Virsikirjat ovat laulettavaksi tarkoitetun hengellisen runouden kokoelmia; sävelmiä niihin ei sisälly. Kirkoissa tarvittiin näin ollen kanttori, joka tunsi myös virsiteksteihin kuuluvat sävelmät ja saattoi toimia esilaulajana. Seurakunta oppi sekä virsien sanat että niiden sävelet kuulonvaraisesti. Kun kirjat painotekniikan alkuaikoina olivat kalliita ja tavallisen kansan lukutaito heikko, ei virsikirjojakaan ollut tarkoitettu rahvaan käsiin. Kun virsien lukumäärä kasvoi, alkoi sävelmien muistinvarainen hallitseminen käydä pappiskoulun käyneillekin työlääksi. Sen tähden papit ja muutkin oppia saaneet kirkon työntekijät eri puolilla maata alkoivat merkitä virsisävelmiä käsin muistiin.
Käsikirjoituksia
Luterilaisia koraalisävelmiä sisältäviä käsikirjoituksia 1500- ja 1600-luvuilta on Suomen kirkoista tavattu nelisenkymmentä, ja sen lisäksi monissa painetuissa kirjoissa on käsinkirjoitettuja lisäyksiä. Luettelo näistä lähteistä sisältyy Ingeborg Lagercrantzin väitöskirjaan Lutherska kyrkovisor i finländska hand-skrifter från 1500- och 1600-talen (1948) ja sen jatko-osaan (1952). Lagercrantzin tutkimuksia on sittemmin jatkanut T.I. Haapalainen.
Aineistossa voidaan sisällön perusteella erottaa neljä päätyyppiä:
- Vanhimman, uskonpuhdistuksen alkuajoilta peräisin olevan tyypin tunnusomaista sisältöä ovat kyriale, Te Deum, Venite, tietyt sekvenssit, jotkut introitusantifonit ja hymnit, useimmat kansankielelle käännetyin tekstein. Mukana ovat siis messun ordinarium ja osia propriumista sekä joitakin hetkipalvelukseen kuuluvia lauluja. Tämän ryhmän tärkein käsikirjoitus on edellä mainittu Westhin codex, joka siis on paitsi virsikirjan myös koraalikirjan varhainen esimuoto.
- Toisen tyypin laulukirjat sisältävät kyrialen ruotsiksi, suomeksi ja latinaksi, latinankielisen sequentiariumin ja hymnariumin, antifoneja ja responsorioita de tempore sekä tonariumin ja venitiariumin. Sekvensseistä on kansankielelle käännetty vain suurimpiin juhlapyhiin kuuluvia. Näissä käsikirjoituksissa näkyy selvästi paluu latinankieliseen lauluun, kuten myös vastaavassa aineistossa Ruotsin muissa hiippakunnissa. Luterilaisen opin vaikutus näkyy kuitenkin siinä, että tekstit on yleensä, ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa, pyritty muokkaamaan sen käsitysten mukaisesti.
- Kolmannen käsikirjoitustyypin sisällössä katolinen vaikutus on sangen silmiinpistävä. Nämä käsikirjoitukset sisältävät käytännöllisesti katsoen yksinomaan kirkkovuoden juhlapyhiin (proprium de tempore) ja pyhimysjuhliin (proprium de sanctis) liittyviä latinankielisiä antifoneja.
- Tunnusomaisempia 1600-luvulle ovat kuitenkin käsikirjoitukset, jotka vahvistavat uskonpuhdistuksen alkuaikoina vallinnutta suuntausta ja korostavat ennen kaikkea kansankielisyyttä. Tälle neljännelle käsikirjoitustyypille luonteenomaista sisältöä ovat kansankielinen kyriale eri juhlapyhiin kuuluvine sekvensseineen, eräät luterilaisen kirkkolaulun luonteen saaneet hymnit ja antifonit ja todellisena uutuutena luterilainen koraalikirja.
Vaikka jotkut näistä käsikirjoituksista siirtymäkauden ilmiöinä sisältävät vielä latinankielistäkin ainesta, ne ilmentävät määrätietoista pyrkimystä kohti kansankielistä luterilaista jumalanpalvelusta. Jotkut niistä ovat kaksikielisiä ja heijastavat Suomen hiippakuntain molempien kieliryhmien tarpeita, jotkut taas pelkästään ruotsinkielisiä. Kaikki sävelmät sekä näissä että vastaavissa käsikirjoituksissa muista Ruotsin hiippakunnista ovat yksiäänisiä.
Tyypit 1-3, joiden välillä esiintyy myös molempien tunnusmerkkejä sisältäviä sekamuotoja, ovat peräisin 1500-luvun lopulta, katolisuuteen taipuvaisen ja sitä suosivan Juhana III:n hallituskaudelta. Juhana toteutti osaksi poliittisista syistä, katolisia valtoja miellyttääkseen, 1570-luvulla liturgiassa uudistuksia (ns. Punainen kirja, 1576), joiden tarkoituksena oli korostaa jumalanpalveluksen juhlallista luonnetta, eikä tämä suuntaus varsinkaan Suomen hiippakunnassa herättänyt edes mainittavaa vastustusta. Sillä oli päinvastoin vaikutusvaltaisia puoltajia, kuten piispa Erik Sorolainen, joka vuodesta 1583 seurasi Paavali Juustenia Turun piispanistuimella. Mielenkiintoinen piirre näissä käsikirjoituksissa on niiden laajuuden lisäksi suuri koko ja selkeä käsiala, mikä viittaa siihen, että ne oli tarkoitettu eräänlaisiksi kuoronuoteiksi, useamman laulajan samanaikaisesti luettaviksi. Ne säilyivät käytössä pitkään 1600-luvun puolelle, jopa sen puolivälin tienoille saakka.
Oman ryhmänsä suomalaisen protestanttisen koraalin varhaisessa lähdeaineistossa muodostavat painettuihin kirjoihin käsin tehdyt lisäykset. Musiikinhistoriallisina dokumentteina kiinnostavia ovat eräät messu- ja käsikirjat sekä ruotsalainen En liten Songbook til at brukas i Kyrkionne (1553), joissa painettuina oleville tyhjille nuottiviivoille on käsin lisätty sävelmiä tai joihin kirjan omistaja tai seurakunnan kirkkoherra on liittänyt suomen- tai ruotsinkielisiä virsiä sisältäviä lisälehtiä. Näiden lisäysten ajoitus on useimmissa tapauksissa epävarma. Jos kyseessä on 1500-luvulla painettu kirja, lisäykset on todennäköisesti tehty hyvän aikaa sen ilmestymisen jälkeen. Kalliit ja harvinaiset, pieninä painoksina ilmestyneet kirjat ovat kaikesta päättäen olleet käytössä pitkään senkin jälkeen, kun ne sisällöllisesti ovat jo olleet vanhentuneita.
Suomen kahden hiippakunnan alueelta säilyneet, luterilaisia koraaleja sisältävät käsikirjoitukset ja niiden katkelmat osoittavat, että vuosien 1583 ja 1605 virsikirjat tyydyttivät vain osan uskonpuhdistuksen aikana uudistuneen jumalanpalveluksen tarpeista. Koraalikirjan puute pakotti seurakuntien paimenet merkitsemään itse muistiin oppimiaan melodioita, joita mainituissa käsikirjoituksissa esiintyy kaikkiaan hiukan neljättä sataa.
Kangasalan koraalikirja
Sävelmätutkimuksen kannalta tärkein käsikirjoituksista on ns. Kangasalan koraalikirja, joka niistä myös tunnetaan parhaiten. Sen tekijä, mahdollisesti Kangasalan kappalainen tai seurakunnan muu työntekijä, ilmeisesti ei kuitenkaan kirkkoherra, kuten joissakin lähteissä mainitaan, on merkinnyt käsikirjoitukseen todistuksen sen alkuperästä: ”Has Notas cantionum conscripsit Jacobus Francisci Anno 1624 Mense 8bri.” Mikä Jacobus Franciscin asema sitten lieneekään ollut, hänen on täytynyt olla oppinut mies, joka osasi ruotsia, suomea ja latinaa, tunsi aikansa liturgiset sävelmät ja vuoden 1582 PC-kokoelman sekä hallitsi nuottikirjoituksen.
Käsikirjoituksessa on kaksi osaa, joiden sivut on erikseen numeroitu:
- Ensimmäinen osa (fol. 1r-45v) on käsikirja, joka sisältää suomen- ja ruotsinkielisen gradualen (kyriale, suorasanainen ja riimillinen Te Deum sekä Laetabundus), osittain latinankielisen funebralen, suomenkielisen tonarium-katkelman (Magnificat-tekstin alkusanoihin) ja kaksi suomenkielistä psalmia (Olcon kijtos sun poicas kaut, O Taiwahas) ilman sävelmää.
- Jälkimmäinen osa (fol. 1r-22r) on yhtenäinen yksiääninen koraalikirja ruotsin- ja suomenkielisine alkusanoineen. Siinä on kaikkiaan 201 tekstiotsikkoa, mutta vain noin 170 sävelmää, sillä joissakin tapauksissa sama sävelmä liittyy useampaan tekstiin. Toisaalta on myös tapauksia, joissa samaan tekstiin kuuluu kaksi eri melodiaa. Sävelmien lukumäärä on monista syistä jossain määrin tulkinnanvarainen, minkä tähden eri tutkijat ovat päätyneet hiukan toisistaan poikkeaviin tuloksiin.
Käsikirjoituksessa lauluja ei ole numeroitu eikä ryhmitelty tai otsikoitu ryhmittäin lukuun ottamatta joululauluja. Haapalainen on ehdottanut seuraavaa ryhmitystä, joka antaa oikean kuvan kokoelman rakenteesta:
- katekismuslaulut
- psalmilaulut
- opettavat, rukous- ja kiitoslaulut
- juhlapyhien laulut, jotka jakaantuvat joulun, pääsiäisen ja helluntain ajan lauluihin
- aamu- ja iltalaulut
- kuolemaan ja ikuisuuteen liittyvät laulut
Koraalikirjat eivät milloinkaan ole itsenäisiä kokonaisuuksia, vaan liittyvät aina tekstikokoelmiin. Kangasalan koraalikirjan tapauksessa tekstilähteinä ovat olleet Jaakko Suomalaisen ja Hemminki Maskulaisen virsikirjat, mutta merkillepantavaa on, että sävelmien ryhmittely ei noudata virsikirjojen järjestystä. Vaikka yhtenäinen kokonaissuunnitelma näin ollen näyttääkin puuttuvan, Hemminki Maskulaisen virsikirjan tekstit, joihin, kuten edellä on mainittu, sisältyvät kaikki Jaakko Suomalaisen virsikirjan tekstit, kattavat Kangasalan koraalikirjan koko sävelmäaineiston. Sitä ei voida kuitenkaan pitää näiden virsikirjojen varsinaisena sävelmäkokoelmana, koska siitä puuttuvat joidenkin niissä esiintyvien tekstien sävelmät. Jaakko Suomalaisen virsikirjan teksteistä jää ilman sävelmää 19, Hemminki Maskulaisen 62. Näistä puutteista huolimatta on kiistatonta, että koraalikirjalla on yhteys molempiin edellä mainittuihin virsikirjoihin tai ainakin jälkimmäiseen.
Sävelmien järjestys, joka poikkeaa virsikirjojen tekstien järjestyksestä, on antanut aiheen olettaa, että koraalikirjalla olisi muitakin lähteitä ja esikuvia kuin suomalaiset virsikirjat. Kysymykseen tulevat tällöin lähinnä ruotsalaiset virsikirjat, joita nimellä Then Swenska Psalmboken ilmestyi vuoteen 1622 mennessä useita painoksia, varhaisin vuonna 1562. Jo tämä varhaisin painos, josta tunnetaan vain yksi, Islannista vuonna 1963 löytynyt kappale, on järjestyksen osalta merkillepantavan yhdenmukainen Kangasalan koraalikirjan kanssa. Vielä suurempi on yhdenmukaisuus vuoden 1607 painoksen kanssa. Muita mahdollisia esikuvia ovat Een liten Psalmbook -virsikirjan vuoden 1614 painos, aikaisemmin tunnettu nimellä Andelige Psalmer och Wijsor, sekä Petrus Johannis Rudbeckin 1622 julkaisema Enchiridion eller then Swenska Psalmboken, joskin ne rakenteeltaan poikkeavat edellä mainituista. Lisäksi on huomattava, että Kangasalan koraalikirjan loppuosaan sisältyy ryhmä suomalaisia lauluja, joilla ei ole esikuvia ruotsalaisissa kokoelmissa.
Muita käsinkirjoitettuja koraalikirjoja ovat muun muassa Liber Templi Ilmolensis (ennen vuotta 1635), Vöyrin käsikirjoituksen koraaliosa (1640-l) sekä Loimijoen käsikirjoitus (esikuva ja sisältö mahd. jo 1500-luvun lopulta).
Painetut koraalikirjat
1600-luvulla laaditut käsinkirjoitetut koraalikirjat osoittavat, että luterilaisen kirkkolaulun saadessa yhä enemmän jalansijaa sävelmien muistiin merkitseminen oli käynyt välttämättömäksi. Käsikirjoitukset saattoivat tietenkin tyydyttää vain paikallisia tarpeita, koska kutakin oli vain yksi kappale. Sen tähden oli tärkeää saada aikaan myös painettu koraalikirja.
Koralpsalmboken (1697)
Työ sekä ruotsalaisen että suomalaisen koraalikirjan aikaansaamiseksi aloitettiin 1690-luvulla. Ensiksi valmistui Olof Rudbeckin (1630-1702) ja Harald Valleriuksen (1646-1716) komiteatyönä, käytännössä Valleriuksen toimittamana Then Swenska Psalmboken (1697), lyhyesti Koralpsalmboken (K), Ruotsin koraalikirjahistorian ensimmäinen suuri monumentti. Se on todellinen koraalivirsikirja, jossa on sekä virsien tekstit että sävelmät. Yksi sen kappale annettiin jokaiseen Ruotsin seurakuntaan, ja uusia painoksia otettiin vuosina 1701, 1739 ja 1774 kanttorien, urkurien ja opettajien tarpeeseen.
Sävelmiä kirjassa on 250. Niillä voidaan laulaa kaikki vuoden 1695 virsikirjan 413 virttä, sillä monet sopivat kahteen tai usempaan tekstiin. Sävelmät on varustettu numeroidulla bassolla, mikä osoittaa, että ne oli ajateltu urkujen tai muun soittimen säestyksellä laulettaviksi. Nuottikirjoitus muistuttaa ulkoasultaan neliömäistä mensuraalinotaatiota, mutta noudattaa modernin nuottikirjoituksen sääntöjä; vain muutamat keskiaikaiset sävelmät on merkitty aidolla mensuraalikirjoituksella ja ilman kenraalibassoa. Musiikillisesti koraalivirsikirja on mielenkiintoinen erityisesti sen tähden, että siinä kuvastuu kirkkolaulussa 1600-luvun aikana tapahtuva murros kirkkosävellajeista duuriin ja molliin.
Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja (1702)
Suomalaisen koraalikirjan tarpeeseen ilmestyi Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja (YTN), Prändätty Stockholmis HENRICH Keysarilda Cuningaliselda Kirjanpräntäjäldä Anno 1702. Kun se on kirja, jossa Caickein sekä uutein että wanhain Suomalaisten wirten oikiat ja tawaliset Nuotit löyttän, se luo ensi kerran kiinteän yhteyden suomenkielisten virsitekstien ja niihin kuuluvien sävelmien välillä.
K oli luonnollisesti suomalaisen koraalivirsikirjan esikuvana. Kirjojen nuottikuva on hyvin samankaltainen, mutta työn jälki on suomenkielisessä kirjassa heikompaa. Notaatiotyypppi on neliömäinen mensuraalinotaatio. Merkittävin ero on, että suomalainen kokoelma on puhtaasti yksiääninen; kenraalibasso sointunumerointeineen on siitä jätetty pois. Sen sijaan suomalaisen kirjan nuotinnuksessa käytetään tahtiviivoja (tai niiden paikalla olevia välejä), kun taas ruotsalaisessa vain säerajat on merkitty viivoin. YTN on esikuvaansa pienikokoisempi, ja sen tähden siinä on vain kunkin virren ensimmäinen säkeistö, kun K:ssa on virsien koko teksti. Laajuudeltaan molemmat kirjat vastaavat toisiaan: YTN sisältää myös noin 250 sävelmää, joista suurin osa on myös K:ssa. Yhteisestä aineistosta yli puolet sisältyy jo Kangasalan koraalikirjaan. YTN kokosi yhteen keskeisen osan Suomen kahdessa hiippakunnassa 1600-luvulla käytetyistä virsisävelmistä.
Kirjallisuutta
Göransson, Harald 1992. Koralpsalmboken 1697. Göteborg: Gidlunds bokförlag.
Lagercrantz, Ingeborg 1948-52. Lutherska kyrkovisor i finländska handskrifter från 1500- och 1600-talen I-II (Lutherska Litteraturstiftelsens svenska publikationer 2). Helsingfors: Förbundet för svenskt församlingsarbete i Finland.
Pajamo, Reijo 1991. Hymnologian peruskurssi (Kirkkomusiikin osaston julkaisuja 2). Helsinki: Sibelius Akatemia.
Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja [1702]. Vuoden 1702 painettu virsisävelmistö. Näköispainos ja kriittinen editio (SKST 826). Toim. Erkki Tuppurainen 2001. Helsinki: SKS.
Referenssiäänite
Choralis Septentrionalis. Early Scandinavian Chorale. Retrover/Markus Tapio (OPS 30-257; Sib CD 16409).