Äänimaisema
Äänimaisemateos koostuu useimmiten laajoista ääniotoksista, joita ei edes välttämättä muokata; äänimateriaalia kenties vain tiivistetään tms. Tämä ajattelutapa on rinnakkainen kuvataiteen ready made -ajattelulle, jossa taiteilija valitsee valmiin esineen ja signeeraa sen taideteokseksi. Luc Ferrarin teos Presque rien (1970) koostuu merenrannalta nauhoitetuista äänistä. Alun perin puolentoista tunnin mittaisen nauhoituksen hän on tiivistänyt 20 minuuttiin, mutta leikkaamista lukuun ottamatta äänet ovat alkuperäisessä asussaan.
Äänimaisemataiteeseen liittyy läheisesti ympäristötaiteen ideamaailma: ääniteos sijoitetaan konserttisalin tai radiokuuntelun sijasta eräänlaisena installaationa esimerkiksi taidenäyttelyyn, pääkaupungin rautatieasemalle, ostoskeskukseen, puistoon tms. ympäristöön, jolloin teoksen äänimaailma ja konkreettinen ääniympäristö joutuvat odottamattomalla tavalla vastakkain (Brian Eno: Music for Airports 1978).
Ääni-installaatio
Ääni-installaatiot ovat teoksia ääni- ja kuvataiteen rajalta: installaatiot koostuvat ääntä tuottavista esineistä. Usein elektronisten apukeinojen avulla toteutetut äänitapahtumat liittyvät kiinteästi installaatioajattelun äänimaisemataiteen tapaan.
Installaatiot on voitu rakentaa siten, että ne reagoivat kuulijan liikkeisiin, jolloin kuulijan toiminnalla on selvä rooli teoksessa, mutta yhtä usein installaatiot on voitu suunnitella toimimaan omia aikojaan riippumatta siitä, onko kuulijoita vai ei. Ääni-installatiot ovat osa kokeellisen musiikin ääretöntä kenttää ja nykyään tietokone on useimmalle installaatiotaiteilijalle välttämätön apuväline.
Ääni-installaatio on sukua mediataiteelle, jossa musiikki on osa monitaiteista – useimmiten kyse on äänen, kuvan ja tekstin yhdistämisestä. Mediataiteen uusin muoto on verkkotaide: musiikkia, joka on olemassa vain verkossa.
Kuuntele
- Luc Ferrari: Presque rien (1970)