Myöhäiskeskiajan pohjoismainen valtioliitto Kalmarin unioni (1397-1523) hajoaa ruotsalaisten noustua kapinaan tanskalaisia vastaan. Tanskalainen unionikuningas Kristian II pyrkii nujertamaan ruotsalaisten vastarinnan ja järjestää 1520 Tukholman verilöylyn, jossa mestauttaa satakunta unionin vastustajaa. Tanskalaiset kärsivät tappion Lyypekin kauppiaiden rahoittamalle ruotsalaiselle talonpoikaisarmeijalle, jonka johtaja Gustav Eriksson (Vasa) eli Kustaa Vaasa valitaan 1521 valtionhoitajaksi. Kaksi vuotta myöhemmin hän huudattaa itsensä kuninkaaksi. Ruotsin historiassa alkaa ns. vanhempi Vaasa-kausi, jonka keskeiset tapahtumaketjut ovat kansallisvaltion muodostuminen ja uskonpuhdistus.
Kustaa Vaasa. Jakob Bincks, 1542.
Kustaa Vaasa hallitsee rautaisella kädellä kuolemaansa asti 1560. Hänen seuraajakseen tulee hänen vanhin poikansa Erik XIV (kuninkaana 1560-68). Erik vangituttaa velipuolensa Juhanan, jolle Kustaa Vaasa oli 1556 perustanut Suomen herttuakunnan. Erik kruunauttaa puolisonsa Kaarina Maununtyttären kuningattareksi ja saa aateliston vastaansa. Hänet syöstään vallasta ja hänen seuraajakseen tulee Juhana III (kuninkaana 1568-92), joka Suomen herttuana oli solminut avioliiton puolalaisen prinsessan Katarina Jagellonican kanssa vuonna 1562. Juhanan ja Katarinan pojasta Sigismundista tulee 1587 Puolan vaalikuningas. Kun hän isänsä kuoleman jälkeen perii myös Ruotsin kruunun, Ruotsi ja Puola muodostavat personaaliunionin. Puola on katolinen maa, Ruotsi luterilainen, näin ollen uskonnolliset ja poliittiset vastakohdat kärjistyvät. Juhana III:n nuorempi veli Kaarle-herttua asettuu veljenpoikaansa vastaan, voittaa hänet ja saa Ruotsin kruunun. Kaarle IX hallitsee vuodesta 1599 kuolemaansa asti 1611.
Valtaistuimelle nousee Kaarle IX:n jälkeen hänen poikansa Kustaa II Aadolf (kuninkaana 1611-32), jonka aikana Ruotsi sekaantuu 30-vuotiseen sotaan katolisen ja protestanttisen Euroopan välillä ja nousee suurvallaksi. Kustaa saa surmansa Lützenin taistelussa Wallensteinin joukkoja vastaan marraskuussa 1632, ja hänen seuraajakseen nousee Kristiina (kuningattarena 1632-54), joka kuitenkin saa vallan vasta tultuaan täysi-ikäiseksi 1644. Tällä välin 30-vuotinen sota jatkuu päättyäkseen Westfalenin rauhaan 1648. Kristiina luopuu kruunusta, kääntyy katoliseen uskoon ja muuttaa Roomaan, jossa hän kuolee 1689. Hänen seuraajakseen tulee hänen serkkunsa pfalzkreivi Kaarle X Kustaa (kuninkaana 1654-60), jonka kuollessa Ruotsi käy sotaa useilla rintamilla mutta on toisaalta onnistunut edelleen laajentamaan alueitaan. Isäänsä valtaistuimelle seuraa Kaarle XI (kuninkaana 1660-97), jonka metsästysretki Ahvenanmaalle 1671 antaa aiheen Topeliuksen ja Paciuksen oopperaan Kaarle-kuninkaan metsästys (1852). Hänen seuraajakseen tulee hänen poikansa Kaarle XII (kuninkaana 1697-1718), jonka aikana käydään Suuri Pohjan sota (1700-21). Suomen osalta se johtaa pitkään venäläismiehitykseen, Isovihaan, joka päättyy Uudenkaupungin rauhaan 1721. Kaarle XII saa surmansa Norjan-sotaretken aikana vihollisen luodista 30. marraskuuta 1718. Soturikuninkaan kuoleman myötä myös Ruotsin suurvalta romahtaa.
Uskonpuhdistus
Mikael Agricola Albert. Painokuva Edelfeldtin puukaiverruksesta. Teoksesta Topelius, Zachris Lukemisia lapsille, jälkimmäinen osa s.81 (WSOY 1907).
Kustaa Vaasa (kuninkaana 1523-60) pani valtakunnassaan alulle uskonpuhdistuksen Västeråsin valtiopäivillä kesäkuussa 1527. Kesti kuitenkin useita vuosikymmeniä, aina Upsalan kirkolliskokoukseen vuonna 1593, ennen kuin se oli vakiinnuttanut asemansa. Ei uskonpuhdistus Saksassakaan yhdessä yössä toteutunut. Augsburgin uskonrauha solmittiin vuonna 1555, melkein neljä vuosikymmentä sen jälkeen kun Lutherin kerrotaan naulanneen teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen 1517.
Uskonpuhdistuksella oli kaksi periaatetta: kirkon opin tuli perustua Raamattuun ja sitä tuli julistaa kansan kielellä. Tämä jälkimmäinen periaate koski myös kirkkolaulua, joka tähän mennessä oli ollut latinankielistä. Kansankielisen koraali sai vahvan aseman ensiksi Lutherin Saksalaisessa messussa (Deutsche Messe und Ordnung Gottesdiensts, 1526). Luther ei kuitenkaan halunnut kokonaan hylätä latinankielistä laulua, sillä tuttuja sävelmiä ei ollut helppo korvata uusilla. Näin myös kuoro säilytti pitkään asemansa jumalanpalveluksen musiikissa, ja seurakuntalaulu kehittyi vasta vähitellen sen rinnalla.
Ruotsissa evankelisesti puhdistetun jumalanpalveluksen perustan laski Olaus Petrin messu (1531). Siinä alulle pantu suositus messun pitämisestä kansan kielellä vahvistettiin vuoden 1536 kirkolliskokouksessa, ja käytännön vakiinnutti vuonna 1541 ilmestynyt Messan på swensko. Lutherin oppi herätti papistossa ja kansassa paljon tyytymättömyyttä ja vastustusta, mutta kehitys ei ollut pysäytettävissä, vaikka Juhana III:n vastauskonpuhdistuksen aineksia sisältävä ns. ”Punainen kirja” (1576) sitä hetkellisesti horjuttikin. Lopulta voiton peri arkkipiispa Laurentius Petrin laatima vuoden 1571 kirkkojärjestys, joka lisäyksineen (Nova Ordinantia, 1575) pysyi voimassa, kunnes sen korvasi vuoden 1686 kirkkolaki.
Mikael Agricola: Messu eli Herran Echtolinen, 1549.
Suomessa uusi oppi sai vahvan jalansijan Turun koulussa erityisesti sen jälkeen, kun Wittenbergissä opiskellut Mikael Agricola (n. 1510-1557) vuonna 1539 tuli sen rehtoriksi. Jumalanpalveluksen uuden käytännön perustaksi valmistui Agricolan Messu eli Herran Echtolinen (1549). Suomen uskonpuhdistajan suhtautuminen katoliseen perinteeseen oli kuitenkin hienovarainen; kasvattajana ja myöhemmin piispana hän vältti hävittämästä sellaista vanhaa arvokasta, mikä ei loukannut uuden opin periaatteita.
Vaikutus kirkkomusiikkiin
Uskonpuhdistuksen vaikutus kirkkomusiikkiin Suomessa oli aluksi sangen vähäinen ja rajoittui lähinnä siihen, että puhdistetun opin vastaisia kohtia poistettiin messusta. Kun protestanttisista virsisävelmistä oli pulaa, latinankielinen laulu säilyi pitkään käytössä. Sitä viljeltiin vielä 1600-luvullakin. Laulujen tekstejä tyydyttiin aluksi vain korjailemaan latinan kielellä ennen kuin kansankielinen sävelmistö alkoi vallata alaa. Opin puhtaus näyttää olleen kirkkomusiikissa ensi alkuun tärkeämpi seikka kuin kansankielisyys.
Pyhimysten palvonta oli muuan niistä piirteistä, joita protestanttinen usko vastusti. Niinpä pyhimyksiin viittaavat tekstikohdat muutettiin yleensä sillä tavoin, että rukouksen tai palvonnan kohteeksi tuli itse vapahtaja. Esimerkiksi Johannes Kastajalle omistetun keskiaikaisen sekvenssin Praecursorem summi regis sanat Laudes ergo mirifico / Johanni permagnifico… on eräässä käsikirjoituksessa (HYK Graduale 47) muutettu muotoon Laudes ergo mirifico / Jhesu Christo magnifico…
Myös Suomen kansallispyhimys Pyhä Henrik sai luovuttaa paikkansa Jeesukselle, vieläpä omaan ruumiinsiirtämisjuhlaansa kuuluvassa hymnissä Gaude coetus fidelium. Tekstimuutos on Haapasen (1930) mukaan kuitenkin tehty niin taitamattomasti, että on kyseenalaista, onko sävelmää korjatussa asussaan lainkaan voitu käyttää.
Neitsyt Marian juhlapäivinä laulettuja tekstejä muokattiin samojen periaatteiden mukaan, jolloin esimerkiksi sanat Maria, mater gracie muuttuivat muotoon Celestis pater gracie. Toisinaan oli tarpeen korjata vain sana tai kaksi, toisinaan tekstin jokainen säkeistö kaipasi muokkaamista, kuten oli asian laita latinankieliseen Piae Cantiones -kokoelmaan sisältyvässä marianhymnissä Ave maris stella. Tosin sen protestanttiseenkin muotoon jäi Neitsyt Marian palvontaan viittaavia kohtia; eihän niitä marianhymistä voitu kokonaan poistaakaan koko tekstin menettämättä käsitettävyyttään. Keskiajan pyhimyskultista näyttää protestanttisuuden alkuaikoina säilyneen tiettyjä osia, joilla oli riittävästi tradition painoa.
Katolisen perinteen vaikutus näyttää itse asiassa Suomessa säilyneen kauemmin kuin muualla ja eläneen pidempään rinnan uuden ohjelmiston kanssa. Piae Cantiones -kokoelman painattamista vuonna 1582, uskonpuhdistuksen vuosisadan kallistuessa lopulleen, voidaan pitää melko yllättävänä, vaikka luterilaisuus katolisuuteen taipuvaisen Juhana III:n aikana ei ollutkaan vielä saavuttanut lopullista voittoaan. Vielä yllättävämpänä on pidettävä sen toista, lisättyä latinankielistä painosta, joka ilmestyi 1625.
Latinankielisen kirkkolaulun perinnettä vaalittiin myös suomennoksin. Michael Gunnaerus sai valmiiksi koko kirkkovuoden kattavan introitus-tekstien suomennoksen 1605, ja Maskun kirkkoherra Hemmingius Henrici eli Hemminki Maskulainen julkaisi PC-kokoelman tekstit suomeksi 1616. Vanhan perinteen sitkeyttä kuvastaa, että vasta 1700-luvulle tultaessa kansankielinen protestanttisten virrenveisuu oli lähes kokonaan syrjäyttänyt latinankielisen sävelmistön – messun perinteisiä ordinarium-sävelmiä lukuun ottamatta.
Kirjallisuutta
Enemark, Poul 1986. Kalmarin unionista Tukholman verilöylyyn (Tietolipas 101). Suom. Kai Kaila. Helsinki: SKS.
Haapanen, Toivo 1930. Uskonpuhdistusajan muunnoksia katolisista kirkkolauluista. Juhlajulkaisu J. Gummerukselle ja M. Ruuthille (SKHST 28). Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.
Klinge, Matti, Laura Kolbe, Maria-Liisa Nevala, Päivi Setälä 1990. Kuningatar Kristiina – aikansa eurooppalainen. Helsinki: Otava