Italialaista sonaatti- ja triosonaattityyliä jäljiteltiin kaikkialla Euroopassa. Saksankieliset maat ja alueet olivat luonnollisia vaikutusalueita, jo yhteisestä historiasta käsin (saksalais-roomalainen keisarikunta), minkä lisäksi katolisen Itävallan ja etelä-Saksan sekä pohjois-Italian hovit/kaupungit olivat tiiviissä yhteistyössä keskenään maantieteellisen läheisyyden takia.
Englantiin vaikutteet tulivat melko nopsaan paitsi matkaavien muusikoiden toimesta myös melkoisen julkaisuaktiviteetin ansiosta Kanaalin molemmin puolin (Lontoon ja Amsterdamin musiikkikustantajat). Ranskaan vaikutteet tihkuivat vähitellen yksittäisten ranskalaissäveltäjien Italian-vierailujen sekä siviilirohkeuden ansiosta, niin että 1700 paikkeilla italialainen tyyli oli jo lyönyt itsensä läpi sielläkin, loopullisesti toki vasta 1720–30-luvuilla, jolloin se osin korvasi ranskalaisuuden.
SAKSA, ITÄVALTA
Wien, Dresden ja Hampuri olivat sonaattikulttuurin keskuksia, mutta kaikkialla noin 300 suvereenin saksalaisvaltion alueella toimi yhteensä noin 95 säveltäjää. Varhaista sonaattityyliä toivat Wieniin F. Turini ja Buonamente, Neuburgiin ja Düsseldorfiin B. Marini, Dresdeniin C. Farina. Johann Staden (1581–1634), Nürnbergin urkuri, ja hänen oppilaansa Johann Erasmus Kindermann (1616–55) ovat ensimmäiset saksalaiset barokkisonaattisäveltäjät. Westfalenin rauhan 1648 jälkeen saksalaisella alueella alkoi olla enemmän syntyperäisiä sonaattisäveltäjiä ja myös musiikin painaminen lisääntyi huomattavasti.
Giovanni Valentini (k. 1649) tuli Wienin hoviin 1614 ja sävelsi 4–5-äänisiä sonaatteja erilaisille soitinyhdistelmille venetsialaiseen tyyliin. Antonio Bertali (1605–69) oli veronalaissyntyinen viulisti, joka vaikutti Wienissä (1623–). Kahdessa postuumissa kokoelmassa Prothimia suavissima sive Duodena Prima ja Secunda (1672) on molemmissa on 12 sonaattia enimmäkseen useammalle äänelle à 5–6, 8, jopa à 13–18; sonaatit on tarkoitettu enemmän juhla- kuin kamarimusiikiksi.
Giovanni Antonio Pandolfi Mealli
Pandolfi (fl. 1660–69) syntyi Umbriassa (n. 1620–1634) ja sai koulutuksensa Perugiassa. Hän muutti 1652 Innsbruckiin Habsburgien arkkiherttuan hoviin, jossa ilmeisesti tutustui Cestiin ja jossa A. Melani oli kapellimestarina, A. Castelli hoviurkurina ja A. M. Viviani kamariyhtyeen johtajana.
Pandolfi omisti heille samoin kuin hovin neljälle kastraatille opukset 3 ja 4, jotka molemmat on otsakoitu 6 Sonate à Violino solo, per Chiese e Camera (Innsbruck, 1660). Tällä kokoelmallaan Pandolfi on itävaltalais-saksalaisen viulukoulun perustaja ja kummisetä: Schmelzer, Biber, Walther ja Westhoff seurasivat mallia omissa julkaisuissaan ja englantilaisen gambistin, William Youngin (k. 1671), mukana Pandolfin musiikki joutui aikanaan myös Englannin hoviin sekä myös nuoren Purcellin käyttöön, joka löysi sonaatista nro 2, “La Cesta” (Cestin mukaan) hurjan, kromaattisen groundin.
Historiallisen merkityksen lisäksi sonaatit op. 3–4 ovat loistavaa musiikkia viulistisessa taituriudessaan sekä ennakolta arvaamattomassa etenemisessään. Emme tiedä sonaattien omistuksista tosin, ovatko ne tarkoitettu muotokuviksi, karikatyyreiksi, ylistyksiksi vaiko satiireiksi. Monet sonaatit loppuvat oudosti kesken, mm. op. 3/4 “La Castella” (hoviurkurin mukaan), jossa ensin on nopea jakso, sitten chaconne/passacaglia (bassosta d–cis–h–a) ja lopuksi Adagio-taite. Kastraatti Clemente Antonille omistettu sonaatti op. 3/5 “La Clemente” on tosi hurja ja varmaan kuvaa miehen vokaalitaidetta. Sonaatin osat ovat Adagio-Allegro–Allegro–Largo.
Opuksen 4 sonaatin nro, 1 “La Bernabea”, osat ovat Adagio–Allegro–Presto–Allegro–Adagissimo–Allegro–Allegro. Sonaatti nro 6, “La Vinciolina”, on ainoa naiselle (Teodora Vincioli) omistettu teos: siinä on viisi Adagio-osaa ennen päätös-Allegroa, mikä puhunee selvää kieltä.
Arkkiherttuan kuoleman jälkeen (1662) Pandolfi ilmeisesti siirtyi Messinaan ja julkaisi vielä kokoelman Sonate cioè Balletti, Sarabande, Correnti, Passacagli, Capricietti, & una Trombetta a uno e dui Violini con la terza parta della Viola a beneplacito (Rooma, 1669). Se käsittää 18 teosta, joista kuusi on triosonaatteja (2 viulua, basso ja b.c.), kahdeksan duosonaattia (2 viulua ja b.c.) ja neljä viulusonaattia (viulu ja b.c.).
Johann Rosenmüller
Rosenmüller (n. 1619–1684) opiskeli Leipzigissa, pakeni vankilasta, jonne oli joutunut homoseksuaalisuuden takia, Hampuriin 1655 ja edelleen Venetsiaan, josta hän palasi vasta 1674 takaisin Saksaan, Wolfenbütteliin. Ennen pakoaan Rosenmüller oli ehtinyt julkaista kokoelman tansseja ja tanssisarjoja nimellä Studenten-Music (Leipzig, 1654).
11 Sonate da camera à 5 (Venetsia, 1667; Nürnberg, 1670): oli ensimmäinen merkittävä saksalainen kamarisonaatti/sarja-julkaisu. Se on omistettu Braunschweigin herttualle. Sonaatit ovat saksalaisia viisi-äänisyydessään, italialaisia kamarisonaattimuodossaan, jossa sonaatti alkaa moniosaisella, Grave/Adagio- ja Allegro-taitteiden vaihteluun perustuvalla sinfonialla ja saa seurakseen tansseja (Sinfonia–A–C–Ballo–S), parissa tapauksessa myös Intradan. Sonaatit ovat lähempänä orkesteri- kuin kamarimusiikki-idiomia.
12 Sonate à 2. 3. 4. è 5. stromenti, da arco & altri (Nürnberg, 1682) on enemmän italialainen tyyliltään, sektiot ovat laajentuneita, ja ne on varustettu tempomerkinnöin sekä sisältävät enemmän passaggioita. Kokonaisuus on musiikillisesti aikansa hienoimpia.
Johann Heinrich Schmelzer
Schmelzer (1623–1680) oli ensimmäinen merkittävä itävaltalainen viulusäveltäjä, joka pääsi hoviorkesteriin virallisesti (1649) ja josta tuli soitinmusiikin johtaja (1658), hovin varakapellimestari (1671) ja ensimmäinen kapellimestari (1679). Hän kuoli onnettomuudekseen uransa lakipisteessä ruttoon. Schmelzeriä pidettiin jo 1660 “kuuluisana ja lähes arvostettavimpana viulistina kaikkialla Euroopassa”. Musiikissa on kuultavissa kosolti kansanmusiikkivaikutteita (mustalaismusiikkiakin), sillä hän kasvoi sotaleireissä isänsä ammatin vuoksi. Schmelzer julkaisi kolme merkittävää kokoelmaa viulumusiikkia.
12 Duodena selectarum sonatorum (Nürnberg, 1659) sisältää nimensä mukaisesti 12 triosonaattia kahdelle viululle, gamballe ja b.c.:lle. Ne ovat 3–5-jaksoisia triosonaatteja, joista puuttuu enimmäkseen esitysmerkinnät. Musiikki edustaa imitoivaa tyyliä ja on myös virtuoosista dialogia viulujen kesken. Siinä on olmenlaisia tekstuuriratkaisuja: a) kaksi viulua ovat solistisia, b) viulu ja gamba ovat solistisia, c) kaikki kolme ovat tasaveroisesti äänessä.
Sacro-profanus concentus musicus (“Kirkollis-maallisia musiikkisopusointuja”; Nürnberg, 1662) käsittää niinikään 12 sonaattia à 2–8 sekä continuon. Sonaatit sisältävät sekä sooloja että monikuoroisuutta; ne ovat sekä vanhanaikaisia venetsialaiskaiuissaan että uudemmantyylisiä konserttoon kurkottamisessaan. Sonaatit ovat jälleen monijaksoisia kokonaisuuksia vähin tempo-ohjein.
6 Sonatae unarum fidium (“Sonaatteja yhdelle viululle”; Nürnberg, 1664) viululle ja continuolle on ensimmäinen saksalaisen alueen säveltäjän vastaava julkaisu, jolle malli löytyi Pandolfilta. Ne sisältävät lyhyitä, kontrastoivia jaksoja ja variaatiota; ennen kaikkea sonaatit ovat virtuoosimusiikkia viululle (Pandolfin ja Uccelinin vaikutus) tarjotessaan nopeita juoksutuksia, asteikkokulkuja ja arpeggioja läpi sävelalueen, kaksoisotteita ja scordaturaakin vähän. Seuraavassa näytettä kokoelman sonaatista nro 2, joka perustuu basso-ostinatoon:
Sonaatti Cucù on käsikirjoituksena säilynyttä suosikkimusiikkia. “Polnische Sackpfeiffen” (“Puolalainen säkkipilli”; 1665) on käsikirjoituksena säilynyt karakterikappale, joka muistuttaa hieman kaustislaista musiikkiakin. Balletto à 4 “Fechtschule” G (“Miekkailukoulubaletti”, 1668) on karakteristinen tanssisarja osineen Aria 1–2–Sarabande–Courente–Fechtschule–Bader Aria.
HEINRICH IGNAZ FRANZ BIBER
Biber (1644–1704) oli böömiläissyntyinen viulistisäveltäjä, joka oli mahdollisesti aikansa etevin viulisti. Hän teki monia keksintöjä: mm. monimutkaiset scordaturat, seitsemän asemaa, Bartók-pizzicato, paperi kielten alle. Hän pääsi Salzburgin hovikapelliin 1670/71, jossa toimi myös hovisäveltäjänä, varakapellimestarina (1679–) ja hovikapellimestarina (1684–). Biber aateloitiin 1690, ja hän vietti Salzburgissa loppuikänsä sekä omisti teoksensa arkkipiispoille (vrt. Mozart).
Burneyn mielestä 100 vuotta myöhemmin “viime vuosisadan kaikista viulisteista Biber näyttää olleen paras, ja hänen soolonsa ovat vaikeimpia ja kekseliäämpiä kuin missään muussa musiikissa samalta ajalta”. Hän sävelsi myös mainiota ohjelmamusiikkia: eläinmusiikkia ja sotamusiikkia. Biber julkaisi useita kokoelmia, jotka tekivät hänen musiikkinsa tunnetuksi myös Ranskassa ja Italiassa, vaikkei hän itse ilmeisesti konsertoinut juuri lainkaan.
Musiikki
Biberillä on monia erillisiä sonaatteja, joilla on usein karakteristisia nimiä, kuten sonaatti La Pastorella A (ennen 1669) ja Sonata S. Polycarpi à 9 (“Pyhän Popycarpin sonaatti” [=100-luvulla marttyyrikuoleman kokenut Smyrnan piispa]; 1673) kahdeksalle trumpetille, patarummuille ja continuolle.
Karakterinen on mitä suurimmassa määrin Sonata violino solo representativa (“Esittävä sonaatti sooloviululle”; 1669) osineen [Sonata]/Allegro–Nachtigall–Cucu–Der Frosch–Allegro: Die Henne. Der Hahn–Die Wachtel–Die Katz–Musketier Marsch[–Allemande], jossa siten kuvaillaan eri eläinten ääniä: satakieli, sammakko, kana, kukko, viiriäinen, kissa (lopuksi musketöörin eri sotilaan marssia). Sonata à 6 die Pauern-Kirchfahrt genannt (“Talonpoikien kirkkomatkaksi kutsuttu-sonaatti”; 1673) sisältää osat Sonata. Adagio–Presto–Die Pauern-Kirchfahrt–Adagio–Aria.
Ehkä kaikkein hurjin luonnehtiva sonaatti on nimeltään Battalia à 9/10 (“Taistelu”; 1673), joka pursuaa huumoria ja erikoisia efektejä. Tämän yhtye- tai oikeastaan jo orkesterisonaatin osat ovat:
• Presto I, jossa soitetaan col legno (jousen puuosalla);
• Die liederliche gsellschafft von allerley Humor. Allegro: (“Laulullisen seurueen kaikenlaista huumoria. Allegro.”) sisältää usean laulun kakofonisen päällekkäisyyden;
• Presto II;
• Der Mars, kuvaa sotilaan marssia, jossa viulu matkii pilliä ja violone rumpua niin, että kielten ja otelaudan väliin laitetaan paperikaistale;
• Presto III;
• Aria;
• Die Schlacht (“Taistelu”), osa kuvaa “Bartók-pizicatoilla” muskettien ääniä;
• Lamento [der Verwundten Musquetirer] Adagio. (“Haavoittuneiden musketöörien valitus. Adagio”).
Mysteerisonaatit
Ainulaatuinen on myös Biberin kokoelma 15 Mysteeri- tai Rosenkranz-sonaattia Jeesuksen elämästä “zur Verherrlichung von 15 Mysterien aus dem Leben Mariae” (“Marian elämän 15 mysteerin ihannoimiseksi”) sekä g-molli-soolopassacaglia, joka on Bachin chaconnen edeltäjä (n. 1674–76). Sonaatit jakaantuvat kolmeen alaosaan: Viisi ilon mysteeriä, Viisi kärsimysmysteeriä ja Viisi kunnian mysteeriä. Ne jäivät painamatta, vaikka kyseessä on tekijänsä ehkä merkittävin saavutus. Sonaattien scordaturat ovat mielenkiintoisia ja tekevät esittämisen hankalaksi:
• nro 1, d-doorinen, normaaliviritys, Mariä Verkündigung (“Marian ilmestys/ilmoitus”);
• nro 2, A-duuri, viritys a–e–a–e, Mariä Heimsuchung (“Marian vierailu”);
• nro 3, h-molli, viritys h–fis–h–d, Die Geburt Jesu (“Jeesuksen syntymä”);
• nro 4, doorinen, viritys a–d–a–d, Die Darstellung Jesu im Tempel (“Jeesuksen esittely temppelissä);
• nro 5, A-duuri, viritys a-e–a–cis, Der zwölfjährige Jesu im Tempel (“Kaksitoistavuotias Jeesus temppelissä”);
• nro 6, c-molli, viritys as–es–g–d, Jesus in Gethsemane (“Jeesus Getsemanessa”);
• nro 7, F-duuri, viritys c–f–a–c, Die Geißelung (“Ruoskinta”);
• nro 8, B-duuri, viritys d–f–b–d, Die Dornenkrone (“Orjantappurakruunu”);
• nro 9, a-molli, viritys c–e–a–e, Der Kreutzweg (“Ristintie”);
• nro 10, g-molli, viritys g–d–a–d, Kreuzigung und Tod Jesu (“Ristiinnaulitseminen ja Jeesuksen kuolema”;
• nro 11, G-duuri, viritys g–d–g–d, Die Auferstehung (“Ylösnousemus”);
• nro 12, C-duuri, viritys c–e–g–c, Die Himmelfahrt (“Taivaaseennouseminen”);
• nro 13, d-molli, viritys a–e–cis–e, Die Ausgießung des Heiligen Geistes (“Pyhän Hengen vuodatus”);
• nro 14, D-duuri, viritys a–e–a–d, Die Aufnahme Mariä in den Himmel (“Marian ottaminen taivaaseen”);
• nro 15, C-duuri, viritys g–c–g–d, Die Krönung Mariä zur Königin des Himmels und der Erde (“Marian kruunaus taivaan ja maan kuningattareksi”).
Viritykset liittyvät affekteihin, joita Maria tuntee kussakin Jeesuksen elämän vaiheessa ja joita sonaatit kuvaavat. Rakenteeltaan sonaatit ovat enimmäkseen 3–5-osaisia kamarisonaatteja. Päätös-passacagliassa on 65 muunnelmaa bassoaiheesta g–f–es–d.
Seuraavassa sonaatin nro 9 osien Sonata–Courente, Double–Finale alut:
Muita sonaattikokoelmia
• Sonatae tam aris quam aulis servientes, à 5, 6, 8 (“Sonaatteja niin kirkon kuin hovinkin palvelukseen”; Salzburg, 1676) sisältää 12 yhtyesonaattia joko pelkästään jousille tai 1–2:n trumpetin kera. Nämä ovat kirkkosonaatteja ja jaksoja on 1–11; malli tulee Schmelzeriltä (1662).
• Sonatae, Violino solo (Nürnberg, 1681) viululle ja continuolle käsittää kahdeksan sonaattia. Nro 4:ssä viritys on a–e–a–d ja nro 6:ssa g–d–a–d. Sonaatit ovat jo hillittömiä virtuoosisuudessaan ja ovat varhaisia kamarisonaatteja, sillä niissä on tanssiosia, aarioita, adagioja jaallegroja sekaisin). Sonaatin I osat ovat [Preludi-]Adagio–Presto–Variatio (I–IV–V–I-sointukulkuun)–Finale/Presto; sonaatissa VIII osat ovat [Sonata–]Aria–Sarabanda–Allegro[–Gigue].
• Mensa sonora, seu musica instrumentalis (“Soiva pöytä tahi soitinmusiikkia”; Salzburg 1680) käsittää kuusi kamarisonaattia viululle, kahdelle alttoviululle, violonelle ja cembalolle. Sonaatit sisältävät lähinnä tanssiosia.
• Fidicinium sacro-profanum (“Kirkollista ja maallista musiikkia jousisoittajille”; n. 1683) sisältää 12 sonaattia 1–2:lle viululle, kahdelle alttoviululle ja continuolle. Sävellykset ovat kirkkosonaattityyppiä, vaikka ne on taas tarkoitettu sekä kirkkoon että hoviin.
• Harmonia artificiosa–ariosa (“Taidokas ja laulava sopusointu”; Salzburg, 1696; Nürnberg 1712) sisältää seitsemän partitaa, joka oli erityisesti itävaltalais-saksalaisen soitinmusiikin laji, kahdelle viululle tai viululle ja alttoviululle tai kahdelle viola d’amorelle sekä continuolle. Sonaatit ovat 3–7-osaisia kamarisonaatteja. Partita III osat ovat Praeludium. Allegro–Allamande–Amener.Presto–Balletto–Gigue–Ciacona. Canon in unisono. Mukana on myös harvinaisempia tansseja, kuten Canario, Polcinello, Trezza.
MUITA SAKSALAISEN ALUEEN SONAATTISÄVELTÄJIÄ
1600-luvun jälkipuoliskolla Saksassa sonaatteja kirjoittivat jo monet säveltäjät. Heistä kenties huomattavimpia ovat Buxtehude, Walther, Westhoff, Schenk, Fux ja Zelenka.
• Johann Adam Reinkenin (1623–1722) Hortus musicus (“Musiikkitarha”; Hampuri, 1688) sisältää kuusi kamarisonaattia kahdelle viululle, basolle ja continuolle, joissa avaus-Sonataa seuraa tanssiosia. Bach sovitti näitä klaveerisonaateiksi.
• Clamor Heinrich Abelin (1634–96) kuuluisa lapsenlapsi oli gambisti K. F. Abel. Isoisä julkaisi kolme kokoelmaa (Frankfurt, 1674–77), yhteensä 162 kappaletta à 4, joissa on avaussonaatteja ja niitä seuraavia tansseja.
• Dietrich Buxtehude (n. 1637–1707) julkaisi kolme kokoelmaa sonaatteja, joista ensimmäinen, viululle ja bassolle, (Lyypekki, 1684) on kadonnut. Opukset 1–2 (Hampuri, 1696) sisältävät 14 sonaattia viululle, bassolle ja continuolle; sonaateissa on osia 3–13, yleensä 5–8.
• Johann Pachelbelin (1653–1706) kokoelmassa Musikalische Ergötzung (“Musiikillinen mielenvirkistys”; Nürnberg, 1691) on kuusi sonaattia/partitaa kahdelle viululle ja continuolle. Ne alkavat sonaatilla/sonatiinilla ja jatkuvat tanssisarjoina.
• Philipp Heinrich Erlebach (1657–1714) oli Rudolstadtin kapellimestari, joka sävelsi vähintään 62 sonaattia à 2–13, mutta häneltä on säilynyt vain kuuden sonaatin kokoelma (Nürnberg, 1694), joka on kamarisonaattityyppinen ja jonka sonaateissa osia on 7–8.
Johann Jakob Walther
Waltheria (n. 1650–1717) pidettiin eräänä Saksan parhaana viulistina, lähes Biberin veroisena. Kokoelmassa Scherzi da violino solo (1676) on kahdeksan sonaattia ja neljä muuta teosta sooloviululle ja continuolle, joukossa mm. Sonata “Imitatione de Cuccu”. Keskeinen kokoelma on Hortus chelicus (“Lyyratarhanen”; 1688), jossa on 28 lyhyempää teosta, passacaglioita, arioita ja suiteja.
Johann Paul Westhoff
Westhoff (1656–1705) jätti jälkeensä vain soolomusiikkia: suiten, joka on ensimmäinen säestyksetön sarja Biberin ohella, ja sonaatin La guerra, jonka lisänimi on Louis XIV:ltä ja jossa on yhdeksän osaa (Pariisi, 1682), sekä kuusi viulusonaattia (Dresden, 1694).
• Johann Joseph Fuxilta (n. 1660–1741) tunnetaan lähes 100 soitinteosta, joista noin 35 on kirkkosonaattia, lajiltaan 3–4-äänisiä ns. “graduaalisonaatteja”, sillä niitä soitettiin epistolan ja evakeliumin välissä, kun pappi lateli graduaalin jälkeisen rukouksen. Ne ovat usein tyyppiä preludi ja fuuga ja adagio-päätös eli kyseessä on Corellin kirkkosonaatin katkaistu muoto.
Jan Dismas Zelenkan (1679–1745) 6 Sonate a due Hautbois et Basson con due bassi obligati (n. 1715/6) ovat neliosaisia kirkkosonaatteja (joskin sonaatissa nro 5 on vain kolme osaa) tempokaavassa H–N–H–N. Musiikki on kypsää ja taidokasta myöhäisbarokkia.
• Johann David Heinichen (1683–1729) sävelsi noin 25 sonaattia, soolo- ja triosonaatteja, joissa osien määrä on 2–7, joskin eniten on neliosaisia (H–N–H–N).
• Johann Georg Pisendel (1687–1755) työskenteli Dresdenissä hoviorkesterin johtajana (1712–). Häneltä on säilynyt säestämätön viulusonaatti, triosonaatteja ja viulusonaatteja klaveerin kera. Näytteenä a-molli-sooloviulusonaatin 1. osa, joka tulee aivan Bachin tuntumaan:
• Johann Friedrich Fasch (1688–1758) oli Kuhnaun ja Graupnerin oppilas, Bachin lähipiiriläinen. Häneltä on säilynyt noin 25 sonaattia, joista suurin osa on triosonaatteja (n. 1730). Ne ovat sonaatteja ilman tanssiosia ja sisältävät tempo- ja esitysmerkintöjä, kuten Cantabile ja Affettuoso.
• Johann Christoph Graupner (1683–1760) sävelsi lähes 40 sonaattia eri kokoonpanoille, ja ne ovat 3–4-äänisiä.
• Johann Mattheson (1681–1764) julkaisi Zwölf neue Kammer-Sonaten (Hampuri, 1720) huilulle/viululle ja continuolle, otsakkeella Der brauchbare Virtuoso (“Käyttökelpoinen taituri”).
HOLLANTI
Johannes Schenck
Schenk (1660–1712 jälk.) oli Amsterdamissa syntynyt gambisti, joka toimi Düsseldorfin hovimuusikkona (n. 1696–). Kokoelma Il giardino armonico consistente in diverse sonate (“Sopusointuinen puutarha, joka koostuu erilaisista sonaateista”; Amsterdam, 1692) on sävelletty kahdelle viululle, bassolle ja basso continuolle.
Hänen merkittävä kokoelmansa opus 8, Le Nymphe di Rheno (“Reinin nymfit”; Amsterdam, 1697–1706), sisältää 12 kamarisonaattia/suitea kahdele gamballe tai gamballe ja continuolle, joissa hän yhdistää italialaista, ranskalaista ja saksalaista tyyliä. Opus 9 L’Echo du Danube (“Tonavan kaiku”, ennen 1706) sisältää kuusi sonaattia, osan soologamballe, osan säestyksen kera.
• Giovanni Henrico Albicastro on pseudonyymi kenties baijerilais-, kenties wieniläissyntyiselle, mutta paljossa Hollannissa eläneelle amatöörisäveltäjä Johann Heinrich von Weissenburgille (n. 1660–1730 jälk.), jota pidettiin Biberin ja Waltherin ohella suurena saksalaisena viuluvirtuoosina. Hän julkaisi 12 kokoelmaa, joista pääosa on viulu- ja triosonaatteja, kuten Il giardino armonico sacro-profano di dodici suonate in due parti (1696, Brugge), sekä opuksena 7 XII Concerti a quatro, due violini, alto, violoncello e basso continuo (1704) eli 12 concerto grossoa.
• Johann Christian Schickhardt (n. 1682–1762) oli saksalainen, Amsterdamissa työskennellyt puhallinsoittaja, jonka opus 2 sisältää kuusi sonaattia oboelle tai viululle ja continuolle (Amsterdam, 1709/10). Ne ovat 3–5-osaisia kirkko- ja kamarisonaatin sekoituksia.
• Jacob Klein (1688–1748) oli amsterdamilaissäveltäjä tai oman ilmoituksensa mukaan “musiikkiamatööri”, joka julkaisi 48 merkittävää sellosonaattia (1716–46). Näissä hän on Locatellin, tuolloin hänkin Amsterdamissa vaikuttanut viuluvirtuoosisäveltäjä, rinnakkaishahmo. Kleinin 3–4-osaiset kirkkosonaattityyppiset sellosonaatit ovat ensimmäisiä lajin edustajia Hollannissa, ja ne ovat omintakeisia notaatiossaan (sormia osoittavat numerot ja kieliä viivat numeroiden alapuolella) sekä soittoteknisessä vaativuudessaan (vasemman käden laajat otteet, peukalon käyttö kaikilla kielillä, aseman vaihtoja ja portamentoja legato-jousella). Seuraavassa sonaatin op. 4/2 (1746) osien alut:
ENGLANTI
Maan historiassa rajakohtia ovat monarkian palauttaminen (1660), parlamentti saaminen yliotteen kuninkaasta (1688), Englannin, Skotlannin ja Walesin muodostama Iso-Britannia (1707) sekä Hannover-kuninkaiden ajan alkaminen (1724–).
Ajanjaksolla 1660–1710 säveltäjistä pääosa oli kotimaisia, kun taas 1710–75 italialaisia oli eniten ja vasta toisena tulivat englantilaiset. Maan noin 50 barokkisonaattisäveltäjästä puolet oli ulkomaalaisia. Gambayhtyeen valtakausi alkoi olla 1600-luvun jälkipuoliskolla ohi ja tilalle tulivat viulut, sonaatti ja kenraalibasso.
Attilio Ariosto
Ariosti (1666–1729) oli eräs lukuisista Englannissa toimineista italialaismuusikoista: laulaja, sellisti, urkuri ja säveltäjä, joka syntyi Bolognassa ja kuoli Lontoossa. Hän sävelsi yli 30 oopperaa ja oratoriota Berliiniin, Wieniin ja Lontooseen, jossa hän toimi Handelin ja Bononcinin ohella Kuninkaallisen Musiikkiakatemian eli oopperan johtajana (1715–). Ennen Lontoon-aikaansa hän oli palvellut Preussin kuningatar ja Hannoverin vaaliruhtinatar Sophie Charlotten hovisäveltäjänä (1697–1703).
Ariosti on tullut tunnetuksi viola d’amoren soittajana, ja hän on samalla soittimen tärkein säveltäjä barokissa Christoph Graupnerin ohella. Diskanttigamballe sukua olevassa soittimessa on 6–7 kieltä ja yhtä monta resonanssikieltä, ja sen ulottuvuus on vajaat kolme oktaavia: A–d–a–d1–f#1–a1–d2. Soittimelleen Ariosto sävelsi 21 sonaattia, tosin kuusi niistä nimellä lesson(s) ja 57 nimellä pièce(s), jotka on jaettu 15 sonaatiksi. Hän julkaisi “lemmenviola”-sonaattinsa kahdessa kokoelmassa: Recueil de Pièces pour la Viol d’Amour (n. 1718) ja Collection of Cantatas, and Lessons for the Viola d’Amour (1724).
Jälkimmäisen, tilauspohjalla myydyn kokoelmansa esipuheessa Ariosti selvittää teostensa olevan soitettavissa myös viululla, mikä oli järkevää, sillä viola d’amoren soittajia ei ollut riittävästi kaupallisen menestyksen saavuttamiseksi. Sitä paitsi soittimen vaatimat poikkeusviritykset eli scordaturat eivät helpota niiden soittamista. Recueil-julkaisusta laadittuja sonaatteja kutsutaan yleisesti “Tukholman-sonaateiksi” siitä syystä, että Lontoossa 1716–21 opiskellut ruotsalaissäveltäjä J. H. Roman teki Ariostin ensimmäisestä kokoelmasta itselleen kopion, joka on ainut säilynyt musiikin lähde ja jota säilytetään nykyään Tukholmassa kirjastossa. Seuraavassa Recueil de Pièces -kokoelmasta alku kappaleesta nro 23, joka on konstruoidun sonaatin nro 7, D, Giga, sekä myöhemmästä kokoelmasta lession/lezione nro 2:n avausosa Cantabile: Grave:
• William Young (k. 1671) oli ensimmäinen englantilainen, joka julkaisi sonaatteja (Innsbruck, 1653). Viidessä teoksessa 150:stä hän käyttää nimitystä sonaatti.
• Henry Purcell (1659–1695) sävelsi kaksi kokoelmaa triosonaatteja (1683, 1697). Ensimmäinen on 12 Sonata’s of III Parts: Two Viollins And Basse: To the Organ or Harpsichord, ja toinen kokoelma on Ten Sonata’s in Four Parts eli kahdele viululle, bassolle ja continuolle. Sonaateissa on 4–7 osaa kirkkosonaatin tapaan; nro 9 on ground viisitahtisesta teemasta; nro 9 on nimensä vuoksi (?) suosittu The Golden Sonata.
• John Ravenscroft (k. 1708) julkaisi kokoelman Roomassa, 12 triosonaattia op. 1 (1695), kun hän opiskeli Corellin johdolla. Niistä 10 on kaavassa H–N–H–N, ja ne ovat kaikki oivallisia teoksia.
• William Croft in(1678–1727) kolme soolosonaattia huilulle (1699) ovat harvinaisia 1600-luvun puolella Englannissa. Six Sonatas of two Parts Purposely made and Contrived for Two Flutes (1704) ovat säestyksettömiä duettoja kaavoissa H–N–H–N ja H–N–N. Huiluduetosta tuli suosittu laji Englannissa.
• William Corbett (k. 1748) julkaisi 1705–09 vähintään neljä kokoelmaa sonaatteja: kuusi niistä on kahdelle huilulle ja b.c.:lle, kuusi on yhdelle huilulle ja b.c.:lle, kuusi viululle, oboelle, nokkahuilulle ja trumpetille sekä kuusi sonaattia kahdelle viululle ja b.c.:lle. Sonaatit ovat keveitä mutta edustavia kappaleita.
• Johann Christoph Pepusch (1667–1752) syntyi Berliinissä, mutta eli Lontoossa (n. 1704–). Hän julkaisi vähintään 10 soolo- ja triosonaattikokoelmaa (n. 1705–12), joissa viulu ja/tai huilu ovat suosikkisoittimia. Yhteensä hän teki yli 100 sonaattia viululle, lukuisia huilulle tai nokkahuilulle, ja vain op. 3 (Amsterdam, 1711) sisältää triosonaatteja. Sonaatit ovat enimmäkseen neliosaisia H–N–H–N, ja ne olivat tavattoman suosittuja melodisesti sujuvan tyylinsä ansiosta.
• Jean Baptiste Loeillet (1680–1730) oli belgialainen, joka toimi Lontoossa (1705–), ja hän oli ensimmäisiä joka toi poikkihuilun Englantiin. Sonaattijulkaisuja valmistui vähintään kahdeksan. Roger ja Walsh julkaisivat neljä kokoelmaa (n. 1712–20), joissa kussakin on 12 sonaattia huilulle ja continuolle. Opus 5 sisältää kuusi soolosonaattia ja kuusi triosonaattia huilulle ja oboelle continuon kera (n. 1717). Walsh julkaisi vielä (n. 1722–29) kaksi triosonaattikokoelmaa ja yhden soolosonaattikokoelman. Ollakseen melko vähän tunnettu säveltäjä häneltä on kuitenkin saatavissa paljon musiikkia.