- ja trokee-mittoja, ja valituslaulu (kommos) on kuoron ja näyttelijöiden yhdessä esittämä. (12: 1452b, 14-24).
Valituslaulu (kommos) koostui yleensä parisäkeistöjen jonosta, strophe– ja antistrophe-yksiköistä (säkeistö ja vastaussäkeistö), jotka päättyivät lopettavaan ja mahdollisesti seuraavaan vaiheeseen johtavaan epode-yksikköön (loppusäkeistö).
Varhaiset traagikot
Ensimmäiset tragedianäytännöt järjestettiin 536-532 eaa., jolloin kuoron kanssa alkoi esiintyä kuoronjohtajan kanssa dialogisoiva puhujalaulajanäyttelijä. Näytelmiä esitettiin kilpailuissa, joissa kukin “lainvartijan” tai “laulun virkamiehen” (arkhon eponymos) valitsemasta kolmesta kilpailun osanottajasta johti kirjoittamansa kolme tragediaa ja yhden satyyrinäytelmän.
Aiskhylosta (525-456 eaa.) pidetään tragedian luojana, sillä hän lisäsi näyttelijämäärän kahteen, vähensi kuoron osuutta, kiinteytti draamaa aiempaa laajemmilla jännitteillä, saavutti vaikuttavia näyttämötehoja ja kirjoitti jopa trilogian. Hän voitti 13 kertaa draamakilpailun. Aiskhyloksen tyyli on sankarillisen raskasta, mikä saattaa selittyä hänen sotakokemuksillaan, sillä hän osallistui persialaissotiin. Aihepiiriin liittyy noin 90 teoksesta ensimmäinen näytelmä Persialaiset (472 eaa.). Näytelmät Prometheus ja Oresteia-trilogia (458 eaa.), jota täydensi kadonnut satyyrinäytelmä Proteus, ovat inspiroineet useita uuden ajan musiikinhistorian säveltäjiä.
Sofokles (n. 496-406) oli kuitenkin ateenalaisten suosikki ja voitti kilpailun 24 kertaa. Hän lisäsi kolmannen näyttelijän ja maalatut lavasteet. Sofokles piti draamaa yhteiskunnallisena instituutiona. Tragedioiden armottomuus on antanut aiheen lukemattomille oopperoille ja muille musiikkiteoksille (Gluck, Strauss, Stravinsky, Raitio jne.). Ne ovat paitsi yksilöllisiä murhenäytelmiä myös hallitsijoiden, lopulta myös Perikleen, kritiikkiä. Näytelmissä usein nainen, joka periaatteessa oli suljettu perheyhteisön huolehtijaksi, osoittaa olevansa valmis suuriin, yhteiskunnallisesti vaikuttaviin tekoihin. Yli 120 näytelmästä on säilynyt vain 7, mm. Antigone, Kuningas Oidipus ja Elektra (n. 410 eaa.).
Myöhempi tragedia
Vähitellen alettiin käyttää myös laulettuja dialogeja. Musiikissa kiinteät muodot korvasi improvisoiva sävellystyyli ja musiikin rooli sanan ja sävelen suhteessa korostui: Kuultiin kuoron ja solistin kontrastitehoja, sävelmaalailua ja virtuoosista laulua korkeassa diskantissa sekä taidokkaita kithára-osuuksia.
Euripideen (n. 485-407/6 eaa.) tragedioissa uusi tyyli näkyy parhaiten. Hän ei ollut erityisesti aikalaisten suosiossa ja voitti kilpailun vain viidesti, sillä hänen musiikkiaan pidettiin liian modernina ja hän hämärsi tragedian ja komedian välistä eroa. Lisäksi Euripideen sankarit(taret) olivat liian inhimillisiä näytelmissä Alkestis, Medeia, Ifigeneia Tauriissa (n. 414 eaa.), Ifigeneia Auliissa (406/5), Elektra ja Orestes (408).
Euripides kirjoitti myös sotaa vastaan (Troijan naiset) ja uskonnollisen hurmion vaaroista (Bakkantit). Häneltä on säilynyt 17 näytelmää, jotka ovat inspiroineet lukuisia oopperasäveltäjiä. Näytelmien soolorepliikit kasvoivat näyttävästi soittimin säestetyiksi, läpisävelletyiksi monodioiksi, joiden modernia tyyliä ja ylenmääräistä kitháran rämpytystä – ”To phlattothrat to phlattothrat” (Sammakot 1286) – myöhemmin Aristofanes parodioi ja Platon kritisoi Valtiossaan.
Tyypillistä on, että kun Aiskhyloksen ja Sofokleksen näytelmissä esiintyy vain kerran sana kithára, Euripideellä sen löytää 17 kertaa. Muun muassa Ifigeneia Auliissa -tragediassa on sen lisäksi runsas musikaalinen kuvasto:
Mikä ilo, kun hääsävelet soi Libyen / lootuspuisien huilujen, / kitaran, karkelon ystävän, / ruokopillien äänet, kun ylös Pelion-vuoren huippujen luo, / luo ikivaltain pöytien, / häihin Peleun karkeloimaan saapuivat / kulta-anturamuusat / ja laulun sävelin / kiittämään Thetis-neitsyen / ynnä Peleun onnenarpaa, jotta metsä kaikui / kentaurien kukkulain. (1036-1048)
Komedia
Komedia (komos = ilakoiva juhlakulkue) liittyy tragedian kanssa yhteen siten, että Ateenan näytelmäkilpailun viittä komediaa edelsi kaksi dityrambikilpaa sekä kolme tragediaa ja satyyrinäytelmää. Kukin komediakirjailija esitytti vain yhden komedian. Lajina se on peräisin fallos-lauluista, ja se sopi mainiosti parodiointiin, pilkantekoon, politiikan, merkkihenkilöiden, jopa musiikin arvosteluun.
Aristofanesta (n. 445-385 eaa.) on pidetty paitsi ehkä suurimpana ateenalaisena säveltäjänä myös merkittävimpänä kreikkalaisena musiikkikriitikkona. Hänen komedioistaan löytää parodioita kuorolyyrikko-Alkmanista aina uusimpiin dityrambeihin saakka.
Komedioissaan Sammakot, Linnut ja Pilvet hän hupailee Euripideen näytelmien uutuuksien, kitharansoiton ja melodialinjojen runsaskuvioisen muodottomuuden kustannuksella, samalla kun hän itse sekoittaa näytelmiensä musiikissa populaari- ja taidemusiikin eri-ikäisiä virtauksia. Lisäksi Aristofanes hyökkäsi demagogi Kleonia vastaan, eikä sofisti Sokrateskaan jää häneltä rauhaan (Pilvet). Rauha ja Lysistrate, jossa naiset julistavat lemmenlakon sodan päätökseen asti, ovat sisällöltään pasifistisia. Näytelmässä Naisten kansankokous naiset pystyttävät eräänlaisen kommunismin.
Komedia koki vielä yhden tulemisen Menandroksen (n. 340-290 eaa.) attikalaisissa komedioissa (mm. Dyskolos eli Ärmätti), joita voi verrata Molièren parhaisiin saavutuksiin.
Antiikin Kreikan romaanitaiteesta on hieno esimerkki Longoksen Dafnis ja Khloe (n. 200 jaa.). Tämä paimenromaani on antanut aiheen monille upeille musiikkidramaattisille teoksille.