Musiikin käytöstä
Kuninkaallisen akatemian perustaminen Turkuun 1640 ei merkinnyt äkillistä muutosta maamme musiikinharjoituksen kehityksessä. Kesti yli sata vuotta ennen kuin akatemiassa saattoi saada opetusta musiikin alalla. Vasta kun akatemia 1747 sai oman musiikinjohtajan, siitä alkoi kehittyä musiikinharjoituksen tyyssija, joka loi pohjaa järjestäytyneelle musiikkielämälle.
Maanmittari Olof Gangiuksen 1634 laatima asemakaavapiirros on Turun vanhin kartta. Pihlman & Kostet 1986. Turku. Turku: Turun maakuntamuseo.
Musiikinharjoitus Turun akatemiassa 1600-luvulla oli enemmän tai vähemmän satunnaista ja katkelmallista. Olot olivat köyhät ja vaatimattomat. Monet vitsaukset, kuten tulipalot, rutto ja nälkävuodet, jarruttivat kulttuurielämän kehitystä, eikä seuraavakaan vuosisata aluksi tuonut muassaan parempaa. Sen ensimmäinen puolisko oli poliittisesti levotonta aikaa. Suuri Pohjan sota jätti Ruotsin suurvalta-ajan loistosta vain rippeet jäljelle; maa oli taloudellisessa ahdingossa ja sen itäistä rajamaata kohtasi perusteellinen hävitys. Suuri osa sivistyneistöstä pakeni sodan jaloista turvaan meren taakse, mistä oli seurauksena myös henkisen elämän lamaantuminen Suomen maakunnissa.
Musiikki kuitenkin kuului akatemian elämään sen ensimmäisenkin vuosisadan aikana, kuten edellytti jo se akateeminen perinne, johon uusi yliopisto tahdottiin liittää. Keski-Euroopassa seremoniallinen juhlamusiikki liittyi akateemisiin juhlamenoihin yhtä olennaisena osana kuin suuriin valtiollisiin tai kirkollisiin tapahtumiin; musiikilla juhlistettiin virkaanastujaisia, uusien ylioppilaiden kirjoittautumista, lukuvuoden avajaisia, promootioita, hallitsijan ja yliopiston opettajien syntymäpäiviä ja surujuhlia, kuninkaitten ja muiden merkkihenkilöiden vierailuja ym.
Suurimpiin juhliin, kuten yliopistojen tai niiden rakennusten vihkiäisiin, tilattiin uusia sävellyksiä – perinne, joka on säilynyt meidän päiviimme asti. Musiikin esittämisestä huolehtivat tavallisesti hovin tai kirkon palveluksessa olevat muusikot tai kaupunginsoittajat, mutta myös ylioppilaiden muodostamat yhtyeet, collegium musicum, joiden kukoistuskautta Keski-Euroopan yliopistoissa olivat 1600- ja 1700-luku.
Ensimmäinen Turun akatemiassa vietetty juhla oli sen vihkiäisjuhla 15. heinäkuuta 1640. Kun akateemisella musiikinharjoituksella ei tietenkään voinut olla omia perinteitä, sen esikuvat haettiin muualta, lähinnä Tarton yliopiston vihkiäisjuhlasta 1632. Tartto oli musiikkielämän kehityksessä paljon Turkua edellä, ja sen asema oli vain korostunut sen jälkeen, kun ruotsalaiset olivat tehneet siitä valloittamiensa Baltian alueiden hallinnollisen keskuksen.
Taitavia muusikkoja löytyi pääasiassa Turun koulusta, jossa oli sekä kuoro että soittimia ja soittotaitoista väkeä; täydennystä saatiin mahdollisesti myös linnasta, jossa todennäköisesti oli joitakin trumpetinsoittajia. Musiikin johto uskottiin Samuel Hartmanille (k. 1653), joka Greifswaldissa opiskellessaan oli kehittänyt myös muusikontaitojaan ja josta samana vuonna tuli katedraalikoulun rehtori ja 1649 akatemian kaunopuheisuuden professori. Häntä kohtaan tunnettua luottamusta ilmentää konsistorin protokollassa oleva maininta, että hän oli “god musicus”. Juhlallisuudet alkoivat akatemiataloon ja sieltä kirkkoon johtaneella kulkueella, jonka saapumisesta ilmoitti kolme trumpetinsoittajaa ja kuparirummut, ”joiden lyönnit heijastuivat takaisin palatsista ja kukkuloilta”, kuten Mikael Wexionius mainitsee teoksessaan Natales Academiae Aboensis (1648).
Turussa, kuten muuallakin oppineessa maailmassa, akateemisiin juhlatilaisuuksiin kuuluivat professorien virkaanastujaiset ja promootiot, mutta myös kuninkaan syntymäpäivä ja merkkihenkilöiden surujuhlat. Akatemian perustamisvuodelta peräisin olevassa konsistorin pöytäkirjassa kuvataan tapahtumien kulkua virkaanastujaisissa seuraavasti:
Kun virkaan vihittävä professori tuli sisään akatemiaan, soitettiin ja laulettiin diskanttikappale; sitten vihittävä professori astui kateederiin ja vannoi valan ja piti sen jälkeen puheen oman tieteensä alalta. Puheen jälkeen soitettiin jälleen, siten kaikki poistuivat.
Kun akatemiassa ei vielä annettu opetusta musiikissa, se oli riippuvainen yhteistyöstä katedraalikoulun musiikinopettajien kanssa. Tärkein heistä oli 1600-luvulla Johannes Salmenius (k. 1683). Hänen aloitteestaan akatemian suureen luentosaliin rakennettiin muusikkoja varten parveke ja akateemisten juhlien musiikkiesityksiin osallistuville ylioppilaille alettiin myöntää stipendejä. Tällaisesta kannustuksesta musiikin harjoittamiseen oli seurauksena, että jotkut ylioppilaista kehittyivät taitaviksi muusikoiksi ja ansaitsivat osan toimeentuloaan antamalla soittotunteja, toimimalla muusikkoina myös kirkon tilaisuuksissa ja porvarien juhlissa, huolehtimalla tanssimusiikista kapakoissa, kiertämällä kesäisin maakuntaa tarjoamassa palvelujaan ja käymällä soittotervehdyksillä arvohenkilöiden, erityisesti professorien luona. Vaikka tällainen toiminta loukkasikin ammattimuusikkojen erioikeuksia, ei heillä ollut keinoja sen estämiseen.
Musiikki tieteenä ja oppiaineena
Musiikilla oli yliopistolaitoksessa, keskiajan Euroopan luomuksessa, vanhastaan merkittävä asema; olihan se myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan ajoista alkaen kuulunut vapaisiin taiteisiin, artes liberales, jotka omaksuttiin yliopiston filosofisen eli taiteiden tiedekunnan (Artistenfakultät) opetuksen sisällöksi. Jo Pariisin ja Prahan yliopistojen statuutit vuosilta 1215 ja 1367 määräsivät musiikin yliopiston oppiaineeksi. Musiikilla tosin tarkoitettiin niissä, kuten keskiajalla yleensä, musiikkia tieteenä, scientia bene modulandi, sillä käytännön musiikinharjoitus oli käsityötä, ei oppineiden asia. Wienin ja Prahan yliopistoissa musiikki kuului 1300-luvun lopulta alkaen pakollisena aineena maisterintutkintoon. Aineen sisältönä oli koko silloisen musiikinteorian alue, varsinkin sen matemaattiset perusteet, joiden katsottiin heijastavan maailmankaikkeuden rakennetta.
Kun vapaiden taiteiden järjestelmä humanismin, uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen aikoina menetti asemiaan akateemisissa opinnoissa, seurauksena oli siihen kuuluneiden tieteenalojen itsenäistyminen. Musiikin kohdalla tämä merkitsi samalla käytännön musiikinharjoituksen lisääntymistä teorian kustannuksella. Musiikki määriteltiin nyt uudelleen laulamisen taidoksi, ars recte canendi. Sen asema ja merkitys alkoivat kuitenkin vähetä, kunnes se rationalismin ja valistuksen aikakaudella tykkänään katosi useimpien yliopistojen opetusohjelmasta; poikkeuksia olivat mm. Leipzigin, Baselin, Oxfordin, Cambridgen ja Uppsalan yliopistot, joissa musiikinharjoituksen vanhaa perinnettä edelleen pidettiin yllä. Uppsalan yliopiston statuuteissa vuodelta 1625 musiikki tosin määriteltiin jonkinlaiseksi luonnontieteiden kylkiäiseksi; käsitys musiikista tieteenä tai tieteen jatkeena oli jälleen noussut etusijalle.
Vaikka Turun uuden akatemian rakenne ja opetussisällöt muilta osin heijastivat vuosisataista perinnettä, joka oli levinnyt Keski-Euroopasta Ruotsiin, ei näin aluksi ollut musiikin kohdalla. Saattoi johtua resurssien niukkuudesta, maallista musiikkia viljelevän ruhtinashovin puutteesta tai musiikin merkitystä koskevien käsitysten muuttumisesta, ettei musiikki kuulunut yliopistossa opetettaviin oppiaineisiin. Turun akatemiassa pikemminkin käytettiin ja harrastettiin musiikkia kuin opiskeltiin sitä. Kokonaan huomiotta se ei kuitenkaan jäänyt myöskään teoreettisen tarkastelun ja filosofisen pohdiskelun kohteena.
Oppikirjoja
Musiikkioppeja alettiin Suomessa laatia viimeistään 1600-luvun alkupuoliskolla. Muuan varhaisimmista lienee ruotsinkielinen musiikkioppi Om musica, jonka alku sisältyy Helsingin yliopiston kirjastossa säilytettävään käsikirjoituskatkelmaan. Sen tekijäksi on arveltu Zachris Collianderia, joka on saman käsikirjoituksen loppusivuilla tenhyt muistiinpanoja elämänvaiheistaan.
Ensimmäinen Suomessa julkaistu musiikkioppi lienee kuitenkin Turun piispan ja akatemian varakanslerin Johannes Gezelius vanhemman teokseen Encyclopaedia synoptica (1672) sisältyvä esitys. Gezelius oli opiskellut ja opettanut Tarton yliopistossa ja toiminut Liivinmaan, Inkerin ja Karjalan kenraalikuvernöörinä ennen nimittämistään Turun piispaksi. Hänen traktaattinsa, kuten muutkin Ruotsissa 1600-luvulla ilmestyneet musiikinteorian oppikirjat, esim. Laurentius Laurinuksen Musica Rudimenta (1622) tai Jonas Rudberuksen käsinkirjoitettu ruotsinkielinen musiikkioppi vuosisadan puolivälin tienoilta, oli kompilaatio ulkomaisista musiikinteorian esityksistä, joita Ruotsin kouluissa käytettiin. Yleisimmin tunnettu niistä lienee ollut Henrik Faberin Compendiolum Musicae (1548), josta vielä 1600-luvullakin otettiin uusia painoksia. Athanasius Kircherin suurteos Musurgia Universalis (1650) hankittiin ainakin Uppsalan yliopistoon ja Göteborgin latinankouluun.
Musiikki oli Gezeliukselle scientia bene canendi, alias Harmonica dicitur, oppia laulamisen taidosta, jota myös kutsutaan harmoniaksi. Käytännön oppikirjan tapaan laadittu traktaatti, jossa filosofisella pohdiskelulla ei juuri ole sijaa, jakaantuu neljään lukuun.
- De subjecto musica selvittää, mistä musiikissa on kysymys ja määrittelee sen olennaisiksi osatekijöiksi materiaalin ja muodon.
- De materia cantilenae harmonicae muodostaa traktaatin olennaisen sisällön ja kolme neljäsosaa sen laajuudesta. Siinä käydään läpi nuottikirjoituksen perusteet, hiukan rytmioppia ja intervallit.
- De forma cantilenae harmonicae -luvussa käsitellään musiikin muotoja. Niitä Gezeliukselle oli olemassa kahta lajia, melodia simplex ja melodia composita, joita myös kutsutaan monodiaksi ja sinfoniaksi. Kyseessä ovat siis yksiääninen ja moniääninen musiikki. Tässä luvussa esitetään myös joitakin huomioita kontrapunktista, joka jakaantuu lajeihin sen mukaan, miten koristeltuja äänet ovat: Contrapunctus est vel simplex, qui minus habet artificii, vel coloratus quae est ornatior & plus artificii habet.
- De musica speciali luettelee musiikin eri lajeja tai tyyppejä. Musiikki voi olla hengellistä tai maallista (sacra vel civilis), ylevää, mitätöntä tai keskinkertaista (grandis, humilis, mediocris) tai sitä voidaan luokitella sen mukaan, onko se vokaalimusiikkia, soitinmusiikkia tai molempia yhdessä (vocalis, instrumentalis, mixta).
Turun akatemiassa puolustettiin suurvalta-ajalla myös paria musiikkiaiheista opinnäytteitä, joita kutsuttiin väitöskirjoiksi mutta jotka tosiasiassa olivat lähinnä pro gradu -tutkielmia. Henricus Munckin De usu organorum in templis (1697) käsittelee soitinten käyttöä kirkossa ja Samuel Prytzin Rhetor musicus, seu specimen academicum, de vi & usu musices in rhetorica (1703) musiikin ja retoriikan suhdetta. On vaikea tietää, mikä itse asiassa oli respondenttien osuus näissä kirjoituksissa, sillä professorit käyttivät usein hyväkseen tilaisuutta julkaista omia tutkimuksiaan oppilaittensa nimissä. Vaikka sekä professorit että respondentit olivat tavallisesti musiikin harrastajia, väitöskirjoilla oli vain vähän tekemistä käytännön musiikin kysymysten kanssa. Akateemisen perinteen näkökulmasta musiikki oli sovelias filosofisen pohdiskelun esine, mutta itsenäisen tieteenalan kohteeksi se kehittyi niin meillä kuin muuallakin vasta 1800-luvun lopulla.
Kirjallisuutta
Sarjala, Jukka 2001. Music, Morals, and the Body. An Academic Issue in Turku 1653-1808 (Studia Historica 65). Helsinki: SKS.