Kaupunkien kehitys
Euroopan sydän- ja myöhäiskeskiajan kulttuurikehitykselle leimallinen piirre oli vanhojen kaupunkien vaurastuminen, uusien perustaminen ja kaupunkimaisen elämänmuodon kehittyminen. Kaupungit poikkesivat maaseudusta elinkeinorakenteensa ja asukkaittensa oikeudellisen aseman nojalla. Niissäkin tosin harjoitettiin maataloutta ja karjanhoitoa, mutta tunnusomaisempia kaupunkilaisammatteja olivat kauppa ja käsiteollisuus sekä hallinnolliset ja palveluammatit.
Kaupunki ja maaseutu täydensivät toisiaan: kun maatalous tuotti elintarvikkeita yli väestönsä oman tarpeen, liikatuotanto myytiin kaupunkeihin ja vastineeksi saatiin tuontitavaroita ja käsityöläisten valmistamia vaatteita, työkaluja ja muita hyödykkeitä. Kaupungin ja maaseudun välinen vaihto merkitsi työn uudenlaista jakoa yhteiskunnassa. Suhteellisesti enemmän siitä hyötyivät kaupunkien porvarit. Heidän elintasonsa oli – ellei lukuun oteta varakkaita kartanonherroja ja ratsutilallisia – korkeampi kuin maaseutuväestön, sillä itsenäisinä ammatinharjoittajina he nauttivat monia etuoikeuksia ja erivapauksia. Heidän oikeudellinenkin asemansa oli vahvempi, ja he osasivat pitää siitä kiinni. Etujensa ja ammattitaitonsa periytymisen turvaamiseksi he muodostivat ammattikunnittain kiltoja ja korporaatioita, joilla oli suuri merkitys kaupunkikulttuurin kehitykselle. Kolmannen säädyn nousu ja kaupungistuminen kulkivat käsi kädessä.
Kaupunkien kehitys riippui olennaisesti niiden sijainnista ja väestöpohjasta. Länsi-Euroopan suurin kaupunki myöhäiskeskiajalla oli Pariisi, jossa vuonna 1328 oli 61000 verovelvollista taloutta ja tämän luvun perusteella tehtyjen laskelmien mukaan 100000–200000 asukasta. 1400-luvun puolivälin tienoilla Pariisin asukasluku lienee ruttoepidemioiden ja sotien johdosta laskenut puoleen alkaakseen vuosisadan lopulla uudelleen hitaasti nousta. Lontoon asukasluvun arvellaan 1300-luvun ensimmäisellä puoliskolla olleen 50000 tietämillä. Itämeren rannikkokaupungeista väkirikkaimmat samoihin aikoihin olivat Lyypekki (25000–30000 asukasta) ja Danzig (nykyinen Gdansk, n. 20000 asukasta), molemmat tärkeitä hansakaupunkeja. Mutta suurimmassa osassa länsieurooppalaisia kaupunkeja asukkaita oli korkeintaan muutama tuhat. Samoin kuin Pariisin myös muiden kaupunkien väkiluku tosin vaihteli suuresti uuden ajan alkuun mennessä sotien, epidemioiden, tulipalojen, ilmaston vaihtelun ja sen aiheuttamien katovuosien johdosta.
Edellä mainittuihin suurkaupunkeihin verrattuna Suomen kaupungit olivat pieniä ja vähäväkisiä. Turussa on arvioitu olleen keskiajan lopulla noin 1500 asukasta. Hieman luotettavampia tietoja antaa vuoden 1571 hopeaveroluettelo, jonka perusteella on laskettu, että kaupungin väkiluku olisi tuolloin ollut noin 2800. Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa Viipurissa olisi samaan aikaan ollut noin 1700 asukasta, ja muiden keskiaikaisten kaupunkien väkiluku olisi vaihdellut 300:n ja 700:n välillä. Helsingissä lienee ollut pari vuosikymmentä kaupungin perustamisen jälkeen alle 600 asukasta, kun Tallinnassa, jonka kanssa sen oli määrä kilpailla rannikon meritien satamapaikkana, oli samoihin aikoihin yli kymmenkertainen määrä väkeä; Kustaa Vaasan yritys pakkosiirtää Rauman, Ulvilan ja Porvoon asukkaat Helsinkiin oli kaatunut omaan mahdottomuuteensa. Ruotsin väkirikkain kaupunki oli Tukholma, jonka väkiluvun arvellaan 1500-luvun jälkimmäisellä puoliskolla olleen 6000–8000.
Väestön kielijakaumasta Suomen tärkeimmissä kaupungeissa on vaikea saada luotettavaa kuvaa, mutta on ilmeistä, että suomenkielisten suhteellinen osuus väestöstä kasvoi 1500-luvulla samalla kun suomenkielen asema uskonpuhdistuksen myötä koheni. Suomenkielisiä oli kaikissa yhteiskuntaryhmissä, myös varakkaissa porvareissa, joiden keskuudesta valittiin pormestarit ja raatimiehet, mutta eniten kuitenkin pikkukauppiaiden, työväestön ja palkollisten ryhmässä. Turun kaupungin väestön enemmistö näyttää jo 1500-luvun jälkimmäisellä puoliskolla olleen suomenkielinen, mutta ruotsinkielisten osuus varsinkin ylemmissä sosiaaliryhmissä oli edelleen vankka.
Keskiajalla saksalaisten hansakauppiaitten määrä Turussa ja Viipurissa lienee ollut huomattava, mutta se väheni selvästi 1400-luvun lopulla, kun heidän oikeuksiaan julkisiin virkoihin rajoitettiin. Tilanne muuttui jälleen sata vuotta myöhemmin, jolloin saksalaisia maahanmuuttajia alettiin uudelleen suosia. Vaihtelevasta politiikasta riippumatta saksalaiset olivat merkittävin vieras väestöryhmä Suomen rannikkokaupungeissa myös 1500-luvulla.
Kaupunkien hallinto perustui 1350-luvulla annettuun Maunu Eerikinpojan kaupun-ginlakiin. Koska laki parisataa vuotta myöhemmin koettiin monilta osin jo vanhentuneeksi, sitä ei aina noudatettu kirjaimellisesti. Laissa säädettiin kaupungin hallinnosta ja porvarien velvollisuuksista ja oikeuksista. Kaupungin hallintoa hoitivat saksalaisilta omaksutun mallin mukaan pormestari ja raati. Raati käsitteli ja ratkaisi viikoittaisissa kokouksissaan sekä kunnallisia että oikeudellisia asioita; tuomiovallan käyttäjänä se oli osa valtakunnan oikeuslaitosta. Apunaan sillä oli joukko virka- ja luottamusmiehiä, joiden tehtävänä oli lakisääteisten asioiden hoitaminen ja raadin päätösten toimeenpano. Virkamiehistä tärkeimpiä oli kaupunginkirjuri, jonka alaa olivat kaupungin hallintoon liittyvät kirjalliset työt. Kirjuri piti muiden toimiensa ohella ns. kaupunginkirjaa (tänkebok), johon kirjattiin mm. raastuvanoikeuden päätökset erilaisissa riitajutuissa. Kun näissä jutuissa oli silloin tällöin osallisena myös muusikkoja, kaupunginkirjat kuuluvat niihin harvalukuisiin lähteisiin, joissa muusikonammatin harjoittajia on mainittu nimeltä.
Kaupunkien kehitys laski perustan uudenlaiselle kaupunkikulttuurille, joka toi muassaan muutoksia musiikin tarjontaan ja kulutukseen ja myös muusikkojen asemaan. Pohjois-Saksan ja Baltian kaupungeissa oli jo 1500-luvulla kaupungin raadin palkkaamia muusikkoja. Suomeen kaupunkimuusikkolaitos syntyi kaupunkien vähäväkisyyden takia vasta seuraavan vuosisadan puolivälin tienoilla, mutta muodostui silloin luonteeltaan samankaltaiseksi, joskin vaatimattomammaksi, kuin Itämeren alueen väkirikkaammissa ja vauraammissa kaupungeissa.
Muusikkojen asema
Uuden ajan alussa kaupunginmuusikkojen yhteiskunnallinen asema oli huomattavasti kohentunut. He erottuivat nyt kiertävistä soittoniekoista ja olivat ammatinharjoittajia siinä missä muutkin käsityöläiset. Yhtä vakiintunut heidän ammattinsa ei kuitenkaan ollut. Kun räätälin, suutarin tai kultasepän ammattikuntasäännöt olivat kuninkaan vahvistamia, kaupunginmuusikkojen velvollisuuksista ja oikeuksista säädettiin sopimuksin. Heidän taloudellinen asemansa perustui kaupungin raadin myöntämiin etuoikeuksiin, joihin kuului yksinoikeus esittää musiikkia porvareiden tilaisuuksissa kaupungissa ja tavallisesti myös sen ympäristössä.
Pienemmissä kaupungeissa, jollaisia olivat käytännössä kaikki Suomen kaupungit, raati teki tavallisesti sopimuksen kirkon urkurin kanssa siitä, että tämä huolehtisi musiikista myös kaupungin ylhäisemmän väen pidoissa. Tarvittaessa urkuri palkkasi itselleen apulaisia tai sijaisen, mutta hän yksin valvoi kaikkea soittoa, josta maksettiin palkkaa. Tällä tavoin saatiin edes yhdelle muusikolle turvattua jonkinmoinen elinkeino.
Kaupunginmuusikkojen esimies oli musiikinjohtaja (”Ratsmeister”). Hyvän kuvan musiikinjohtajan tehtävistä ja velvollisuuksista antaa Staden kaupungissa, vanhassa hansakaupungissa suurvalta-Ruotsin lounaiskolkassa Elben alajuoksulla, 28. huhtikuuta 1673 päivätty kiinnityskirja (”Bestallungsurkunde”), jolla kaupungin pormestari ja raati ottivat palvelukseensa kunnianarvoisan ja taiteen alalla kokeneen Gerhard Hoyernin. Tämän asiakirjan mukaan musiikinjohtajan tulee ensinnäkin määrätä tehtävät muille kaupunginsoittajille, jotka ovat velvollisia ne kuuliaisesti täyttämään. Jos joku heistä ei saamiaan määräyksiä noudata tai osoittautuu kykenemättömäksi hoitamaan tehtäviään, musiikinjohtajalla on oikeus erottaa hänet ja ottaa hänen tilalleen toinen muusikko, jonka kuitenkin on ensin annettava taidoistaan näyttö kanttorille. Musiikinjohtaja sai myös ottaa kisällejä oppiin, antaa heille oppitodistuksen ja myöntää ammattikunnan jäsenen oikeudet sitten kun oppivuodet oli suoritettu ja niihin kuuluneet velvollisuudet menestyksellisesti täytetty.
Kiinnityskirjassa, joka vuonna 1682 annettiin Hieronymus Brodthagenille samassa kaupungissa, määrättiin myös harjoituksista, joita musiikinjohtajan tuli, ellei mitään voittamatonta estettä ilmaantunut, ainakin kerran viikossa toimeenpanna apulaistensa kanssa, sillä vasta ”ahkera harjoittelu vähitellen johtaa taiteen täydellisyyteen”. Harjoituksissa, joiden oli määrä kestää useita tunteja, johtajan tuli kiinnittää huomioita puutteisiin itse kunkin soittajan taidoissa ja opastaa niiden korjaamiseen.
Kun Turun raati ja seurakunnat 1680 tekivät sopimuksen Saksasta tulleen urkurin Christian Kellnerin kanssa, hänen tehtäviinsä luettiin paitsi huolehtiminen jumalanpalveluksen musiikista molemmissa seurakunnissa ja musiikista joulurauhaa julistettaessa myös huolenpito uruista ja velvollisuus antaa opetusta oppipojalle, joka tarvittaessa voisi toimia hänen sijaisenaan. Yhteiskunnan hyväosaisia hänen tuli palvella soittamalla heidän häissään. Hänen tuli elää hurskaasti ja nuhteettomasti eikä hän saanut luvatta poistua kaupungista. Tehtävien laiminlyönnistä määrättiin sanktioita.
Hääsoitot
Kaupunginmuusikkojen paras leipäpuu olivat hääsoitot. Häissä esiintyvien muusikkojen lukumäärä ja soittimisto heijastivat häätalon väen yhteiskunnallista asemaa ja oli sen mukaan tarkoin säännelty perhejuhlia koskevissa ylellisyysohjesäännöissä. Ihmiset jaettiin tavallisesti kolmeen säätyyn. Ylin sääty, aateliset, raatimiehet, varakkaat kauppiaat ja oppineet, sai palkata hääjuhliinsa kuusi muusikkoa, merimiehet, kaupustelijat ynnä muut alempien ammattien harjoittajat enintään kolme, mutta palvelusväki sai tyytyä yhteen tai korkeintaan kahteen.
Säännöissä määrättiin myös, montako vierasta kullakin säädyllä oli lupa kutsua häihin, montako ruokalajia niissä saatiin tarjota ja kauanko pidot saivat kestää. Tanssia ei myöskään saanut aloittaa liian aikaisin. Ensin oli nautittava hääateria ja kiitettävä ruoasta. Keskiajalta periytynyt musiikin jako kovaääniseen ja hiljaiseen – musica alta ja musica bassa – oli edelleen voimassa ja kuvasti sekin sosiaalista kerrostuneisuutta. Vähäisemmän väen häissä oli trumpettien käyttäminen ankarasti kielletty; he saivat juhlissaan tyytyä hiljaisempaan jousisoitinmusiikkiin.
Tanssi alkoi hääaterian jälkeen. Ensin morsiamen ja sulhasen tuli tanssia ystäviensä kanssa, sen jälkeen keskenään, ja lopulta tanssiin sai yhtyä muu hääväki. Sen kestäessä tuli välttää kaikenlaista kevytmielisyyttä ja riitaa, ja muutoinkin häävieraiden oli määrä vain hilpeästi seurustella keskenään, ei kuitenkaan kauempaa kuin klo 12:een asti, jolloin myös soittoniekkojen tuli lähteä kotiin. Ylimpään säätyyn kuuluvat saivat juhlia vielä seuraavanakin päivänä samalla tavalla kuin ensimmäisenä, toinen sääty sai viettää rääppiäisiä mutta ilman musiikkia. Alimmalta säädyltä sen sijaan oli toinen juhlapäivä kokonaan kielletty.
Pietari Brahe paheksui Turun akatemian vihkiäisten yhteydessä 1640 suomalaisten tapaa viettää häitä sunnuntaisin:
Oli vaadittava vihdoinkin kaupungin asukkaita pitämään pyhäpäivä pyhänä; tämän jälkeen ei pitäisi pitää häitä sunnuntaina ja muina pyhäpäivinä, kuten yleisesti oli tapahtunut, vaan tiistaina tai muina arkipäivinä.
Kanslerin vaatima sunnuntai- ja pyhäpäiväkielto heijastaa puhdasoppisuuden ajan ankaraa jumalisuutta ja sitä ilmeisesti vastedes noudatettiin, koska häitä seuraavien vuosikymenten aikana pidettiin tavallisesti tiistaisin ja torstaisin.
Kreivillisiä häitä mitkään rajoitukset eivät näytä koskeneen. Kun Viron maaherra Erik Oxenstierna vuonna 1648 vihittiin Turussa kenraalikuvernööri Pietari Brahen veljentyttären Elisabeth Brahen kanssa, juhlallisuudet kestivät lähes viikon ja niihin osallistui paitsi Turun kerma ylempää porvaristoa myöten myös vieraita valtakunnan eri osista, etenkin Virosta. Kulkueissa raikuivat torvet ja rummut, ja itse häitä vietettiin “soitellen ja tanssien ja juoden yöhön saakka”, kuten tallinnalaisten juhlavieraiden kuvauksessa kerrotaan.
Palkat ja palkkiot
Suhteessa palkkioihin kaupunginsoittajan vuosipalkka, joksi Tallinnassa vuonna 1521 määrättiin 12 markkaa, oli vain symbolinen korvaus, jonka tehtävänä oli pikemminkin vahvistaa muusikon ja raadin välinen sopimus kuin turvata muusikon toimeentulo. Vaikka palkka 1542 korotettiin 20:een markkaan, muusikkojen pääasiallisen tulonlähteen muodostivat hääsoitoista saadut kertakorvaukset, ”keikkapalkkiot”, kuten nykyisin sanottaisiin.
Bremenissä kaupungin musiikinjohtajalle maksettiin vuoden 1600 tienoilla huomattavasti korkeampaa palkkaa: hän sai vapaan asunnon lisäksi 150 taalerin vuotuisen korvauksen, joka jo muodosti toimeentulon perustan. Bremenin porvarien vauraudesta ja omanarvontunnosta kertoo, että täällä kaupunginsoittajat saivat työnantajaltaan vielä univormun ja soittimia, mikä lienee ollut varsin epätavallista; yleensä soittajien oli hankittava työvälineensä itse.
Joskus muusikon varusteita tosin keksittiin käyttää kaupungin profiilin nostamiseen: Tallinnassa raati oli jo vuonna 1473 antanut valmistaa kaupunginpasunistille tämän pyynnöstä soittimeen kiinnitettävän silkkiviirin, johon oli ommeltu kaupungin vaakuna.
Muusikkojen palkkataso Suomen kaupungeissa vaihteli suuresti asukasluvun, varallisuuden ja musiikkipalvelusten tarpeen mukaan. Porvoon kirkon urkuriksi 1653 palkatulle Bengt Haraldinpojalle kaupunki ja pitäjä maksoivat yhdessä 60 kuparitaalerin vuotuisen palkan, kun sen sijaan Oulun kirkon ensimmäiselle urkurille Jacob Langhille maksettiin 1655 vain vaivaiset 12 kuparitaaleria. Vasta 1673 hänen vuosipalkkansa nostettiin 40 taaleriin. Samana vuonna hän korjasi urkujen neljä käyttökelvotonta äänikertaa ja sai siitä palkkiona 120 taaleria.
Turun Christian Kellner sen sijaan kuului hyvätuloisiin: 1680 kirjoitetussa sopimuksessa hänen palkakseen määrättiin 300 kuparitaaleria vuodessa kirkolta ja saman verran kaupungilta ja lisäksi vielä 50 taaleria talon vuokraan. Tätä palkkaa pidettiin ilmeisesti kuitenkin liian suurena, sillä kun sopimus Kellnerin kanssa vuonna 1683 uusittiin, kaupungin osuudeksi määriteltiin 200 taaleria. Hääsoitoista muusikoilla ei ollut sakon uhalla oikeutta vaatia enempää kuin neljä riikintaaleria soittajaa kohden.
Rikkomukset
Kaupunginmuusikkojen yksinoikeutta musiikin esittämiseen ei aina kunnioitettu. Kiertävät muusikot, bierfiedlerit, ylioppilaat ja sotilassoittajat tarjosivat palveluksiaan huokemmalla kuin kaupunginmuusikot ja onnistuivat usein viemään heiltä työtilaisuuksia. Joku saattoi myös olla tyytymätön kaupunginmuusikkoonsa tai oli huonoissa väleissä hänen kanssaan ja kutsui sen tähden soittajat muualta. Näitä yksinoikeuksien loukkauksia setvittiin tämän tästä tuomioistuimissa, eikä ollut harvinaista, että kaupunginmuusikot pyysivät kaupungin raatia ryhtymään toimenpiteisiin oikeuksiensa turvaamiseksi.
Oulussa 1600-luvun jälkimmäisellä puoliskolla urkurina toiminut Jakob Langh, jonka privilegiot ulottuivat myös lähipitäjiin, joutui elinkeinoaan puolustaakseen usein valittamaan ympärillään rehottavasta laittomasta ammatinharjoituksesta. Pahimpia rikkojia oli entinen sotilas Juho Tanelinpoika Pihjl, joka soitti palkkiota vastaan milloin missäkin, kuten Iin nimismiehen häissä tai Muhoksen pappilassa, jossa kappalainen Eerikki Sihverinpoika Brax naitti kolme tytärtään. Langh teki 1673 pitkän luettelon häistä, joissa Pijhl oli luvatta harjoittanut muusikon ammattia, ja tämä tuomittiinkin maksamaan sakkoa 40 markkaa joka kerrasta. Sakkoa kertyi yhteensä sata hopeataaleria.
1690-luvulla käsiteltiin Oulussa pariinkin otteeseen Zachris Palmin tapausta. Tämä virtuoosina tunnettu Raahen urkuri oli poikansa Danielin kanssa häissä soittamalla tunkeutunut kaupungin oman urkurin elinkeinoon ja ansainnut ”suuria rahoja”. Vuonna 1704 urkurintoimeen otettu Mathias Daniel Blom joutui hänkin heti seuraavana vuonna puuttumaan siihen, että hänen oppilaansa Johan Snellman oli mennyt soittamaan eräissä häissä Paltamossa, vaikka hänelle oli vakuutettu, kun hän urkuriksi ryhtyi, ”että kaikki tällaiset toimet tätä kaupunkia ympäröivällä alueella kuuluisivat hänelle”. Paltamo ei tosin tarkkaan ottaen ollut tarkoitetulla alueella, mutta Blom oli sittenkin sitä mieltä, ”että sellainen poikanen, jolla ei ole vakinaista tointa, ei saisi tunkeutua tähän ammattiin”. Teon julkeutta lisäsi, että Snellman oli hänen oppilaansa. Tässä tapauksessa riita kuitenkin sovittiin. Snellmanin isäpuoli suostui korvaamaan Blomille hänen kärsimänsä vahingon ja Blom puolestaan lupasi edelleen opettaa poikaa, josta Ison vihan jälkeen tuli Oulun maatullin hoitaja ja tulli-inspehtori.
Porvoossa rikkomuksiin 1653 urkuriksi palkatun Bengt Haraldinpojan oikeuksia vastaan syyllistyi varsinkin Krister (tai Kristian) Perinpoika, jonka tiedetään vuonna 1664 vaatineen 40 kuparitaalerin palkkiota varakkaan Henrik Ekestubben tyttären häissä soittamastaan tanssimusiikista. Samanlaisia puuhia harrasti myös Nikolaus Norelius, joka sanotaan viihdyttäneen vieraita lainaviululla.
Soittaminen ja ilonpito musiikin säestyksellä ei ollut sallittua milloin tahansa. Varsinkin silloin kun maassa oli suru, ihmisten odotettiin käyttäytyvän sen mukaisesti ja noudattavan myös pukeutumisessaan asiaankuuluvaa pidättyvyyttä. Maaherra Ernst Creutz antoi julistaa Kustaa II:n Adolfin kuoleman jälkeen 1633 Oulussa, että
kukaan älköön uskaltako harjoittaa mitään soittoa taikka käyttäkö pöyhkeilevää vaatepartta tänä surullisena aikana, vaan laskekoon itsekukin sydämelleen Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa kuoleman kautta poistumisen.
Rikkomuksia silti sattui. Syyskuussa Juho Juhonpoika joutui syytteeseen siitä, että hän oli kaupunginkellarissa säestänyt viululla, kun raumalainen Juho Simonpoika lauloi. Juho Juhonpoika kertoi puolustuksekseen, että maaherran kankurikin oli kaupunkilaisten asunnoissa soittanut ja kulkenut kadullakin soitellen. Juho Simonpoika taas selitti vain yksinäisyydessään laulaneensa ”joitakin surullisia lauluja jotka hiljakkoin on sepitetty” ja kielsi tanssineensa. Ei auttanut. Kummallekin rapsahti sakkoa 40 markkaa. Ne määrättiin käytettäviksi linnan rakennustöiden rahoittamiseen.
Kirjallisuutta
Greifenhagen, D. 1903. Revaler Stadtmusikanten in alter Zeit. Ein Kapitel aus der baltischen Musikgeschichte. Baltische Monatsschrift 55, 97–115.
Halila, Aimo 1953. Oulun kaupungin historia II. 1721–1809. Oulu: Oulun kaupunki.
Klinge, Matti 1991. Romanus sum. Kirjoituksia Euroopasta. Helsinki: Otava.
Lähteenoja, Aino 1932. Rauma 1600–1721 (Rauman kaupungin historia II). Rauma: Rauman kaupunki.
— 1946. Rauma vuoteen 1600 (Rauman kaupungin historia I). Rauma: Rauman kaupunki.
Matthew, Donald 1986. Atlas of Medieval Europe. 2.p. Oxford.
Mäntylä, Ilkka 1994. Porvoon kaupungin historia II 1602–1809. Porvoo: Porvoon kaupunki.
Nikula, Oscar ja Sigrid 1987, Turun kaupungin historia 1521–1600. I nide. Turku: Turun kaupunki.
Nordberg, Michael 1995. Den dynamiska medeltiden. Stockholm: Tidens förlag.
Ranta, Raimo 1975. Turun kaupungin historia 1600-1721 I-II. Turku: Turun kaupunki.
Schwab, Heinrich W. 1989. Ratsmusik und Hausmusik – Offizielles und privates Musizieren aus der Zeit zwischen 1600 und 1800. Studien zur Musikgeschichte der Hansestadt Lübeck (= Kieler Schriften zur Musikwissenschaft 31). Toim. A. Edler & H.W. Schwab. Kassel: Bärenreiter, 81-92.
Spreckelsen, Otto 1924. Stader Ratsmusikanten. Stader Archiv: Neue Folge 14, 1–39.
Virkkunen, A.H. 1919. Oulun kaupungin historia I. Oulu: Oulun kaupunki.