Siirry sisältöön

Konserttoja ja konserttikappaleita
6.2.2009 (Päivitetty 16.1.2020) / Oramo, Ilkka

Orkesterimusiikin synnyn edellytyksiin kuuluu, että on orkesteri, jolle sitä sävelletään. 1700-luvun ammattiorkesterit olivat pääasiassa hoviorkestereita, jotka soittivat oopperoissa ja teattereissa, palatsien salongeissa ja kirkoissa. Lähin tällainen orkesteri Suomesta katsoen oli Hovkapellet Tukholmassa. Klassisen ajan varhaiskaudella (1740-80) tyypilliseen orkesteriin kuului jousisoitinten lisäksi kaksi oboeta, kaksi käyrätorvea, yksi tai kaksi fagottia ja continuo-kosketinsoitin (cembalo tai urut), tarvittaessa kaksi trumpettia ja patarummut. Täysklassismin kaudella, 1700-luvun kahden viimeisen vuosikymmenen aikana, orkesterin peruskokoonpanoon lisättiin yksi tai kaksi huilua, kaksi klarinettia ja toinen fagotti. Trumpetit ja patarummut tulivat osaksi vakiokokoonpanoa. Beethovenin aikana käyrätorvien lukumäärä kasvoi kolmeen tai neljään. Fagotin, sellon ja kontrabasson äänet itsenäistyivät ja continuo-soitin jäi pois.

Bernhard Henrik Crusell

Kun Bernhard Henrik Crusell (1775-1838) vuonna 1793 18 vuoden iässä sai ensimmäisen klarinetistin paikan kuninkaallisessa hovikapellissa, hänestä tuli ammattimuusikko, joka viihtyi tässä toimessaan neljäkymmentä vuotta. Samalla hänelle avautuivat mahdollisuudet jatkaa opintojaan sekä klarinetinsoitossa että sävellyksessä nimekkäiden mestarien johdolla. Musiikinteoriassa ja sävellyksessä hänet auttoi alkuun 1790-luvulla Tukholmassa Abbé Vogler, Berliinissä hän sai 1798 tunteja kuuluisalta klarinettivirtuoosilta Franz Tauschilta, ja 1803 hän opiskeli muutaman kuukauden ajan sävellystä Pariisissa maineikkaan oopperasäveltän Henri-Mortan Bertonin (1767-1844) ja Ranskan vallankumoukselle musiikillisen ilmeen antaneen François-Jopseh Gossecin (1734-1829) opastuksella.

Crusellin orkesteriteokset

Crusellin orkesteriteokset kuuluvat kaikki konsertoivaan lajiin: kolme klarinettikonserttoa (nro 1 Es-duuri op1, nro 2 f-molli op5 ja nro 3 B-duuri op11), Concertante klarinetille, käyrätorvelle, fagotille ja orkesterille B-duuri op3, Concertino B-duuri fagotille ja orkesterille sekä Introduction et Air Suédois varié op12 klarinetille ja orkesterille. Teosten syntyajasta ja -järjestyksestä ei ole varmoja tietoja. Järjestys- ja opusnumerot eivät niistä kerro, sillä ne eivät ole säveltäjän antamia. Crusellin alkuperäiset käsikirjoituksetkin ovat kadoksissa, eivätkä nekään välttämättä auttaisi ajoituksessa vaikka löytyisivätkin. Teos sai opusnumeron silloin kun se painettiin, eikä Crusellin teoksia painettu valmistumisjärjestyksessä. Konserttojen järjestysnumerot ovat vielä myöhäisempää perua kuin opusnumerot: ne ovat tulleet käyttöön vasta 1900-luvulla ja perustuvat julkaisujärjestykseen.

Konsertoista varhaisin on todennäköisesti nro 3 B-duuri op11, josta oli alkuversio jo 1807 mutta jonka lopullinen versio painettiin vasta 1828; nro 1 Es-duuri op1 julkaistiin 1811, joten se lienee järjestyksessä toinen, ja nro 2 f-molli op5 (1815) vuonna 1818. Concertante B-duuri op3 on todennäköisesti vuodelta 1808 ja julkaistiin mahdollisesti 1811 tai 1812 opusnumeron 2 saaneen Es-duuri-klarinettikvarteton jälkeen. Introduction et Air Suédois varié klarinetille ja orkesterille op12 on ilmeisen varhainen mutta julkaistiin vasta 1829 tai 1830. Concertino B-duuri fagotille ja orkesterille sai kantaesityksensä 1829, eikä sillä ole opusnumeroa.

Kuten näistä ajoitustiedoista käy ilmi, Crusellin orkesteriteokset näyttävät kaikki valmistuneen sen jälkeen, kun Ruotsi oli jo luovuttanut Haminan rauhassa mainitut maakunnat, siis Suomen, Venäjälle. Ne eivät siis oikeastaan kuulu tässä käsiteltävänä olevan ajanjakson piiriin, ja on kyseenalaista, kuuluvatko ne ollenkaan Suomen musiikin historiaan. Crusellin musiikin erikoinen suomalainen reseptiohistoria, mistä edellä on ollut puhetta, kuitenkin perustelee jossakin määrin hänen teostensa käsittelyn, sillä varauksella kuitenkin, että niiden täytyy ymmärtää olevan eräänlainen Suomen musiikin historian annexe, osa Ruotsin ja Suomen yhteistä kustavilaisen ajan kulttuuria, joka etääntyy menneisyyteen kun katseet Suomessa vuoden 1809 jälkeen kääntyvät Tukholmasta kohti Pietaria.

Klarinettikonsertot

Crusellin kolme klarinettikonserttoa ovat kaikki kolmiosaisia. Fabian Dahlströmin (1976) mukaan niitä voidaan pitää tyylillisesti lähinnä ranskalaisina: ensimmäisissä osissa on marssinomaista bravuuria, hitaissa osissa pehmeää laulavuutta ja finaaleissa värikkäitä arpeggioja; ja niin kuin melkein kaikki 1700-luvun jälkimmäisen puoliskon soitinmusiikki, ne ovat oopperan hengen läpitunkemia. Crusellin orkesteri on täysklassismin orkesteri. Huiluja on yksi, oboeita kaksi, klarinettipari on mukana vain myöhäisessä Concertinossa, käyrätorvia ja trumpetteja on kaksi, lyöjiä yksi tai kaksi.

B-duuri-konserton op11 marssinomainen ensiosa (Allegro risoluto) etenee tutti- ja soolo-jaksojen rapsodisena vuorotteluna, jonka taustalla häämöttää sonaattimuoto; erikoinen päähänpisto on soolosoittimen yksinäinen repliikki ensimmäisen tutti-jakson alussa (t. 7-13). Hidas osa (Andante moderato) tummasävyisine jousiorkesterisäestyksineen, jonka ääniä fagotit ja käyrätorvet kaksintavat, on Mozartin C-duuri-pianokonserton KV 267 Andante-osan tapaan kuin ihmisäänen rajoituksista vapautunut ooppera-aaria. Finaali (Alla polacca) on ajan pariisilaismuodin mukainen poloneesi.

Myös Es-duuri-konsertto op1 alkaa marssinomaisella osalla (Allegro), jossa kolmisointupohjaiset teemat seuraavat toisiaan ilman varsinaista kehittelyjaksoa. Toinen osa (Adagio) on tässäkin lyyrinen aaria, jossa sooloääni keskittyy laulavaan legatoon sirosta kuvioinnista silti luopumatta. Finaali (Allegretto) on pisterytmisten aiheiden hallitsema tanssillinen rondo, jossa on runsaasti myös tyypillistä klarinettikuviointia.

Konsertoista todennäköisesti myöhäisin, f-molli op5, jonka Crusell omisti hänen majesteetilleen Aleksanteri I:lle, Venäjän keisarille, Puolan kuninkaalle jne. jne., on joka suhteessa niistä painavin. Ensiosa on ”vakava, mutta tulinen Allegro”, kuten sitä eräässä aikalaiskritiikissä luonnehdittiin; sen kuviosoitto on briljanttia, mutta myös laulava satsi saa runsaasti tilaa. Toinen osa (Andante pastorale) on enimmälti pizzicatoin säestetylle laulavalle melodialle pohjautuva aaria, jonka omintakeisin piirre on sen lopun aistikkaasti toteutettu kaikuefekti. Finaali (Allegretto) on pikantti rondo, jossa virtuoosikuvioinnin ohella myös temaattisella kehittelyllä on osansa.

Muut konsertoivat sävellykset

Introduction et Air Suédois varié -teoksen varhaisinta, sittemmin kadonnutta versiota soitettiin Tukholmassa vuoden 1804 jälkeen ja ainakin vuoteen 1814 nimellä Adagio und Variationen über ein schwedisches Trinklied (Adagio ja muunnelmia ruotsalaisesta juomalaulusta). Lopullinen versio, jonka ranskankieliseen nimeen liittyi määre pour clarinette et grande orchestre, syntyi viimeistään 1820-luvun alussa. Elokuussa 1822 Crusell teki sopimuksen sen painamisesta leipzigilaisen kustannustalo Petersin kanssa. Painettu laitos ilmestyi kuitenkin vasta useita vuosia myöhemmin, todennäköisesti vuonna 1830. Muunnelmien aiheena on Olof Åhlströmin juomalaulu Goda gosse! glaset töm, joka ilmestyi kokoelmassa Skaldestycken satte i musik (3/1795). Se muistuttaa hiukan ranskalaista lastenlaulua Ah, vous dirai-je, Maman, joka tunnetaan myös Mozartin muunnelmateoksesta pianolle KV 265/300e.

Muunnelmat olivat 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa hyvin suosittu soitinmusiikin laji, jonka ideana oli huvittaa ja viihdyttää yleisöä osoittamalla, miten kekseliäs ja taidokas säveltäjä voi pukea tutun sävelmän mitä erilaisimpiin asuihin. Crusellin muunnelmille on tunnusomaista sävelmän koristeellinen ja virtuoosinen muuntelu, mutta myös orkesterisäestyksen tavanomaista itsenäisempi rooli: aiheen soinnutusta muunnellaan, ja sitä tuetaan sävelkudosta elävöittävin vasta-aihein. Hermann Mendelin Musikalisches Conversations-Lexicon (1870-79) mainitsee teoksen Crusellin ”erinomaisimpana saavutuksena”.

Concertante B-duuri op3 klarinetille, käyrätorvelle ja fagotille muistuttaa monessa suhteessa samassa sävellajissa olevaa klarinettikonserttoa op11, mutta sen kummina on ilmeisesti ollut myös Mozartin Sinfonia concertante KV 297 oboelle, klarinetille, käyrätorvelle ja fagotille. Concertanten ensiosa (Allegro) on Crusellin laajin konsertto-osa, ja siinä temaattisia ideoita suorastaan tuhlaillaan. Keskiosa (Andante sostenuto) antaa kullekin soolosoittimelle vuorollaan tilaa ja korostaa ennen kaikkea niiden cantabile-ominaisuuksia, mutta ei laiminlyö myöskään ensemble-soittoa. Finaali (Allegro ma non tanto), jossa Crusell lainaa muuatta Tukholmassakin aikanaan hyvin tunnettua Cherubinin oopperasävelmää, korostaa virtuoosisuutta mutta sisältää toisaalta Crusellin musiikissa harvinaisempaa polyfonista satsia.

Concertinon f-molli fagotille ja orkesterille Crusell kirjoitti 1820-luvun lopulla keppihevoseksi fagotisti-vävylleen. Se poikkeaa hänen muista konsertoivista teoksistaan siinä suhteessa, että sen kaikki kolme osaa soitetaan ilman taukoa. Erikoinen ratkaisu on myös soolosoittimen kadenssi heti tutti-johdannon jälkeen. Populaarisuutta säveltäjä on tavoitellut lainaamalla keskiosassa tunnettua Boildieun sävelmää ja kirjoittamalla polacca-aiheisen muunnelmafinaalin. Satsi on monin paikoin hyvin stereotyyppistä ja selvästi heikompaa kuin aikaisemmissa teoksissa.

Ferling, Byström, Tulindberg

Adagio Ferlingin viulukonsertosta

Crusellin konsertot liittyvät kiinteästi hänen toimintaympäristöönsä, Tukholman hovikapelliin. Suomessa ei tällaista ammattiorkesteria kustavilaisena aikana ollut. Aurora-seuran ”musikaalinen luokka” ei näytä vielä tuottaneen orkesterimusiikkia, eikä sellaista syntynyt myöskään Turun Soitannollisen Seuran vuoteen 1808 ulottuneen ensimmäisen toimintakauden aikana lukuun ottamatta salonkityylisiä menuetteja ja kontratansseja, joita mm. Erik Ferling (1733-1808) sävelsi seuran vuosijuhliin. Näitä pieniä salonkikappaleita voidaan pitää (säveltäjän ruotsalaisesta syntyperästä huolimatta) suomalaisena musiikkina, koska ne on sävelletty Suomessa suomalaisen harrastajaorkesterin käyttöön. Samaan teostyyppiin lukeutuu Thomas Byströmin (1772-1839) raikkaasti soiva Quadrille (1800) pienelle orkesterille, joka on mahdollisesti sävelletty jonkin Byströmin Viaporin-komennuksen yhteydessä linnoituksessa pidettyihin tanssiaisiin. Ferlingin merkittävin sävellys, D-duuri-viulukonsertto, sen sijaan on hänen Tukholman ajaltaan ja valmistunut ilmeisesti viimeistään 1779.

Ainoa laajempi kustavilaisella ajalla syntynyt suomalainen orkesterisävellys on Erik Tulindbergin (1761-1814) viulukonsertto, jonka todennäköinen sävellysvuosi on 1783. Se kuuluu lähinnä varhaisklassiseen mannheimilaiseen konserttotyyppiin ja muistuttaa sävelkieleltään varhaista Haydnia. Myös orkesteri on varhaisklassinen: kaksi oboeta, kaksi käyrätorvea ja jouset; sellon ja basson äänet eivät vielä ole eriytyneet. Muotoratkaisut edustavat teoksen syntyaikaa varhaisempaa käytäntöä. Allegrosta puuttuu selväpiirteinen kehittely, Romance on tavanomainen lied-muoto trioineen ja Rondo (Tempo di menuetto) kehkeytyy muunnelmasarjaksi. Soinnutus ja äänenkuljetus paljastavat säveltäjän itseoppineeksi. Tulindberg on todennäköisesti säveltänyt sen ajan tavan mukaan pyrkimällä jäljittelemään tuntemiaan samantyyppisiä sävellyksiä. Ennen konserttonsa säveltämistä hän näyttää tunteneen ainakin kolme Josephus Fodorin (1751-1828) ja neljä Giovanni Giornovichin (1747-1804) konserttoa sekä yhden Jean-Baptiste Davaux’n (1742-1822) ja yhden Karl [Charles] Haacken (1751-1819) konserton.

Kirjallisuutta

Dahlström, Fabian 1976. Bernhard Henrik Crusell: Klarinettisten och hans större instrumentalverk (Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland, 470). Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland.
Lappalainen, Seija 1988. Thomas Byström Suomen musiikin klassismin edustajana. Lisensiaatintyö. Helsingin yliopisto: musiikkitieteen laitos.
Marvia, Einari 1966. Eric Ferlingin saapuminen Suomeen. Pieni Musiikkilehti 6:6, 16-18.
— 1990. Den gustavianska tidens orkestermusik i Åbo. Den gemensamma tonen. Föredrag från seminariet Det gemensamma rikets musikskatter på Hanaholmen 2.-4.12.1988. Toim. Hannu Apajalahti. Helsingfors: Musikvetenskapliga sällskapet i Finland, 123-137.
Oramo, Ilkka 1989. Viennese Classicist of the Far North. Finnish Music Quarterly 5:3, 34-39
— 1990. Kun Haydn muutti Ouluun. Den gemensamma tonen. Föredrag från seminariet Det gemensamma rikets musikskatter på Hanaholmen 2.-4.12.1988. Toim. Hannu Apajalahti. Helsingfors: Musikvetenskapliga sällskapet i Finland, 177-191.

Referenssiäänitteet
1. Erik Ferling (1733-1808): Kontratansseja ja menuetteja: The Classical Age in Finland (Sixth Floor Orchestra/Rautasalo. Ondine ODE 971-2; Sib CD 15863), raidat 4-9.
2. Erik Tulindberg (1761-1814): Viulukonsertto B-duuri: The Classical Age in Finland (Kreeta-Maria Kentala, vn; Sixth Floor Orchestra/Rautasalo. Ondine ODE 971-2; Sib CD 15863), raita 13.
3. Thomas Byström (1772-1839): Quadrille: The Classical Age in Finland (Sixth Floor Orchestra/Rautasalo. Ondine ODE 971-2; Sib CD 15863), raita 10.
5. Bernhard Henrik Crusell (1775-1838): Klarinettikonsertto nro 2 f-molli op. 5: esim. Crusell: Clarinet Concertos (Kari Kriikku, cl; FRSO/Oramo. Ondine ODE 965-2: Sib CD 15314, raidat 4-6) tai Bernhard Crusell: The three Clarinet Concertos (Karl Leister, cl; Lahti SO/Vänskä. BIS-CD-345; Sib CD 00588, raidat 1-3) tai vastaava.

Takaisin ylös